Näitä tämän foorumin viestejä lukiessa täytyy kyllä todeta, että täällä on tosi paljon hyvin mielenkiintoisia persoonia. On tosi surullista että tällaisia ihmisiä harvemmin kohtaa IRL-elämässä. Mää ainakin henkilökohtaisesti uskoisin, että tulisin juttuun tosi monen kanssa täältä tosi hyvin.
Harmi että nämä keskiverto-tomppelit eivät osaa arvostaa tällaista ainutlaatuisuutta.
Tonic kirjoitti:Mutta välil se menee niin itsensä kans olemiseen, et pitää suorastaan piiskata itseään et jotain kommentoi. Mua on aina sanottu hiljaseks hissukaks
Ihan sama vika. Lähinnä se on just sen takia, että kun sitä automaattisesti prosessoi niin kauan kaikki (hienoja?) ajatuksiaan ja miettii pitkään, että onkohan tämä nyt niin tärkeä/syvällinen että sitä kannattaa suustaan ulos päästää. Sitten kun pohdinnan tulos on usein että
ei, niin jää suu sitten taas kerran avaamatta. Pitäisi tosiaan alkaa oivaltaa, että ei sen sanomisen nyt tarvitse aina niin tähdellistä edes olla. Ekstrovertit nyt ainakin ottavat ihan mielellään vastaan mitä vain he ikinä kuulevatkin.
Mutta minkäs teet luonteelleen. Ei niitä aivojaan voi pitkässä juoksussa pakottaa mihinkään, mikä ei ole niille niiden ominaista toimintaa.
shantyu kirjoitti:Asiasta toiseen... en voi käsittää, miten vaikeaa on joidenkin ymmärtää selvää puhetta? Kerroin tosiaan silloin sille ekstrovertti "kaverilleni", että viihdyn usein omissa oloissani ja selitin myös introverttiydestä. Kerroin, etten välitä puhelimessa puhumisesta ja siksi en usein vastaa. Sanoi kyllä ymmärtävänsä. Silti, puhelin soi taas? Taas ilmeisesti pitäis olla johonkin menossa. Vasta hän sanoi ymmärtävänsä ja lisäsi vielä, että "ota yhteyttä, kun sinusta tuntuu siltä". Silti on säännöllisin väliajoin puhelin soinut ja pitäis tehdä kaikkee. Harmi, että täytyy pitää puhelimessa äänet päällä, ihan vain työjuttujen takia. Muutenkaan ei kiinnosta sitten yhtään nähdä tätä "kaveria", sillä kuten viimekertainen vierailu jo näytti, hän ei saa aikaiseksi kuin pahaa mieltä haukkumalla hiljaista ja syrjäänvetäytyvää luonnettani. Huokaus.
Ihan sama kaava on täälläkin näkyvissä. Ensin minä avaudun introverttiudestani ja erilaisista tarpeistani, kuten juuri yksinolon tarpeesta ja siitä, etten tykkää puhua turhanpäiväisyyksiä - varsinkaan puhelimessa. Toinen sanoo ymmärtävänsä. Okei. Kuluu ehkä päivä kaksi ja tilanne palaa ennalleen: puhelin soi, vaikka minä lupasin ottaa ensi kerralla yhteyttä. Toinen sanoo perusteluksi tällaista: "Joo, minä tiedän että sinä haluat olla rauhassa ja että sinun piti soittaa, mutta minä nyt kuitenkin soitin kun
minä halusin." Aivan - minun mielipiteelläni ja toiveellani ei ole mitään merkitystä sen rinnalla mitä
sinä haluat tehdä. Tästä näkee sen, että useimmille oma itsekkyys on tärkempi seikka kuin toisen toiveen kunnioitus. Voisi tietysti sanoa, että introverttikin on itsekäs kun haluaa käyttäytyä luonteensa omaisella tavalla, mut hei - ainakaan me ei vaivata toisia ihmisiä toteutteessamme luonnettamme kuten ekstrovertti tekee.
Tähtitonttu kirjoitti:Huoh, niinpä. Itselleni tulee myös yksi kaveri mieleen, erittäin ekstrovertti, aina menossa jossain ja alkoholi usein vahvasti mukana. Siis hauska tyyppi, ymmärtäväinen, osaa olla tosi hyvää seuraa, mutta vähän liikaa mulle. Olen ihmisten kanssa usein melko sosiaalinen ja joskus puheliaskin ja minusta saattaa saada melko ekstrovertin kuvan monissa tilanteissa. Ei siis ihme, että monilla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää että vahvasti introvertti ja tarvitsen pitkän ajan aivan yksikseni palautuakseni näistä tilanteista. Siis tätäkin kaveria jaksaisin nähdä ehkä pari kertaa vuodessa. Hän sen sijaan olisi ollut valmis näkemään koko ajan ja kutsui jatkuvasti jonnekin. Sitten alkoi vielä syyllistäminen siitä, etten ikinä itse tehnyt aloitetta... Olisi ollut kiva nähdä silloin tällöin, mutta tuota menoa en vaan jaksanut vaan aloin sanomaan etten voi nähdä ja nytpä ei ole mitään kuulunut varmaan puoleen vuoteen. Harmi sinänsä että menetin kaverin, mutta eipähän tarvitse olla jatkuvasti keksimässä uusia tekosyitä tai esittää olevansa supersosiaalinen.
