Introvertti parisuhteessa

[Blackhorn]

Voiks jyrkkä introversio vahvistaa todennäkösyyttä a-romanttisuudelle (ja a-seksuaalisuudelle)?

Miun historiassa siis yks puolentoista vuoden seurustelujuttu, joka loppu miun toimesta - sängyssä nukutaan ja sohvalla ei istuta vierekkäin. Jotku toiset selvästi kaipaa sitä romanttista summuuta meininkii mikä meikäläisen tajuntaan ei oikeen meinaa iskostuu. Lisätään vielä et ilman väärää lääkitystä en koskaan ois ees jotunu tohon "suhteeseen", joten en oikeestaan ees laske sitä seurusteluks.

Introversio + terve itsekkyys = vapaa olemaan vapaa.

Mitä luulette introt?

(Ei varmaan yllätä ketään, mut suoltasin tähän varmaan hirveet tarinat ilman tätä introversioo.)

[niksuu93]

Voiks jyrkkä introversio vahvistaa todennäkösyyttä a-romanttisuudelle (ja a-seksuaalisuudelle)?

Näin olen ymmärtänyt, vaikkei siis suoranaisesti nämä asiat liitykään toisiinsa. Introvertit taitavat olla keskimääräistä vähemmän seksuaalisesti aktiivisia, eli eivät juuri harrasta mitää yhden illan juttuja tms.. Itse kyllä tykkään läheisyydestä ja hellyydestä enkä ole varsinaisesti a-seksuaalikaan, vaikka koenkin olevani keskimääräistä vähemmän seksuaalisesti aktiivinen. Toisaalta seksuaalisuuteen luetaan paljon muutakin kuin seksi, jotkut vertaavat sitä myös ihan suoraan siihen herättääkö vastakkaisen (tai saman sukupuolen) edustaja mitään romanttisia tunteita. Itsellä kyllä herättää mielestäni ihan normaalisti ja saatan tavallaan ihastuakin aika helposti, mutta en sitten puolestaan päästä ketään kovin helposti ihan lähelleni.

Kyllä siis minä ainakin kumppania kaipaan siinä missä muutkin. Mutta sanotaanko näin että sen ihmisen on oltava oikeesti tosi ihana, että koen mitään voimakkaampia tunteita, kuten rakastumista. En halua kuulostaa mitenkään sadistilta tms., mutta olen huomannut että suurin osa ihmisistä tai pinnallisista ihmissuhteistani eivät herätä minussa oikeastaan mitään tunteita - hyvään tai pahaan.

Introvertti taitaa tosiaan painottaa hyvin voimakkaasti kaikkien ihmissuhteidensa laatua. Ulospäinsuuntautuneimmista tämä saattaa helposti vaikuttaa siltä, että introvertista mikään ei tunnu miltään - ainainen tosikko ja viilipytty, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Voisiko olla ettet ole vielä kohdannut oikeaa ihmistä? Monet a-seksuaalitkin ovat alkaneet myöhemmin tuntea vetovoimaa kumppaniaan kohtaan, kunhan vain ovat ensin tavanneet oikean ihmisen. Ei tietenkään tuossa nykyisessäkään asetelmassa mitään väärää ole, nykymaailma on vain niin seksuaalisesti korostunut että se saattaa aiheuttaa joillekin jopa ahdistusta - kuten minullekin.

[Blackhorn]

Kyllä siis minä ainakin kumppania kaipaan siinä missä muutkin. Mutta sanotaanko näin että sen ihmisen on oltava oikeesti tosi ihana, että koen mitään voimakkaampia tunteita, kuten rakastumista. En halua kuulostaa mitenkään sadistilta tms., mutta olen huomannut että suurin osa ihmisistä tai pinnallisista ihmissuhteistani eivät herätä minussa oikeastaan mitään tunteita - hyvään tai pahaan.

Introvertti taitaa tosiaan painottaa hyvin voimakkaasti kaikkien ihmissuhteidensa laatua. Ulospäinsuuntautuneimmista tämä saattaa helposti vaikuttaa siltä, että introvertista mikään ei tunnu miltään - ainainen tosikko ja viilipytty, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Miul ei ees oo pinnallisia ihmissuhteita just tuon takia, ku monissa immeisissä ei oo mittää mieltä. Toisinaan tuntuu, et tarvihtis jotain kumppanin kaltasta, mut ei niin sitovaa kuitenkaan (yritän selvittää missä määrin elämäntilanne vaikuttaa). Sais nyt vaan piettyy ees yhteyvet noihi harvoihi ja fiksuihi kavereihi...

