Introvertit.net Keskustelufoorumi

Millaiset välit teillä on vanhempiinne? Ymmärtävätkö he introverttiutta, onko taipumuksia tuettu tai koetettu muuttaa? Kuinka paljon perheessä oli/on kahakoita sen takia?

--
Mulla toinen tajuaa, toinen ei.

Näin huumorimiehenä voisin vitsikkäästi todeta otsikkoon, ettei ole mahdollista. Siis suhde vanhempiin, liippaa liian läheltä sukupuuta. No, mutta asiaan.

Hyvät välit on vanhempiin ja muihinkin sukulaisiin. Tavallaan he arvostavat minussa monia ominaisuuksia, kuten kunnollisuuttani, kilttiä ja huomaavaista luonnettani sekä mm. päihteettömyyttä, mutta samalla moni myös ihmettelee sitä miksi ulosantini on mikä on. Heidän mielestään kun "se ei oikein sovi pakettiin", kun muuten minulla on hyvät arvot ja elämäntavat. Näkee siis selvästi että pitävät introverttiuttani negatiivisena asiana ja tavallaan moni myös säälii minua, tyyliin "voi sinua ressukkaa kun sulla ei ole ketään ja oot aina vaan kotona etkä käy ikinä missään." Tuttua on myös tuo että "olen tavallaan pettymys" koska olen tällainen musta lammas muihin verrattuna. Selittää on parhaan mukaan yritetty, mutta aika huonosti kukaan on tähän mennessä ymmärtänyt missä introverttiudessa on kyse. Toiset ovat jopa loukkaantuneet kun olen hienotunteisesti yrittänyt selittää, että "en halua nyt tulla käymään tai voitasko soitella harvemmin kun päivittäin". Yleensä vastaukseksi on tiuskattu jotain tyyliin "aha, vai ei mun seura kiinnosta vai". Jotkut on sitten myös heti perään soitelleet, että "mitä minä olen tehnyt väärin, kun sanoit minulle noin pahasti/et halua enää olla minun kanssa". On kieltämättä joskus hyvin rasittavaa yrittää selittää sitä tuttua tekstiä, että "sussa ei ole mitään vikaa, mä tarviin vaan olla yksin ja ajatella asioita". Vaikka lopulta toinen osapuoli olisikin rauhoittunut, mielipahaa tilanteesta on jäänyt molemmin puolin.

Kieltämättä haastavaa saada ihmiset ymmärtämään sitä, että tarvitsen oikeasti paljon omaa aikaa ja tilaa ja että sosiaalisten kontaktien vähyys ei sinällään olen minulle ongelma. No, yrittäminen kuitenkin jatkuu tuttavien rimpuilusta huolimatta.

Hyvät on välit kumpaankin vanhempaan. Asiaan varmaan vaikuttaa se, että kumpikin ovat itsekin introvertteja. Eivät ihan yhtä vahvasti kuin itse, mutta sen verran kuitenkin etteivät koskaan ole kummemmin ihmetelleet tarvettani olla yksin. Arvostavat minussa huolellisuuttani, vastuuntuntoisuuttani ja hyvää koulumenestystäni, ja itsekin arvostan heidän luonteenpiirteitään. Sisko taas kun on itseni lähes täydellinen vastakohta ja todella ekstrovertti, on ollut selvästi enempi riidoissa vanhempieni kanssa, mutta ei heidän välit missään nimessä huonot ole.

Myöskään muun suvun kanssa ei ole ollut kummempaa ongelmaa, vaan minut on pienestä pitäen tunnettu hiljaisena ja omissa oloissaan viihtyvänä, ja se on aika hyvin hyväksytty. Nyt kun mietin, niin yllättävän iso osa mun lähisuvusta vaikuttaa introverteilta, vaikka paha tietenkään varmaksi sanoa asiaa sen enempää testaamatta.

Meillä on periaatteessa hyvät välit, varsinkin nykyään. Ongelmia on tullut siitä, että meidän perheessä ollaan hyvin vaativia. Siis siinä merkityksessä kuin vaativassa persoonallisuushäiriössä. Mitään ei välttämättä ole aina niin suoraan sanottukaan, mutta aina on ollut selvää että asiat pitää hoitaa tietyllä tavalla ja rima on kohtuullisen korkealla. Äitini on aina ollut hirveän tarkka kaikista pikkuasioista ja siitä että kaikki tulee suoritettua pilkuntarkasti. Olen siis aina ollut aika hermostunut siitä että minuun ei vaan olla tyytymättömiä.

Meillä ei myöskään ole oikein uskottu kehumiseen. Minulla oli parhaimmillaan keskiarvo peruskoulussa yli yhdeksän, mutta en muista että sitä pidettiin mitenkään ihmeellisenä. Pikemminkin aina muistettiin tehdä numero siitä, että miten laiska olen enkä edes läksyjä tee. Ikään kuin olisi ollut jotenkin väärin pärjätä niin hyvin koulussa tekemättä mitään.

Isäni ja äitini ovat molemmat sellaisia että viihtyvät ihan hyvin itsekseenkin, että introverttius on lähestulkoon salonkikelpoista meillä -tosin äiti on sitä mieltä, että "sosiaaliset velvollisuudet" on hoidettava tuntui miltä hyvänsä ja on ollut aika kova paikka kun olen lakannut tapaamasta sukulaisiani. Suurin ongelma on ollut se, että meillä Kunnon Ihminen tekee kaiken aikaa jotain ja tällainen kirjatoukka on tietysti saamaton laiskuri. On aika ironista että jonkun nenäliinanpitsin virkkaaminen olisi aina hyväksyttävämpää kuin lukeminen, vaikka ensimmäinen on täysin turhaa ja jälkimmäisessä yleensä aina oppii jotain vaikka lukisi vaan hömppäromaania. Parasta tietysti olisi jos tekisi jotain hyödyllistä siitä hetkestä kun nousee ylös siihen hetkeen kun laskee päänsä tyynyyn illalla ja suotavaa olisi pärjätä 6 h yöunilla.

Välillä tuntuu että puolet ajasta vanhempani ajattelevat että olen säälittävä rääpäle jolta ei oikein voi odottaakaan mitään ja ihmettelevät jos pystyn johonkin. Ja puolet ajasta ne ajattelevat että noblesse oblige ja ovat pettyneitä kun en ole täydellinen ihminen hinnalla millä hyvänsä. Toki tämä kaikki saattaa olla vain minun päässäni.

Mutta kyllä me rakastetaan toisiamme ja viihdytään keskenämme. Varsinkin kun vanhemmilla vaativuus on vanhemmiten helpottamaan päin ja minä en jaksa enää piitata isommin siitä hyväksytäänkö tekemiseni.

Jos olen yrittänyt introversiosta tai erityisherkkyydestä puhua, se yleensä kuitataan sillä että haluan hakea itselleni tekosyytä olla -no, minä. Muistan kun joskus jotain puhuttiin ja viittasin itseeni "hulluna". Äitini siihen totesi, että älä sano noin, koska jos pidät itseäsi hulluna alat antaa itsellesi lupaa sellaiseenkin mihin diagnoosin perusteella ei olisi syytä. Siis miettikää, saattaisin jopa sallia itseni tehdä mitä haluan ja ehkä jopa olla onnellinen. Miten törkeää.

Muistan kuinka nuorempana kun jotain tällaisia asioita pähkäilin tai sanoin jotain siitä että koen olevani erilainen, äidin reaktio oli aina se, että ei pidä kuvitella olevansa mitään erityistä. Ikään kuin sillä oman erilaisuuden tunnustamisella olisin vaan halunnut hakea jotain helpotuksia ja myönnytyksiä ja sehän nyt ei käy päinsä. Minun on ollut hirveän vaikea hyväksyä nämä ominaisuudet juuri siksi, että mieleeni on iskotettu että ei pidä kuvitella olevansa mitään erikoista.

Siis kyllä ne varmasti uskoo että olen introvertti ja erityisherkkä mutta niiden mielestä silloin pitäisi vaan yrittää enemmän. Näin minä sen ainakin koen. Tosin, kuten sanottu, ovat vanhemmiten pehmenemään päin.

Ihan ok välit on, joskin aika neutraalit. Tulee käytyä lasten kanssa ehkä kerran kuussa, yleensä siellä ei kauheasti puhuta, peruskuulumisia vaihdetaan, muuten lähinnä vaan ollaan. Aika introvertteja ovat myös, nuorempana kun heidän kanssaan asuin ei kauheasti vieraita tavattu, lähinnä muutamaa tiettyä sukulaista silloin tällöin. Kauhean syvällisiä ei silloinkaan puhuttu, ja ei käytänössä rajoitettu mun tekemisiä. Eli aika lailla istuin koneella, en bilettänyt ollenkaan ja muutamaa yksittäistä kaveria tapailin silloin tällöin. Välillä kyllä vihjailtiin jotain että voisi liikkua vähän enemmän (liikkuminen on kyllä lisääntynytkin kun koulun pakkoliikuntahelvetti loppui). Jossain vaiheessa höpisivät tytöistäkin jotain.

Koulusta kun tuli hyviä numeroita niin olettivat varmaan että siellä menee ihan hyvin, vaikka se vuosien ajan oli todellista helvettiä kiusaamisen takia. Asiasta en ole ikinä heidän kanssaan puhunut, enkä alle kolmikymppisenä kenenkään muunkaan kanssa. Yritykseni välttää huomiota oli pakonomaisesta välttää vastaamatta opettajien kysymyksiin väärin. Ja tästä tietenkin seurasi ne hyvät numerot ja lisää kiusaamista...

Hei vaan,

en ole vielä kirjoitellut palstalle, joten päätin aloittaa asiasta, joka eniten omassa elämässä askarruttaa.

Isäni on kuollut, ja äitiini olen nykyisin yhteydessä vain muutaman kerran vuodessa, eikä hänkään pidä minuun yhteyttä. Äitini on luonteeltaan hyvin narsistinen, mikä on vuosien varrella aiheuttanut monenlaista draamaa perheessä ja suvussa. Uskon, että tämä on osaltaan aiheuttanut itselleni todella huonon itsetunnon ja taipumuksen masennukseen.

Olin lapsena todella ujo, arka ja hiljainen. Muistan lapsuudesta hyvin sen, kuinka epämiellyttäväksi tunsin oloni vieraiden ihmisten ja sukulaisten seurassa. Olin aina hyvin helpottunut, kun kyläilevät vieraat lähtivät pois. Ikävin muisto lapsuudesta on se, kuinka äitini teki pilkkaa ujoudestani. Hän naureskeli aina kaikille, kuinka ”meidän lapset menee vieraita piiloon”. Surullisemmaksi tilanteen tekee se, että äitini jaksaa muistella tätä naureskellen vielä tänäkin päivänä ja on jatkanut tätä myös toiseen sukupolveen, eli naureskelee myös lapsenlapsille, jos he ovat vierastaneet tai pelästyneet jotakin... nämä kyseiset lapsenlapsetkin ovat jo lähes täysi-ikäisiä, mutta äiti jatkaa tätäkin nolaamista vuodesta toiseen… En tiedä, mutta tulee mieleen, että äidilläni on itsellä niin huono itsetunto, että huomio täytyy ikään kuin kohdistaa muihin "heikompiin".

Nämä nolaamistilanteet tuntuivat lapsena ja tuntuvat edelleen todella ikäviltä. Peloille ja ujoudelle naureskelu ja nolaaminen muiden edessä ei todellakaan tehnyt minusta reippaampaa ja sosiaalisempaa, vaan sai minut tuntemaan itseni vialliseksi ja kokemaan, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Tämä on jatkunut aikuisuuteen saakka. Olen kärsinyt jännittämisestä ja sosiaalisten tilanteiden peloista sekä masentuneisuudesta varmaankin koko aikuisikäni ja käynyt jopa terapiassa näiden ongelmien takia.

Kotona ei ikinä kannustettu, rohkaistu tai tuettu millään tavalla. Aina tuli vain sellainen tunne, että et kelpaa mihinkään, etkä osaa tehdä mitään oikein. On yllättävän vaikeaa päästä näistä tunteista eroon aikuisenakaan, vaikka tiedostaa, mistä nämä tunteet johtuu.

Äidilläni on myös taipumusta valehdella ja vääristellä asioita, joten hän saattoi kertoa meistä lapsista sukulaisille ja tuttaville väritettyjä tarinoita, esim. kertoi joskus, että veljeni oli käynyt erään koulun pääsykokeissa, vaikka ei oikeasti ollut käynytkään ja kaikkea muuta paskaa. Itselleni tällainen valehtelu ja ikään kuin hienojen kulissien ylläpitäminen on todella ahdistavaa! Jossain vaiheessa aloin välttää kertomasta vanhemmilleni omista asioistani, koska ajatus siitä, miten elämääni vääristeltäisiin muille, tuntui todella ahdistavalta. En nykyäänkään oikein tiedä, mikä äitin jutuissa on totta ja mikä keksittyä.

Jos joskus kerroin innoissani omista saavutuksistani, äitini saattoi lytätä ne heti. Kun sain tutkintoni valmiiksi ja kerroin innoissani, että olin jo saanut pieniä oman alani töitä, äitini vaan tokaisi oikein mairealla äänellä, että ”voi kun saisit opettajan töitä”. (Opiskelin siis kieliä, mutta en todellakaan opettajaksi.) Kun sanoin, että enhän mä nyt opettajan töitä ole hakemassa, niin siihen äitini vaan nälvi, että "no eikä opettajan työt muka kiinnosta". Tuntui uskomattomalta, että ihminen, joka ei ylipäätään ole kiinnostunut tietämään, mitä mulle oikeasti kuuluu, alkaakin sanella, miten hienoa olisi, kun tytär olisi opettaja. Kai se sopisi niin hienosti hänen kulisseihinsa.

No joo, ehkä sanomattakin selvää, että tällaisen ihmisen seurassa en viihdy kovinkaan usein. Käymme mieheni kanssa äitini luona yleensä vain jouluna ja äitienpäivänä, mutta nekin on todellista pakkopullaa. Äitini on todella energiaa vievä ihminen ja tarvitsen monta päivää vierailuista toipumiseen. Hän puhuu ainoastaan itsestään, ei kuuntele, ei kysy kuulumisia, kertoo samat jutut kerta toisensa jälkeen. Tai jos ei puhu itsestään, niin puhuu pahaa muista ihmisistä. Kuka teki ja sanoi mitä tai ei tehnyt jne… Juuri sellaisia juttuja, joista introverttina ei jaksaisi keskustella.

Ikävää, että isäni kuoli muutama vuosi sitten, koska hän sentään kysyi välillä kuulumisia, mutta äiti ei koskaan soita minulle, ei edes syntymäpäivänäni.

No, tästä tulikin pitkä juttu, joka kuuluisi varmaan paremmin jollekin narsistien lapset -palstalle. Tuntuu kuitenkin, että olen oikein malliesimerkki siitä, millainen introvertista lapsesta kasvaa sellaisessa ympäristössä, jossa vanhemmat ei osaa hyväksyä lasta sellaisena kuin hän on, vaan hänen temperamenttiaan pilkataan. Välillä en ole varma, johtuuko sisäänpäin kääntyneisyyteni ja epäsosiaalisuuteni introversiosta, ujoudesta, herkkyydestä vai huonosta itsetunnosta. Ja usein mietin, millainen minusta olisi tullut, jos olisin saanut kasvaa hyväksyvässä ilmapiirissä.

Hei nemo,

En voinut olla samaistumatta tekstiisi, sillä siinä oli hyvin paljon yhtäläisyyksiä oman elämäni kanssa. Minun vanhempani ovat tosin elossa enkä pidä äitiäni mitenkään erityisen narsistisena, mutta sanotaanko näin että hänkin olisi voinut asioihin hieman eri tavalla suhtautua, varsinkin silloin kun olin nuori ja olisin juuri kaivannut sitä kannustusta ja tunnetta, että riitän juuri tällaisena.

Myös minä olin lapsena ja vielä nuorenakin hyvin ujo ja hiljainen, ehkä jopa arkakin. Vihasin olla tekemisissä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tunsin oloni vapautuneeksi vain ollessani kotona ja/tai perheeni kanssa. Minun erilaisesta käytöksestäni ja luonteestani ei varsinaisesti ole tehty pilkkaa, mutta on käynyt hyvin selväksi kuinka säälittävänä minua on pidetty hiljaisemman ja vain muuten erilaisen persoonani takia. Tuntenut olen usein, etten riitä omana itsenäni. Että olen tavallaan ollut eräänlainen pettymys perheelleni, jossa kaikki muut ovat ekstrovertteja ja minä olen porukassa se musta lammas.

Ujouteeni ja arkuuteni ei osattu suhtautua oikealla tavalla. Niiden tyhjänpäiväisten niskasta kiinni sanomisten sijasta olisin kaivannut ihan konkreettista tukea ja kannustusta olemaan rohkeampi, ja tarvittaessa auttamaan minua siinä. Se ei auttanut yhtään, että minua mollattiin kun en uskaltanut olla yhtä avoin ja vapautunut kuin muut. Koskaan ei myöskään palkittu tai osoitettu minkäänlaista arvostusta, jos joskus hetkellisesti rohkastuin ja teinkin jotain yleensä itselleni ylitsepääsemätöntä.

