Introvertit.net Keskustelufoorumi

Heippa, en tiedä onko tällaisen asian kanssa soveltuvaa tulla tänne palstalle, mutta lueskelin keskusteluja ja koin, että ehkä täällä osataan jollain tavalla auttaa minua hämmennyksessäni.

Sen verran taustaa omalta kohddalta, että testin perusteella olen 55 intorvertti/45 ekstrovertti, elänyt lapsuuden perheessä, jossa toinen vanhempi selkeästi introvertti, eivätkä kaikki täällä lukemani tuntemukset täysin vieraita itsellekään ole. Eron ehkä se, että koen niitä harvemmin, mutta esimerkiksi kiltin luenteeni takia olen ollut usein elämässäni tilanteessa, jossa olen ylikuormittunut ja halunnut vetäytyä yksinäisyyteen.
Nyt olen suhteessa inrotvertin miehen kanssa, joka jollain tavoin myös selkeästi pelkää ajatusta parisuhteesta. Ongelmaa lisää se, että elämme etäsuhteessa.
Suhde on kestänut 1,5 vuotta ja sen aikana on ollut kausia, jolloin en kuule miehestä mitään, pisin aika on ollut viikko, jonka jälkeen yleensä olen itse katkaissut hiljaisuuden ja hetken aikaa on jatkunut hyvin. Viestittelemme yleensä joka toinen/joka kolmas päivä.
Joku aika sitten vietimme viikon yhdessä miehen luona, tämä on pisin yhdessä viettämämme aika. Mielestäni viikko meni hyvin, elämme hieman eri rytmissä, menen nukkumaan aikaisemmin kuin hän ja luonnollisesti myös heräsin aikaisemmin, mutta en tehnyt tästä missään vaiheessa numero, koska ajattelin että hän saa kaipaamaansa omaa aikaa kun minä nukun, enkä myöskään kokenut tarvetta herätellä häntä aamuisin, vaan tein omia juttujani. Olen elänyt paljon yksin, ja osaan kyllä olla yksin ja löydän tekemistä, se ei ole ongelma.
Viikon lopulla huomasin miehen ärsyyntyvän joistain pienistä asioista. Tiedän hänen jännittäneen kyläilyäni ja ajattelin, että ehkä hänen stressi alkaa purkautua, kun huomaa että kaikki onkin mennyt ihan hyvin.
No, nyt on reissusta muutama viikko aikaa ja täysi "sota" päällä. Jatkoin normaalia viestittelyä ajatellen, että yhdessä vietetty viikko olisi lähentänyt meitä. Sain vastauksen etteä ei kirjoiteltaisi vähään aikaan ja kun kysyin että onko joku ongelma, olettaen että joku viikon aikana oli saant miehen tunteet muuttumaan, sain kuulla kuinka hän ei jaksa vastailla viesteihin joissa kysyn onko joku ongelma kun mitään ongelmaa ei ole.
Koitin keskustella asioista, koska puhuttu on mm. yhteen muuttamisesta jossain vaiheessa, tähän hän on suhtautunut myönteisesti. Sain kuitenkin vastauksen, jossa annettiin ymmärtää, ettei hän nyt niin hirveästi ehkä kuitenkaan kaipaa parisuhdetta elämäänsä. Kuulemma joskus kaipaa jotakuta vierelleen nauramaan/halamaan/ym. mutta se kuulemma unohtuu 5 minuutissa.
Kun kysyin että eikö hän sitten itseasiassa kaipaa minua elämäänsä, sain vastauksen ettei hän voi vastata tähän kysymykseen, koska käsittäisin sen musta-valkoisesti.

Nyt kun luen täältä postauksia, aika monessa viestissä välittyy se, miten ihmiset kokevat kumppaninsa ja niiden kanssa vietetyn ajan raskaina, ja kuinka he kaipaavat enemmän yksin oloa kuin kumppanin seuraa. Ymmärrän oman ajan tarpeen, mutta toisaalta se saa minut myös miettimään, miksi sitten olla parisuhteessa jos se on niin raskasta? Mikä saa aikaan rakkauden ja miten se näkyy, jos pääajatus on se, että haluaa olla ennemmin yksin kuin kumppanin kanssa?
Mieheni on minulle todella tärkeä ja koen että olemme samalla aaltopituudella, yleensä meillä on hauskoja keskusteluja ja usein pystymme puhumaan monista asioista yhteisymmärryksessä. Toisaalta kuitenkin tunnen, että vaikka jättäisin hänet, ei hän välittäisi siitäkään yhtään. Nyt kun ollaan oltu viikko ilman yhteydenottoa, minulla on ikävä, mutta luulen että hänellä ei. Miksi hän ei lopeta suhdetta kanssani jos se on merkityksetön tai hän kokee sen ylikuormittavana?

Olisin todella kiitollinen jos joku jaksaisi avata tätä tunnepuolen asiaa.

Kuulostaa ihan tyypilliseltä. Mä kans teen tollasta ettei huvita yhtään vaikka puoleen vuoteen ja sitten taas soittelen jollekin monta kertaa viikossa. Aina joku oma ahdistus mielessä niin ei jaksa muille jutella.