Tää on hauska foorumi, lukee nii usein omia ajatuksia: minuu tosiaan piiään kai tälläkii hetkellä tosikkona... ehkä epäselvän huumorinkii ansiosta. Ja joissai asioissa sitä joutuu sitä olemaankii. Toisaalta se on ihan asiasta tai päivästä kii mikä on vakavaa ja mikä ei. Mut ehkä tämän vaatimustason - en tosiaan tuu vielä tällee parikymppisenäkää toimeen kaikkien kans - takia meikäläinenkii on ikäsä ollu nii yksin.

Voisiko olla ettet ole vielä kohdannut oikeaa ihmistä? Monet a-seksuaalitkin ovat alkaneet myöhemmin tuntea vetovoimaa kumppaniaan kohtaan, kunhan vain ovat ensin tavanneet oikean ihmisen.

Kyse lienee todellakii minun kohalla just siitä ettei oo tullu oikeenlaisia ihmisiä vastaan. EDIT: Moni muu asse tosin voi olla toista mieltä omalla kohallaan...

[anuski]

On pakko kyllä sanoa tähän kahden introvertin väliseen parisuhdeasiaan. Itse seurustelen introvertin kanssa, eikä meillä istuta vaan hiljaa neljän seinän sisällä. Toki teemme myös kotona asioita välillä ollen hiljaa, mutta käymme myös ulkona. Kävelyllä, kiertelemässä kauppoja, leffassa.. Että ei voi tehdä yleistyksiä

[niksuu93]

On pakko kyllä sanoa tähän kahden introvertin väliseen parisuhdeasiaan. Itse seurustelen introvertin kanssa, eikä meillä istuta vaan hiljaa neljän seinän sisällä. Toki teemme myös kotona asioita välillä ollen hiljaa, mutta käymme myös ulkona. Kävelyllä, kiertelemässä kauppoja, leffassa.. Että ei voi tehdä yleistyksiä

Noniin, tulihan se sieltä. Tuohan kuulostaa ihan siltä, mitä itsekin päivät tekee. Vaikka kotona hyvin viihtyykin, viihtyy siellä vielä paremmin kun on välillä käynyt jossain - oli se sitten ulkona kävelyllä, kaupungilla, tai kaupoissa.

Pitäisi ehkä lakata käyttämästä tuota koti-esimerkkiä näissä introvertti-jutuissa, saa ehkä aavistuksen verran väärän käsityksen siitä.

[Silence]

Mielenkiintoinen puheenaihe...tämäkin.
Olen intro ja mieheni on extro ja olemme olleet naimisissa yli 20v. Ajattelin jakaa muutaman ajatuksen omasta parisuhteestani ja mitä olen näinä yhteisinä vuosina oppinut.

Jossakin vaiheessa suhteemme karahti niin sanotusti karille ja vaihtoehtona oli joko erota tai hakea apua. Onneksi haimme apua parisuhdeterapiasta, sillä sieltä sain sellaisen
opetuksen jota en aio koskaan unohtaa ja se on ihmisen oivallus siitä, että toista ihmistä ei voi omistaa. Olemme yhdessä mieheni kanssa keskustelleet tästä ja yhdessä päättäneet,
että on rikkaus kun olemme erilaisia, emmekä halua toisiamme muuttaa. Jos jossakin vaiheessa tilanne käy sietämättömäksi, niin toinen on aina vapaa lähtemään. Mutta asioita ei
jätetä koskaan puolitiehen, vaan aina ensin yritetään etsiä ratkaisu mahdolliseen ongelmaan. Yhdessä porskutetaan yhä eteenpäin eikä ole tullut mieleenkään nostaa kytkintä, vaikka
erilaiset persoonamme välillä kiristääkin välejämme.

Extro- mieheni rakastaa huomiota ja on yleensä porukassa huomion keskipisteenä. Minä taas mielessäni kiittelen, taka-alalla, että kun sillä on niin sana hallussa eikä minun tarvitse
osallistua. Välillä voin suoda hyväksyvän hymyn rohkaisuksi (mitä hän ei tokikaan tarvitse) että tilanne pysyisi yllä ja minä saisin keskittyä vain seuraamiseen tai omiin ajatuksiin.
Sosiaaliset kokoontumiset, oli sitten tuttuja tai tuntemattomia, joissa on useampi kuin 2 ihmistä meidän lisäksi ovat todella uuvuttavia. Mutta koska rakastan miestäni, olen valmis
"uhraamaan" itseäni hänen hyvinvointinsa vuoksi. Ja hänkin jo on oppinut, että seuraavana päivänä on "maksun" aika . Eli seuraavana päivänä minusta ei paljon seuranpitäjäksi ole
vaan olen melko kiitettävästi sulkeutunut.
Mieheni on oppinut myös vain olemaan vierelläni, katsellaan TV:tä, eikä koko ajan tarvitse puhua. Eli samalla saan läheisyyttä sekä ladata itseäni.

