Ristiriittaisuus mielessä

Kaikki ihmissuhteisiin liittyvät aiheet.
hakovala1

Ristiriittaisuus mielessä

Viesti Kirjoittaja hakovala1 » 11.03.2017 05:18

Olen ollut introvertti ja kasvanut vielä enemmän introvertiksi, olen aina ollut
introvertti siinä että väsyn ihmisten joukossa mutta vähitellen aikojen saatossa alkaa
enemmän ja enemmän arvostamaan omaa aikaa. Olen aina tullut toimeen ihmisten
parissa, mutta suurin osa kanssa käymisistä on kerta luontoisia joista ei seuraa mitään
sen suurempaa. Muutaman asian olen huomannut tullessani vanhemmaksi, se että
nykyisin on yhä vaikeampi tehdä ystäviä ja että niistä ystävistä jotka on säilynyt päälle
kymmenen vuotta kanttaa pitää kiinni. Se alkaakin vähitellen pelottamaan että
menettää parhaat kaverit, kun he alkavat perustaa perhettä tai muuttavat
kauemmaksi.

Muuten kaikki olisi hyvin, mutta vähitellen alkaa takaraivossa jatkuva kaipuu
ihmis seuraan. Se tuntuu hyvin ristariitaiselta kun toisaalta haluaa olla omissa
oloissaan, mutta toisaalta haluaa jonkun jonka kanssa jakaa kokemuksiaan.

Perus introverttinä miettien jokaista sanomista muutamaan kertaan ja vältellen
harrastuksia joissa voisi tavata muita ihmisiä, en koskaan vain tunnu pääsemään
oikeaan porukkaan jossa voisin tavata uusia ihmisiä.

Muistan kuinka lapsena oli helppo tehdä ystäviä ja pelleillä niiden kanssa.
En ole kymmeneen vuoteen saanut yhtään hyvää ystavää, saati sitten kumppania..

Tällä hetkellä se mikä rajoittaa on 'minä' itse, tunnen että mitä minulla
on nyt, ei ole tarpeeksi. Tämä nyrkin kokoinen kämppä ei ole tarpeeksi "hieno"
etsiäkseni kumppania. Mitäpä sitten sen jälkeen kun saan sen paremman kämpän..?
Entäpä sem jälkeen, mikä sitten on rajana..?

Joka hetki kun yritän miettiä ulkoista maailmaa päädyn siihän loppu tulokseen
että minun tulisi muuttua extrovertiksi tai jäädä yksin.. tai sitten löytää se
mulle sopiva introvertti sieltä jostain..

Mitä pitäisi tehdä siinä vaiheessa kun kaipaa omaa rauhaa ja ihmisiä samaan aikaan?

Petra
Viestit: 92
Liittynyt: 18.08.2016 07:46
Viesti:

Re: Ristiriittaisuus mielessä

Viesti Kirjoittaja Petra » 25.08.2017 10:51

Taidan olla aika onnelliessa asemassa kun perhe-elämä on lusittu ja lapset aikuisia. Eronnut olen ja siis nyt muutaman vuoden asunut yksin. Outoa oli aluksi muttei kauheaa. Tajusin miten ihanaa on asua yksin kun voi tehdä juuri niin asiat juuri siihen aikaan kun huvittaa. Ei ole muiden huomioonottamista kuten perhe-elämässä on.

Iästäni ja tästä elämäntilanteestani johtuen ei ole samaa painetta kuin teillä joilla on kaipuuta parisuhteeseen. Kenties ihan perhe-elämäänkin asti.

Parisuhteeseen kaipuuta on minullakin mutta alan jo todeta että helpommin osuu lottovoitto lottoamattomalle kuin löytyy sopiva ihminen. Tai voi löytyä mutta en tunnista. Tai hän ei hyväksy omalaatuiseksi mennyttä elämääni.

Onnellisen elämästäni tekee havainto että ihmisläheinen ammattini hoitoalalla tuo minulle riittävästi ihmisiä lähelleni muttei tietenkään mitään parisuhdevääntöä (riesaksi, heh!) vaan ei tule tunnetta että pitäisi vielä jokin harrastus keksiä jossa vältellä small talkia.

Tuskin maltan odotella pääseväni joskus eläkkeelle jolloin pääsen erakoitumaan vihdoin. Ehkä sitten maistuu päiväpalvelut yms... viriketoiminto... hyi helvetti... ei koskaan.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija