Ystävystymisen haasteet

[Kummitus]

Muutin tuossa jokin aika sitten uudelle paikkakunnalle. Ennestään en tuntenut täällä ketään. Siinä kerran päädyin juttelemaan erään henkilön päälle ja annoin itsestnäi ilmeisen sosiaalisen kuvan. Tämä toinen henkilö kun totesi, että helpottaa varmasti sopeutumista kun on näin sosiaalinen henkilö. Nojoo, jos kaikki mahdolliset ihmiset tulisivat jonossa yksitellen tai ehkä kahden henkikön ryhmissä juttelemaan, niin voisin antaa itsestäni yhtä sosiaalisen vaikutelman.

Mutta kyllähän ystävystyminen tuntuu vieläkin haasteellisemmalta. Voi sanoa töiden ja harrastusten kautta muutamia kavereita, mutta aika pinnallista kaveruuttahan se on. Eikä tuo nyt toistaiseksi haittaakaan, kun osaa olla yksnikin, ja vanhoihin pitkäaikaisiin kavereihin / ystäviin on nykyaiakna monet keinot pitää yhteyttä. Tietysti se ei ole sama asia kuin yhteinen ajanvietto, mutta ainakin toistaiseksi riittää.

[Vinya]

Mitenhän tätä lähtisi nyt purkamaan. Hyvä ketju muuten, pystyn samaistumaan täysin.

Lyhyesti itsestäni sen verran, että olen 29v (testin mukaan 100%) introvertti. Introverttiys on ollut jo vuosikausia mielen päällä, koska se heijastuu ja ohjailee elämääni niin vahvasti. Saatan seisoa 15min tuulikaapissa ulkovaatteet päällä, ettei tarvitse naapureiden kanssa keskustella säästä, tai mistään muustakaan. Uskoisin, että täällä olevat ihimiset voivat samaistua Mutta asiaan, ystävyyssuhteet, tai oikeastaan niiden puute.

En rehellisesti sanottuna koe, että minulla olisi koko elämäni aikana ollut yhtään ainutta ystävää, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Ja nyt kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt selittää; pikemminkin päinvastoin. Yleensä joko kuunnellaan, mikä nyt ei millään mittapuulla ole huono asia, mutta myös miltei joka kerta kehoitetaan olemaan enemmän sosiaalinen, käymään tapahtumissa, baarissa yms. You get the point. Introvertille tuo on kuin nyrkki naamaan; etkö sinä yhtään nyt ymmärtänyt mitä olen koittanut sinulle selittää. En vain yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, joka tutustuu ties missä kissanristiäisissä ihmisiin. Minä tarvitsen jonkun vahvan, molemmille tärkeän ja mielenkiintoisen keskustelunaiheen ennen kun voin kuvitellakaan avaavani keskustelua. Ja sitten kun kieltäydyt näistä ehdotuksista, juhlista, mistä lie, niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Erittäin harvoin olen onnistunut järjestämään kahdenkeskeistä aikaa minulle tärkeiden ystävien kanssa. Tällä hetkellä tällaisia ystäviä ei vain ole, enkä tiedä mistä ihmeestä niitä voisi edes löytyä. Sanotaanko myös näin, että elän tällä hetkellä sellaisia aikoja jolloin nimenomaan tarvitsisin sitä sydänystävää, sellaista joka oikeasti ymmärtäisi tarpeeni, luonteeni, ajatukseni ja sen mitä käyn läpi tällä hetkellä. Tuntuu kuin tavoittelisin kuuta taivaalta.

Onhan minullakin kavereita ollut, ja onkin. Hyvänpäiväntuttuja, työkavereita, muuten vain ihmisiä joita tunnen. Ymmärtääkö yksikään heistä minua? Ei. Olenko yrittänyt ystävästyä? Kyllä. Tunnen metsästäväni jotain taruolentoa. Ihmistä, joka ymmärtää mitä on olla introvertti, ihmistä joka haluaa pitää yhteyttä, mutta ei suutu jos kahteen viikkoon ei kuulukkaan mitään. Ihmistä, joka ymmärtää tarpeeni olla itsekseni pitkiä aikoja, mutta myös samalla ymmärtää tarpeeni älykkäälle, minua
ja ajatuksiani, tuntojani, ymmärtävälle keskusteluseuralle.