Löysin introverttiuteni vasta n. kuukausi sitten ja se oli hurja helpotus, kuten varmaan monella muullakin. Sain vastauksen mm. siihen miksi sukujuhlat ovat niin uuvuttavia, miksi parhaat
vastaukseni muotoutuvat vasta sitten kun puheenaihe on jo muuttunut ja ennen kaikkea siihen, että vaikka miestäni rakastankin, niin miksi ihmeessä tunnen itseni niin energiseksi silloin, kun
hän on vaikka esim. päivän poissa kotoa.

Samalla kun löysin tämän piirteeni, tutustuin myös ekstrojen luonteenpiirteisiin ja opin, että he tarvitsevat enemmän stimulointia elämäänsä. Ymmärsin, miksi esim. facebook- päivityksiä
pitää tarkistaa vähän väliä. Olin asiasta juuri motkottanut muutama viikko sitten ja pakko oli vetää sanansa takaisin ja pyydellä anteeksi motkotusta, koska ymmärsin että jos tilanne
on hänelle muutoin tylsä, niin pysyäkseen vireänä tarvitsee edes jotakin stimulointia. Olkoonkin sitten jonkun turhanpäiväisen fb- päivityksen lukeminen. Suotakoon se hänelle.

Noista sukujuhlista vielä. Jouluksi on päätetty suku- joulu ja nyt jo vähän hirvittää että miten siitä selviää. Ei kai auta kuin purra hammasta yhteen ja vain suorittaa. Sain kuitenkin juuri
yhdet sukujuhlat laistettua, että olkoon se sitten minun maksun aikani. Elämä on kompromisseja, pitää löytää se keskitie missä molemmat ovat suht' onnellisia. Minä ainakin olen ja vissiin
miehenikin kun vielä nurkissa pyörii ...

Tää on kyllä nyt out of topic, mutta tuli mieleeni kun itseäni opiskelin, että jos introilla kiertää veri enempi tuossa etuotsalohkossa niin voisiko se olla syynä siihen, että silloin kun tulee
pää kipeäksi niin melkein aina on otsan kohta missä jomottaa? Tulipa vain mieleen tuollainen ajatus....

[Syrjis]

Luin muuten kokonaan tämän aiheen, ja oli ihan mielenkiintoista luettavaa.

En ole koskaan kunnolla seurustellut, ja haluaisin kyllä olla suhteessa, mutta en halua ihan mitä tahansa suhdetta. En halua ottaa tuosta ensinmäistä vastaan tulevaa naista, ja alkaa seurustelee hänen kanssaan vain sen takia, että on pakko olla parisuhteessa. Ei tosiaan, ja minulla on "kaveripiirissä" liikaa näitä esimerkkejä. Monissa on ollut se lopputulos, että parin kuukauden seurustelun jälkeen muija paksuna, ja nyt hakataan päätä seinään, että mitä tuli tehtyä. Ja pakko olla yhdessä, kun lapsi on tulossa tai syntynyt.

Itse pidän kyllä rimaa korkealla, koska en halua onnetonta suhdetta, enkä haluaisi kyllä sitä kokea. Olen lapsuuteni viettänyt onnettomassa suhteessa, enkä sitä itselleni halua.

Yhtä asiaa en parisuhteista ymmärrä, että miksi pitää leikkiä toisen tunteilla? Tuleeko siitä toiselle hyvä olo tai mieli? Itse ainakin haluaisin toiselle pelkkää hyvää, ja enkä missään nimessä miettisi hänen satuttamista millään tasolla. Olen sitä mieltä, että jos toista oikeasti rakastaa, niin hänelle ei halua kuin pelkkää hyvää. No okei, kaikki parisuhteet eivät ole tällaisia, mutta olen vierestä seurannut muutamaa tällaista suhdetta.

Henkilökohtaisesti en halua tällaiseen suhteeseen, jossa leikitään toisen tunteilla. Varmaan johtuu siitä, että olen niin sekava ja rikkinäinen persoona. Välillä minulla on masennusta, ja jos siinä olisi vielä joku nainen leikkimässä minun tunteilla, niin ...

Sitten tämä naisten tapailu. No baarista en edes yritä, sillä minulle eräs vanhempi herra sanoi, että vaimo materiaalista naista et löydä baarista. Ja olen kyllä samaa mieltä. Olen kokeillut Tinderiä, mutta suurin osa näistä naisista on huomiota hakevia naisia(en viitsi käyttää sitä rumempaa sanontaa). Sitten kun siellä tapaa naisen, ja aloittaa keskustelun hänen kanssaan, niin lopputulos on aina tämä. Minä kyselen hirveästi, ja yritän saada keskustelua aikaan, mutta hän ei tee mitään, että keskustelu jatkuisi. Tästä minulle tulee aina outo olo, ja lopetan siihen yhteyden pidon. Tämä on siis oma kokemukseni Tinderistä, ja kokeilin sitä sen takia, kun kaverini sitä niin hehkuttivat.