Vaikea avata kenenkään muun puolesta tuntemuksia muuten, kun peilaamalla asiaa omaan kokemukseen. Minä olin samantyyppisessä tilanteessa vuosia sitten. Erona se, että olin tilanteen introvertti.

Tilanne on outo, kun tajuaa haluamansa asian olevan sama, kun se mitä ei missään nimessä halua. Halusin olla tämän ihmisen kanssa todella paljon, mutta samaan aikaan en missään nimessä halunnut olla hänen kanssaan. Mieli käy jatkuvaa kamppailua siitä onko valmis kestämään sosiaalisia tilanteita ollakseen jonkun kanssa. Onko se kaksin vietetty laatuaika sen arvoista, että sillontällön joutuu olemaan pois omalta mukavuusalueeltaan. Keskusteltiin paljon aiheesta ja kerroin mikä tuntuu vaikealta suhteessa ja mitkä asiat eniten hermostuttaa, koska halusin olla varma, että toinen osapuoli ymmärtää minkälaisen luonteen kanssa on tekemisissä.

Aikaa kului ja suhde vahvistui vaikka olin sillointällöin tavoittamattomissa muutamiakin viikkoja. Se varmaankin kuulostaa hullulta, että toinen asuu omillaan ja siltikin se viestittely ja yhteydenpito voi tuntua liialta. Näin itselläni ainakin oli asianlaita ja niistä selvittiin juurikin sillä, että kerroin rehellisesti, etten oikeastaan jaksa keskustella juuri nyt. Lopulta aloin itsekin ajatella löytäneeni timantin, koska yhä kaikkien vetäytymisten yms. jälkeen hän halusi edelleen muuttaa kanssani yhteen.

Muutettiin lopulta yhteiseen asuntoon ja elo oli ihan hyvää, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä raskaammaksi oloni kävi ja se alkoi ajansaatossa heijastua kaikkeen kanssakäymiseen. Toinen osapuoli ymmerrettävästi koki, etten välitä hänestä enää koska en kyennyt omalta oireilultani näyttämään rakkautta niinkuin olisi kuulunut. Lopulta kumpikin halusi tilanteesta pois ja erosimme. Eron jälkeen ollaan taas oltu lämpimissä väleissä ja toistemme henkisenä tukena sekä käyty välillä läpi yksittäisiä asioita jotka jäi yhteisestä ajasta harmittamaan ja jotka olisi siinä hetkessä voinut hoitaa toisin.

Jälkikäteen mietittynä olen ollut kiitollinen, että sain kokea sen, miltä toisen ihmisen kanssa asuminen tuntuu, vaikka se jälkikäteen ajateltuna olikin elämäni raskaimpia aikoja henkisesti. Sillä kaltaiselleni ihmiselle se ei ole itsestäänselvää. Tiedän myös jatkoa ajatellen, että en tule yhteen muuttamaan kenenkään kanssa, koska minusta ei yksinkertaisesti ole asumaan toisten ihmisten kanssa vaikka kuinka kovasti rakastaisin ja se välillä harmittaa vietävästi, mutta olen hyväksynyt sen ja muistan jokapäivä omaan kotiin tullessa huokaista helpotuksesta kun saan vaan olla ja valita itse, milloin olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Toivottavasti tästä sekavasta ja poukkoilevasta tekstistä irtoaa jotain hyödyllistä.

Minä olen päätynyt ajattelemaan, etten ala enää millekään, sillä koen että se on toiselle osapuolelle juuri noin raskasta. Ja olen ollut tietoinen etten juuri ihastumista vahvempaa tunnetta voi kokeakaan. Enkä tunne siitä kärsiväni. Häpeän toki. Ihastumiseni muuttuu kyllä kiintymykseksi ja kun luonteeltani ja arvomaailmaltani olen lojaali ja uskollinen, ei toisen tarvitse pelätä minun katselevan muita.

Mutta että jaksaisi oikeasti olla tavoitettavissa saati asua kenenkään kanssa... huh huh. Ehkä viikko yhteiseloa näytti kuinka raskasta se olisi ja seuraa säikähdys että onko se kaiken väärti.

Joo, kyllä kaipaan suhdetta, mutta ollakko sitten tavoitettavissa vai juuri monta viikkoa puurtamassa töitä jaksamatta pitää yhteyttä.

Kai se on sen toisen tehtävä päätös onko meikäläisten kanssa vai ei. Enkä oikein usko että siitä kaikilla on valmiuksia puhua jos ei itsekään ole sinut asian kanssa, varsinkin kun toisen tarve tulee niin selkeästi esiin, että yhteyttä pitäisi pitää ja jos ei pidä niin pitää olla asiaa ruotimassa.

Uskoisin ettei välit siitä parane jos kumpikaan joutuu joustamaan vaikka voisi kuinka sopia asioista. Jokin kumma juopa itsellä on aina jäänyt ja tunne että kyseessä on vain suhteen pitkittäminen.

Aika sysimusta näkemys minulta. Voi ei. Mutta hyvä kun näistä asioista puhutaan. Edes täällä.

oot homo