Minusta kaikista pahimmalta tuntui se, että tunsin lähes aina että minä tai minun tekemiseni eivät koskaan riitä. Sain sitten koulusta miten hyviä numeroita tahansa, ne eivät koskaan merkinneet juuri mitään (koska sitä pidettiin itsestäänselvyytenä). Olin aina tosi kiltti ja helppo poika, mutta tuntui silti että sain kotona enemmän huutia kuin ne menevämmät ja rajummat tapaukset. Olen monesti sanonut suoraan, että minä olen mielestäni tosi helppo lapsi/nuori ja että ihmeesi näkisit muiden ikäisteni kanssa. Tämäkin sanominen tyrmättiin usein vain tylysti, että sellaiset tapaukset eivät edes täällä saman katon alla kulma asuisi.

Mulla on ollut mielestäni aika vaikea elämä, vaikka olenkin vasta reilu parikymppinen. Lyhyeen elämääni on mahtunut paljon vaikeita vaiheita, murheita ja ongelmia. Olen myös tahtomattani kantanut jo runsaasti vastuuta ihan aikuisten asioista, ollessani kuitenkin vielä vasta lapsi. Jos joskus kuitenkin jotain hyvää tapahtui, kuten että pääsin jatko-opiskelemaan hakemaani paikkaan, ei tällekään mitään ihmeellistä arvostusta annettu. Kaikenkaikkiaan siis ikävät asiat on muistettu tavallaan ikuisesti, mutta niihin mukaviin asioihin ei ole juuri koskaan edes otettu kantaa - saati että olisi sanottu, että olen ylpeä sinusta.

En siis ole oikeastaan koskaan saanut kaipaamaani hyväksyntää, vaikka olisin antanut kaikkeni. Temperamenttiani ja sisäänpäinkääntyneempää luonnettani on aina ihmetelty, usein ihan suoraan myös väheksytty. Olen myös ihan suoraan kuullut, kuinka merkittävä ero minussa on kuulemma muihin ikäisiini nähden - eikä tietenkään hyvässä. Ei ole kivaa kuulla tällaisia asioita suoraan vanhemmiltaan.

Myös minä jännitän edelleen helposti kaikkia uusia tilanteita ja tunnen oloni epämukavaksi vieraiden seurassa. Jonkinasteita ja vähintään kausittaisa sosiaalisten tilanteiden pelkoa on myös ollut. Lienee myös ilmiselvää että masennus on tuttua, samaten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on aikoinaan diagnosoitu. Kirsikkana kakun päällä vielä pakko-oireilua, niin hommahan on melko bueno.

Itsetunnon ja -luottamuksen ongelmia on myös täällä, lähinnä siis juuri tuosta johtuen kun olen saanut kokea olevani vääränlainen ihminen. Silloin olisi ollut hiiiirmu hyvä, jos olisin ollut samanlainen ulospäinsuuntautunut menevä tapaus kuin muutkin. Miettinyt olen minäkin usein, että miten paljon paremmin asiat olisivat voineet olla jos olisi saanut nuoruudessaan enemmän hyväksyntää vanhemmiltaan ja toisaalta jos en olisi joutunut koulukiusatuksi, mutta toisaalta ilman näitä kokemuksiani en välttämättä olisi kasvanut tällaiseksi henkilöksi joka tänäpäivänä olen.

Ja se henkilö on itselle mieleinen. Ja tämä on ainoa asia jonka kuuluukin merkitä.

Hei, mullakin on äiti joka on tosi narsistinen. Aina se ehdottaa että lähdepä kaverien kanssa jonnekin, kun ei se älyä että mä viihdyn täysin hyvin yksikseni kotona.

Hei,

Vaikka onkin tavallaan helpottavaa kuulla, että sinullakin niksuu93 on samanlaisia kokemuksia omista vanhemmista ja perheestä, on se tietenkin myös surullista, kuinka paljon hyväksytympää ja helpompaa olisi ollut syntyä ekstrovertiksi. Luen parhaillaan Susan Cainin kirjaa Hiljaiset - introverttien manifesti, ja se sai minut pohtimaan paljon sitä, millainen elämästä olisi voinut tulla, jos vanhemmat olisivat ennemminkin arvostaneet herkkyyttä ja rohkaisseet harrastuksiin, joissa introverttiudesta ja herkkyydestä olisi ollut hyötyä.