Minua ärsyttää nykypäivänä se, että kuinka paljon joka paikasta tuupataan seksiä, ja kaikki pyörii seksin ympärillä. Parisuhteeseen mennään vain seksin takia, tai tämän käsityksen saa kun kuuntelee kavereiden juttuja. Jokunen henkilö on täällä sanonut, etteivät ole seksuaalisesti aktiivisia, niin en ole minäkään. Kerran veljelleni kerroin, kuinka yksi naispuoleinen luokkakaverini on ilmeisesti ihastunut minuun, mutta hän ei vain ole minun tyyppiä (mielestäni hän on ärsyttävä persoona). Tähän veljeni vain vastasi:"Mitä!? Eikö p***u kelpaa?"

Haluaisin kokeilla introvertti suhdetta, sillä minulle ei varmaan ekstrovertin kanssa oleminen sopisi. Tämän tiedän siitä, että veljeni on erittäin ekstrovertti, ja hän kyllä vetää minusta akut tyhjiksi.

[Skitsoidi]

Olen tullut siihen tulokseen , että olen ikisinkku . En hae enkä etsi parisuhdetta , ennemmin saatan olla kiinnostunut ystävästä jonka kanssa aina toisinaan voisi puuhailla jotakin . Vaikkapa sitä lähiretkeilyä tahi jotain muuta mielenvirikettä.

[togetheralone]

Kuinka selvitä tilanteesta, jossa olet parisuhteessa (ollut jo pitkään), perhe perustettu, oma koti rakennettu ja sitten erinäisten tapahtumien myötä huomaat, että sinun ja kumppanisi arvomaailmat eivät kohtaa? Tämä on tilanteeni. Lisäksi olen tutustunut ihmiseen, kenen kanssa arvomaailmat jokseenkin kohtaavat ja tekemättä mitään sopimatonta, tajuan mitä parisuhteeltani kaipaan; ehdotonta luottamusta, arvostusta, toisen oman tilan ymmärtämistä, yhteistä rintamaa, sitä että kumppanillakin olisi omia intohimoja, joihin hän ajoittain uppoutuisi antaen tilaa minulle... Olin tähän parisuhteeseen lähtiessäni nuori, enkä kunnolla tuntenut itseäni mutta siitä huolimatta lujasti sitoutunut mieheeni ja hän petti luottamukseni. Monesti. Olen vuosia yrittänyt antaa anteeksi tätä tekoa (ts. mieheni luonteenpiirrettä), mutta en ole oikein siinä onnistunut. Mieheni yrittää hyvittää tekojaan keinoilla, joita arvostan kyllä kovasti, mutta jotka eivät koskaan tule korvaamaan tätä tyhjiötä, jonka luottamuksen rikkoutuminen suhteeseemme tuo. Asia vaikuttaa minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, olen aika surullinen, ahdistunut ja turhautunut. Mutta koen itseni itsekkäästi, jos jätän lastemme isän oman onneni takia. Tuon ystäväni takia sitä en tekisi. Mutta hän olemassaolollaan sai minut tajuamaan, että sellainen kumppani olisi mahdollista saada. Näkökulmia? Miten te muut käsittelesitte tämän tyyppistä ongelmaa?

[anuski]

Hankala tilanne. Itselläni ei lapsia ole (vielä), parisuhteessa kylläkin. Itse huomaan ajattelevani, että oma onni on myös tärkeää. Jos esim. lasten takia jää huonoon suhteeseen, se vaikuttaa enemmän tai vähemmän myös lapsiin. Ne on fiksuja otuksia, huomaavat kyllä mikäli asiat eivät ole hyvin. Totta kai täytyy miettiä myös, miten lapset pystyisivät käsittelemään eron, minkä ikäisiä he ovat ym. Mutta jos tilanteesta ei näy muuta pääsyä ulos, niin kyllä silloin mielestäni ero on varteenotettava vaihtoehto. Itse lähtisin puntaroimaan asian kaikkia puolia ja pohtimaan mikä olisi paras ratkaisu.

Täytyy tähän loppuun vielä mainita, että omat vanhempani erosivat kun olin 15. Ja se oli ehdottoman hyvä juttu. Vaikka seuraavat pari vuotta olivat todella rankat erinäisistä eroon johtuvista syistä, kokonaisuudessaan olen iloinen heidän eropäätöksestään. Ei tarvinnut elää riitojen kyllästämässä kodissa, jossa aikuiset olivat jopa kylmiä välillä toisiaan kohtaan. Tilanne oli hankala jo vuosia, ennen kuin lopulta eropäätöksen tekivät. Minulle itselleni tuli huojentunut olo siitä, enkä ollut ollenkaan yllättynyt.