Viimeisimmän ystäväni suhteen elättelin jo aika suuria toiveita. Ymmärtäväinen, luotettava ja välittävä persoona. Meillä oli todella hyviä keskusteluja, kerroin hänelle introverttiydestäni ja minusta tuntui että hän jopa ymmärsi mistä puhun. Mutta millainen ystävä ei vastaa kuukausiin lähettämääsi viesteihin, ja millainen ystävä ei tue sinua silloin kuin eniten tarvitsisit häntä. Olen sanonut jopa suoraan, että tarvitsen häntä nyt enemmän kuin koskaan, mutta ilmeisesti hän on kovin kiireinen. Minusta tuntuu, että taistelin ja kulutin voimavarojani äärimmilleen päästäkseni edes tähän tilanteeseen hänen kanssaan. Nyt alkaa tuntumaan, että en vain jaksa enää. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Kaiken huippuna viimeisin kerta kun häntä näin, oli sellainen että jo etkukäteen oltiin sovittu että tulen hänen luoksensa, juodaan kahvia, jutellaan, katsotaan ehkä joku leffa. Mutta tämä ystäväni olikin kutsunut jonkun toisen kaverinsa kylään, kuulemma hauskempaa kun enemmän ihmisiä. Oli hyvin lähellä, etten karjunut päin naamaa, että etkö sinä jumalauta tunne minua ollenkaan (olen kyllä selittänyt monta kertaa että tarvin kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan.) Itkin matkalla kotiin.

Jokainen ystävystymisprosessi vaatii minulta yhtä paljon ponnisteluja. Tuntuu, että saan selitellä kymmenia, satoja kertoja, omia tuntojani ja miksi haluan nähdä vain kahdestaan ja miksi en halua lähtä 15 kaverin voimalla baariin. Olen itse ystävänä äärimmäisen lojaali, haluaisin olla tukena niin hyvässä kuin pahassa ja haluan olla paikalla silloin kun juttuseuraa, tai edes seuraa tarvii. Haluan käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja, haluaisin miettiä miksi maailmassa on sotia, vihaa, katkeruutta, haluaisin keskustella seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, maahanmuutosta, ruuasta ja juomasta, avaruudesta, ihan kaikesta. Haluan olla oma itseni, ja haluan että ystäväni myös ymmärtäisi millainen oikeasti olen.

Olen pikkuhiljaa menettämässä toivoani. En tiedä onko minulla voimia yrittää ystävystyä enää.

P.S Anteeksi erittäin rönsyilevä vuodatukseni.

Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.

Amen to that. En ois osannut itse paremmin sanoa.

[härkä]

Kaipa suurin haaste on se, että en osaa olla tarpeeksi kiinnostava seuramies/keskustelija. En myöskään jaksa keksiä itselleni keinotekoisia harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita muuttaakseni tätä roolihahmoani kiinnostavammaksi.

Joskus vuosia sitten ajattelin, että sitten kun saan koulut läpi ja hyvät työpaikat hankittua ja sillä tavalla "kulissit kuntoon", niin sen jälkeen ystävystyminen olisi helpompaa, mutta katin kontit. Nyt kun kulissit ovat jollain tavalla kunnossa, niin ketään ei edelleenkään kiinnosta.

Ennen stressasin tätä aihetta paljon enemmän, mutta enää en ota sitä niin hirveän vakavasti.

[Deluminator]

Mullakin samoja ongelmia kuin muilla. Vaikea löytää tosi läheistä luottoystävää, itse olen tosi lojaali niille keitä arvostan ja kenestä oikeasti pidän. Mun ongelma on, etten pidä monista ihmisistä. Etenkään pinnallisista, ajattelemattomista, hölösuista, kaksinaamaisista.. onneksi olen yrittänyt pitää yllä opintojen aikana luomiani suhteita - nekin syntyneet pääosin niin että toinen osapuoli on ollut riittävän aktiivinen minun suuntaan joten olemme ystävystyneet. Muuten ystävän löytäminen kestää kauan. Lämpenen hitaasti ja en luota helposti. Traumat lapsuudesta ovat tehneet minusta tällaisen. Toisaalta olen hyväksynyt itseni tällaisena enkä yritä pakottaa itseäni muuttumaan. Minulla on hyvä perhe, suku ja muutama kaveri, se riittää.