Varsinkin omassa ikäryhmässään (22v) 99% ihmisistä tuntuvat olevan näitä äärimmäisen ulospäinsuuntautuneita ja meneviä ihmisiä, joiden vapaa-ajan vietto tuntuu kovasti pyörivän kuningas-alkoholin ympärillä. Alkaa tosiaan ärsyttää kuunnella näitä ainaisia "sumuisia viikonloppukertomuksia" siitä, miten hienoo, hauskaa ja kivaa oli kun kierrettiin kaikki kaupungin kapakat ja suurin piirtein ryömittiin kotiovelle. En suoraan sanottuna ymmärrä, miten jossakin kulttuurissa voikaan olla yks alkoholi ja juominen niin
IN kuin täällä Suomessa. Muualla päin maailmaa juomista katsotaan pahalla, täällä puolestaan juomattomuutta katsotaan kieroon. Kaiken lisäksi, he ilmeisesti kuvittelevat minun olevan kateellinen heille tästä kaikesta. Vietän todellakin jokaisen viikonloppuni paljon mieluummin joko kotona elokuvien, pelejen ja netin parissa tai sitten luonnossa ulkoillen, kun lähden millekään "kesäterasseille" istumaan.
Yleensä tämä tosiasia aina kiistetään jyrkästi, mutta ihan totta se on että raittius ja absolutismi on yksinkertaisin yksittäinen syy "jäädä kaiken ulkopuolelle". Etenkin täällä "pimeässä Itä-Suomessa" tämä alkoholikulttuuri tuntuu olevan vielä normaalia voimakkaampi. On mahdotonta yrittää luoda ystävyyssuhteita kenenkään kanssa, kun kaikkien vapaa-ajan aktiviteetit pyörivät vain viihteen ja promillien ympärillä. Musta olis ihan mahtavaa lähtee jonkun kanssa vaikkapa ihan vaan kävelylle luontoon. Tai mennä pelaamaan sulkapalloa jonnekin rauhalliseen paikkaan. Istua penkillä ja jutella, jäätelöiden kanssa. Mutta ei. Ehdotappa jollekin parikymppiselle tällaista tekemistä ja sinua pidetään vähintäänkin hulluna. "Ei ole tarpeeksi extremeä, kuulemma".
Myös tuo toisten jatkuva näkemisen tarve, että pitäs olla aina jonnekin menossa on toinen merkittävä syy siihen, miksi ihmissuhteeni eivät tunnu kestävän. Näyttäisi siltä että jos haluan säilyttää johonkin kaveriini välini, minun olisi jatkuvasti oltava tekemisissä hänen kanssaan ja ikään kuin "kilpailtava hänen huomiostaan", ettei suhde kariudu täysin. Ja mä kun en yksinkertaisesti pysty siihen. Jos olen esimerkiksi jo viikon töissä, en todellakaan voi uhrata koko viikonloppuani kaverilleni - en mitenkään. Jos olen hänen kanssaan jo lauantaina, sunnuntai on pakko saada yksin. Sama kuvio toistui myös työttömänä ollessa: pystyn näkemään korkeintaan joka toinen päivä ja jos tulee useita peräkkäisiä päiviä että on paljon sosiaalista toimintaa, tarvitsen vain entistä pidemmän levon. Useimmat kyllästyvät tähän touhuun pidemmässä juoksussa, ja kaveruus kuihtuukin kokoon yhtä nopeasti kuin on alkanutkin.
Tähtitonttu kirjoitti:Olen tullut siihen tulokseen että mieluummin olen harvoin harvojen hyvien ystävien kanssa, kuin että väkisin pitäisin ihmisiä elämässäni vain siksi että olisi joku. Viihdyn kuitenkin parhaiten yksikseni, eikä vielä ole niin pitkää aikaa ollut mahdollista olla yksin, että rupeaisin kaipaamaan seuraa.
Oma seura on ehdottomasti täälläkin sitä parasta. En vain tunne saavani useimmilta ihmisiltä mitään, joten miksi kuluttaisin meidän molempien aikaa johonkin mikä ei vain yksinkertaisesti toimi? Senkin ajan ota mieluummin itelleni ja asioihin jotka minulle oikeasti merkitsevät.
Ja tosiaan, tällä hetkellä on sellainen olo että voisi olla vaikkapa kuukaudenkin ihan omissa oloissaan - vain että saisi ladattua akut täyteen. Tätä ne ihmiset ei tosiaan ymmärrä: kun sanot niille että viihdyt yksin, ne vastaavat siihen tietysti että "joo, minäkin tarviin olla välillä yksin, muuten ei jaksaisi". Sitten kun kerron missä määrin tämä itselläni ilmenee, loksahtaakin niillä suut auki.
Noh, ainakin herätän hämmennystä ihmisissä. On sekin jotain.