Minäkin olen aina kokenut olevani perheen musta lammas. Olen neljästä lapsesta nuorin ja meistä vanhin on selkeimmin ekstrovertti ja me 3 muuta enemmän ja vähemmän varautuneempia. Muistan kuinka lapsena ajattelin ja jopa toivoin, että minusta tulee iän myötä yhtä sosiaalinen kuin isosiskoni! Hehe, ei taida sellaista ihmettä tapahtua.

Mua ei lapsena oikeastaan patistettu viettämään enemmän aikaa muiden lasten kanssa tai olemaan sosiaalisempi. Tämä johtui kylläkin siitä, että asuttiin maalla, jossa välimatkat oli pitkiä ja silloin vanhemmat ois tietysti joutunut näkemään vaivaa, että olisivat kuskanneet kavereiden luo tai harrastuksiin… Maalla se oli oikeastaan aika normaalia, että kotona vietettiin paljon aikaa, ja minä viihdyin tietenkin mainiosti kirjojen parissa.

Kuten niksuu93 sanoit, niin se ei todellakaan auttanut, että mollattiin siitä, jos ei ole yhtä avoin tai rohkea kuin muut. Oikeastaan se jopa pahensi asiaa. Vieläkin muistan kaikki ne ihmiset, jotka ovat jollain tavalla kommentoineet hiljaisuuttani tai sulkeutuneisuuttani. Ja juuri tämä on aiheuttanut sen, että jännitän ihmisten tapaamista ja kaikkia sukujuhlia, koska jotenkin aina jo etukäteen pelkään sitä, että ihmiset arvostelevat ja kehottavat olemaan puheliaampi tms. Vaikka esim. tiedän miehen sukulaisten olevan ihan mukavia ihmisiä, pelkään vieläkin kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, että en osaa olla ”oikeanlainen”. Ja samasta syystä huomion keskipisteenä oleminen on todella epämiellyttävää, koska lapsena huomion keskipisteeksi tosiaan joutui monesti sen vuoksi, että hiljaisuutta tai pelkoja arvosteltiin.

Minä olen jo yli 30-vuotias, mutta vieläkään en ole päässyt näistä huonommuuden tunteista eroon. Kai se menee niin, että loppuelämä menee lapsuudesta toipumiseen! Aina varsinkin juhlapyhien lähestyessä iskee ahdistus, kun pitäisi mennä äidin luona käymään ja tunnen huonoa omaatuntoa, kun en haluaisi mennä tai pitää yhteyttä. Se on jännä, miten sitä jollain tavalla haluaisi vieläkin hyväksyntää, vaikka tietää, että ei sitä tule saamaan.

Luulen, että lapsuus on tehnyt minusta ennen kaikkea aika itsenäisen, koska en voinut luottaa vanhempieni tukeen tai kannustukseen, joten päätin sitten pärjätä omillani ja tehdä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä.

Minäkin yritän aina hokea itselleni, että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen, vaikka vanhemmat tai muut ei sitä osaisikaan arvostaa.

Minusta tuntuu, että suhde äitiin vaan huononee iän myötä. En muista hänen takertuneen juuri introverttiuteeni, taisi vaan tykätä kun vietin tuntikausia omassa huoneessani piirrellen tai leikkien milloin mitäkin. Arka lapsi kyllä olin ja siitä hän sitten aina tapasi muistuttaa kun oltiin jossain ihmisten ilmoilla, että miten olin käyttäytynyt esim. matki minua miten olin ujostellut jne. Olen myös yli 30 ja mitta alkaa olla täynnä. Sain kerran häneltä äitienpäivänä tekstarin, että olenko hengissä kun ei velvollisuusviestiä kuulu. Olisinpa tajunnut silloin vastata, että ihanko tosissasi haluat velvollisuudesta, eikä vilpittömästä tahdosta lähetetyn viestin. Tunteet äitiä kohtaan vaihtelevat vihan, säälin ja syyllisyyden välillä. Syyllistämisen hän kyllä taitaa ja minähän syyllistyn, vaikka en tule ikinä olemaan hyväksytty tällaisena kun en ole ollut aikaisemminkaan. Ja mitäpä minä sillä hyväksynnällä tekisinkään, mutta olisihan se mukavaa tulla äitinsä kanssa toimeen.