[Plaaah]

Aika paljon voin samaistua Deluminatorin viestiin. Mulla on ollut hakusessa luotettava ja aito ystävä. Teininä oli muutama, mutta kun kiinnostukset muuttui ja koulut loppui, ystävyyssuhde alkoi rakoilla heti kun musta ei enää ollut toiselle "hyötyä" (koin että kaveri halusi mun kautta statusta) ja hänen ennen huomaavainen käytös muuttui ylimieliseksi jos mulla oli vaikeaa. Yritin ymmärtää silloin koska hänellä itselläänkin oli vaikeaa, mutta siinä tilanteessa kaiketi odotin tosiystävän olevan tukena sen sijaan että purkaisi pahaa oloaan muhun. Lopulta myös oma sisin myrkyttyi. Myöhemmin myös narsistin kanssa ihmissuhteessa oltuani, kaikki se rohkeus mitä mulla teininä oli, valui viemäristä alas. En enää jaksanut "nousta jaloilleni" epäonnistumisten jälkeen kuten ennen. Nykyään koetan katsoa peiliin ja kysellä muilta alinomaan mikä mussa on vikana kun kukaan ei halua olla ystävä. Mitä jos joku stalkkeroi ja koettaa eristää tarkoituksella (narsistista jäi tämä trauma)? Tuntuu että muut löytävät ystäviä mun kautta jos koetan verkostoitua mutta ketään tai mitään ei jää pysyväksi mun elämään... onko mun asenne jotenkin vääränlainen tai muita karkoittava? Vaadinko liikaa tietämättäni? Mulle riittää vaikkei joka viikko tai kuukausi edes näkisi jos tietää että voi nauttia yhteisestä ajasta aina silloin tällöin, eikä tartte miettiä että onko parin vuoden päästä silleen ettei tätä enää koskaan näe. Uskonko tosiaan huuhaahan jos uskon että ystävyyttä voi olla ilman materiaalista hyötyä vai onko kylmä tosiasia vaan se että ihmiset välittää susta vain jos pystyt tarjoamaan rahaa, seksiä, statusta tai muuta hyötyä? Mielummin löytäisin ystävän jonka kanssa voi puhua mistä vaan ja kokeilla uusia asioita ilman että hän käyttää hyväksi haavoittuvuuksia - samaa voin tarjota takaisinkin päin.

Toinen on verkostoitumismahdollisuuksien puuttuminen. Harrastukset maksaa. Netissä kuka tahansa voi esittäytyä millaisena tahansa ja paljastua täydeksi lieroksi. Töihin ei haluu viedä henk koht tarpeita. Sosiaaliset tapahtumat kuluttaa energian loppuun nopeammin kuin ehdit löytää jonkun kenen kanssa juttu luistaa.

[Saunakukka]

Minulla on myös ollut usein hankaluuksia löytää ystäviä. Vapaaehtoisesti lapsettomana ja enempi asia-/ilmiökeskeisenä naisena on monesti hankalaa löytää ystävää toisista naisista. Naisten välisissä ystävyyssuhteissa kun usein ovat keskeisellä sijalla nimenomaan perhesuhteet ja etenkin lapset ja heidän puuhansa. Olen usein myös kokenut, että perheelliset naiset voivat olla ikävän alentuvia meitä perheettömiä kohtaan.

Tulen miesten kanssa yleensä hyvin juttuun mutta osa heistä tulkitsee monesti ystävällisyyden seksuaaliseksi ja/tai romanttiseksi kiinnostukseksi. En ole mitenkään superhottis enkä flirttaileva mutta ehkä perusystävällisyys ja läpänheitto on toisinaan helppoa tulkita väärin.

Onneksi ovat ihanat eläimet! Yhteistä kieltä ei ole mutta se ei yhteisiä touhuja ja kiintymyksen osoitusta tunnu haittaavan. Pidän paljon myös niin sanotuista katselueläimistä, eli vaikkapa terraariolemmikeistä, jotka eivät ihmisen käsittelystä juuri piittaa.

[Pelinjohtaja]

Aika paljon voin samaistua Deluminatorin viestiin. Mulla on ollut hakusessa luotettava ja aito ystävä. Teininä oli muutama, mutta kun kiinnostukset muuttui ja koulut loppui, ystävyyssuhde alkoi rakoilla heti kun musta ei enää ollut toiselle "hyötyä" (koin että kaveri halusi mun kautta statusta) ja hänen ennen huomaavainen käytös muuttui ylimieliseksi jos mulla oli vaikeaa. Yritin ymmärtää silloin koska hänellä itselläänkin oli vaikeaa, mutta siinä tilanteessa kaiketi odotin tosiystävän olevan tukena sen sijaan että purkaisi pahaa oloaan muhun. Lopulta myös oma sisin myrkyttyi. Myöhemmin myös narsistin kanssa ihmissuhteessa oltuani, kaikki se rohkeus mitä mulla teininä oli, valui viemäristä alas. En enää jaksanut "nousta jaloilleni" epäonnistumisten jälkeen kuten ennen. Nykyään koetan katsoa peiliin ja kysellä muilta alinomaan mikä mussa on vikana kun kukaan ei halua olla ystävä. Mitä jos joku stalkkeroi ja koettaa eristää tarkoituksella (narsistista jäi tämä trauma)? Tuntuu että muut löytävät ystäviä mun kautta jos koetan verkostoitua mutta ketään tai mitään ei jää pysyväksi mun elämään... onko mun asenne jotenkin vääränlainen tai muita karkoittava? Vaadinko liikaa tietämättäni? Mulle riittää vaikkei joka viikko tai kuukausi edes näkisi jos tietää että voi nauttia yhteisestä ajasta aina silloin tällöin, eikä tartte miettiä että onko parin vuoden päästä silleen ettei tätä enää koskaan näe. Uskonko tosiaan huuhaahan jos uskon että ystävyyttä voi olla ilman materiaalista hyötyä vai onko kylmä tosiasia vaan se että ihmiset välittää susta vain jos pystyt tarjoamaan rahaa, seksiä, statusta tai muuta hyötyä? Mielummin löytäisin ystävän jonka kanssa voi puhua mistä vaan ja kokeilla uusia asioita ilman että hän käyttää hyväksi haavoittuvuuksia - samaa voin tarjota takaisinkin päin.

Toinen on verkostoitumismahdollisuuksien puuttuminen. Harrastukset maksaa. Netissä kuka tahansa voi esittäytyä millaisena tahansa ja paljastua täydeksi lieroksi. Töihin ei haluu viedä henk koht tarpeita. Sosiaaliset tapahtumat kuluttaa energian loppuun nopeammin kuin ehdit löytää jonkun kenen kanssa juttu luistaa.

Kiitos kun kirjoitit puolestani. Hieno teksti

[Pelinjohtaja]

Mitenhän tätä lähtisi nyt purkamaan. Hyvä ketju muuten, pystyn samaistumaan täysin.

Lyhyesti itsestäni sen verran, että olen 29v (testin mukaan 100%) introvertti. Introverttiys on ollut jo vuosikausia mielen päällä, koska se heijastuu ja ohjailee elämääni niin vahvasti. Saatan seisoa 15min tuulikaapissa ulkovaatteet päällä, ettei tarvitse naapureiden kanssa keskustella säästä, tai mistään muustakaan. Uskoisin, että täällä olevat ihimiset voivat samaistua Mutta asiaan, ystävyyssuhteet, tai oikeastaan niiden puute.

En rehellisesti sanottuna koe, että minulla olisi koko elämäni aikana ollut yhtään ainutta ystävää, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Ja nyt kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt selittää; pikemminkin päinvastoin. Yleensä joko kuunnellaan, mikä nyt ei millään mittapuulla ole huono asia, mutta myös miltei joka kerta kehoitetaan olemaan enemmän sosiaalinen, käymään tapahtumissa, baarissa yms. You get the point. Introvertille tuo on kuin nyrkki naamaan; etkö sinä yhtään nyt ymmärtänyt mitä olen koittanut sinulle selittää. En vain yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, joka tutustuu ties missä kissanristiäisissä ihmisiin. Minä tarvitsen jonkun vahvan, molemmille tärkeän ja mielenkiintoisen keskustelunaiheen ennen kun voin kuvitellakaan avaavani keskustelua. Ja sitten kun kieltäydyt näistä ehdotuksista, juhlista, mistä lie, niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Erittäin harvoin olen onnistunut järjestämään kahdenkeskeistä aikaa minulle tärkeiden ystävien kanssa. Tällä hetkellä tällaisia ystäviä ei vain ole, enkä tiedä mistä ihmeestä niitä voisi edes löytyä. Sanotaanko myös näin, että elän tällä hetkellä sellaisia aikoja jolloin nimenomaan tarvitsisin sitä sydänystävää, sellaista joka oikeasti ymmärtäisi tarpeeni, luonteeni, ajatukseni ja sen mitä käyn läpi tällä hetkellä. Tuntuu kuin tavoittelisin kuuta taivaalta.

Onhan minullakin kavereita ollut, ja onkin. Hyvänpäiväntuttuja, työkavereita, muuten vain ihmisiä joita tunnen. Ymmärtääkö yksikään heistä minua? Ei. Olenko yrittänyt ystävästyä? Kyllä. Tunnen metsästäväni jotain taruolentoa. Ihmistä, joka ymmärtää mitä on olla introvertti, ihmistä joka haluaa pitää yhteyttä, mutta ei suutu jos kahteen viikkoon ei kuulukkaan mitään. Ihmistä, joka ymmärtää tarpeeni olla itsekseni pitkiä aikoja, mutta myös samalla ymmärtää tarpeeni älykkäälle, minua
ja ajatuksiani, tuntojani, ymmärtävälle keskusteluseuralle.

Viimeisimmän ystäväni suhteen elättelin jo aika suuria toiveita. Ymmärtäväinen, luotettava ja välittävä persoona. Meillä oli todella hyviä keskusteluja, kerroin hänelle introverttiydestäni ja minusta tuntui että hän jopa ymmärsi mistä puhun. Mutta millainen ystävä ei vastaa kuukausiin lähettämääsi viesteihin, ja millainen ystävä ei tue sinua silloin kuin eniten tarvitsisit häntä. Olen sanonut jopa suoraan, että tarvitsen häntä nyt enemmän kuin koskaan, mutta ilmeisesti hän on kovin kiireinen. Minusta tuntuu, että taistelin ja kulutin voimavarojani äärimmilleen päästäkseni edes tähän tilanteeseen hänen kanssaan. Nyt alkaa tuntumaan, että en vain jaksa enää. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Kaiken huippuna viimeisin kerta kun häntä näin, oli sellainen että jo etkukäteen oltiin sovittu että tulen hänen luoksensa, juodaan kahvia, jutellaan, katsotaan ehkä joku leffa. Mutta tämä ystäväni olikin kutsunut jonkun toisen kaverinsa kylään, kuulemma hauskempaa kun enemmän ihmisiä. Oli hyvin lähellä, etten karjunut päin naamaa, että etkö sinä jumalauta tunne minua ollenkaan (olen kyllä selittänyt monta kertaa että tarvin kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan.) Itkin matkalla kotiin.

Jokainen ystävystymisprosessi vaatii minulta yhtä paljon ponnisteluja. Tuntuu, että saan selitellä kymmenia, satoja kertoja, omia tuntojani ja miksi haluan nähdä vain kahdestaan ja miksi en halua lähtä 15 kaverin voimalla baariin. Olen itse ystävänä äärimmäisen lojaali, haluaisin olla tukena niin hyvässä kuin pahassa ja haluan olla paikalla silloin kun juttuseuraa, tai edes seuraa tarvii. Haluan käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja, haluaisin miettiä miksi maailmassa on sotia, vihaa, katkeruutta, haluaisin keskustella seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, maahanmuutosta, ruuasta ja juomasta, avaruudesta, ihan kaikesta. Haluan olla oma itseni, ja haluan että ystäväni myös ymmärtäisi millainen oikeasti olen.

Olen pikkuhiljaa menettämässä toivoani. En tiedä onko minulla voimia yrittää ystävystyä enää.

P.S Anteeksi erittäin rönsyilevä vuodatukseni.

Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.

Amen to that. En ois osannut itse paremmin sanoa.
Jösses mitä tekstiä. Kiitos!

[Joni11223392]

En ole olluyt moneen vuoteen siinä kunnossa et haluisin edes tutustua keneenkään.

Esimerkiksi Facebook "kavereista" ei kukaan vastaa yhtään mitään vaikka laittaisin viestiä. Ihan totaalisen yksin saa olla.

Kaikki on suorittamista mikä ei johda mihinkään.

[Christine]

Joni, tiedän mitä tarkoitat. Kuljin vuosikymmenten yksinäisyyden ja syvän masennuksen läpi. Huusin yksinäisyyttäni eikä kukaan kuunnellut, ei vastannut. Olin siis näkymätön ja turhautunut, en jaksanut enää yrittääkään. Kun minulla ei ollut enää mitään menetettävää, huusin tuskassani J:lan puoleen ja Hän pelasti minut ja otti pois orpouden tunteen. Olin silloin 45-vuotias. Olen saanut elää toistakymmentä vuotta uskossa ja luotan täysin J:lan huolenpitoon. Uskoviin olen pettynyt montakin kertaa, mutta se ei ole J:lan vika. J:la on hyvä ja koen Hänen lohdutuksensa ollessani yksin - oikeasti, en enää koe ahdistavaa yksinäisyyttä. Koska olen edelleenkin introvertti ja edelleenkin yksin, tempaisi sen Ison Kirjan tutkiminen minut kokonaan ja ruokkii päivittäin pohjatonta totuuden nälkääni tässä valheiden maailmassa, jossa kaikki on feikkiä ja kaikki mitataan rahassa. Voimia ja jaksamista sinulle.