Ystävystymisen haasteet

[Tähtitonttu]

Ja tosiaan, tällä hetkellä on sellainen olo että voisi olla vaikkapa kuukaudenkin ihan omissa oloissaan - vain että saisi ladattua akut täyteen. Tätä ne ihmiset ei tosiaan ymmärrä: kun sanot niille että viihdyt yksin, ne vastaavat siihen tietysti että "joo, minäkin tarviin olla välillä yksin, muuten ei jaksaisi". Sitten kun kerron missä määrin tämä itselläni ilmenee, loksahtaakin niillä suut auki.

Noh, ainakin herätän hämmennystä ihmisissä. On sekin jotain.

Haha, hieno kommentti! Yleensä en jaksa aiheesta suurimman osan kanssa puhua kun ei ne kuitenkaan ymmärrä, mutta pitäisi ehkä kokeilla

Näitä tämän foorumin viestejä lukiessa täytyy kyllä todeta, että täällä on tosi paljon hyvin mielenkiintoisia persoonia. On tosi surullista että tällaisia ihmisiä harvemmin kohtaa IRL-elämässä. Mää ainakin henkilökohtaisesti uskoisin, että tulisin juttuun tosi monen kanssa täältä tosi hyvin.

Yhdyn kommenttiisi. Olisipa mukava jonkinlainen miitti introverteille. Sitä kautta voisi tutustua muihin kaltaisiinsa IRL. Tosin eri asia olis, kuinka moni lähtis mukaan siihen Myös jonkinlainen chat introverteille olisi kiva tämän foorumin lisäksi.

Sama tunne, tuntuu olevan monia mahtavia ihmisiä täällä, chat voisi olla hyvä idea. Miitti ehkä näin introvertti-foorumille hieman uskaliasta

[Too much real life]

Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.

Moi, mulle on käynyt vähän samalla lailla ja olen asiaa mietiskellytkin pidempään, mistä tuo oikein johtuu. Olen opiskellut muutamassakin eri paikassa ja aina olen ystävystynyt jopa hyvin nopeastikin opiskelijatovereihin. Olen sitten kuitenkin huomannut viimeistään opiskelujen päätyttyä, että jopa suht hyvät kaverisuhteet kuolevat kokoon. Ei ole tarvinnut edes muuttaa pois paikkakunnalta, opiskelujen päättyminen riitti. Toki yksi tärkeä syy saattaa olla se, että en tykkää puhua puhelimessa, mutta olen pyrkinyt korvaamaan asiaa sillä, että olen esim. Facebookissa aktiivinen ja kyselen, mitä ystäville kuuluu. Lopulta kuitenkin koko yhteydenpito kuivahtaa kokoon, kun huomaan että opiskelujen päätyttyä minä olen ollut ainoa, joka kyselee kuulumisia. Jotenkin se ihmetyttää, kun opiskelujen ajan kelpasi seura kyllä ja joskus minua joku jopa sanoi ulospäinsuuntautuneesi. Se on selvää, että introvertti olen, mutta ehkä kaverisuhteet kuivuvat ihan vaan siitä syystä, että kukaan ei oikeasti halua olla kaveri...

[Too much real life]

Harva työpaikalla minua oikeasti tuntee.

Tämän asian huomaaminen oli yksi suurimmista herättäjistä minulla. Työkavereiden kanssa pystyy kyllä höpöttelemään yhtä sun toista, jopa small talk sujuu jossain määrin. Surettaa vaan, kun olin yhden työkaverin kanssa jotenkin läheisempi, käytiin jossain vaiheessa jopa pilateskurssilla ja muissa liikuntajutskissa, viestiteltiin päivittäin Lyncissä työhön liittymättömistä asioista ja koin jotenkin, että minulla on orastava ystävyyssuhde. Noh, tajusin sitten jossain vaiheessa, että kaikesta huolimatta minun henk koht elämä oli sitten kuitenkin ihan täysi mysteeri hänelle. Toki tiesi esim miehen nimen ja työpaikan, mutta siinä aika lailla kaikki. Ja kun ei kysytä, niin enhän minä kerro. En yllättynyt, kun ei tullut kutsua häihin.

[niksuu93]

Yhdyn kommenttiisi. Olisipa mukava jonkinlainen miitti introverteille. Sitä kautta voisi tutustua muihin kaltaisiinsa IRL. Tosin eri asia olis, kuinka moni lähtis mukaan siihen Myös jonkinlainen chat introverteille olisi kiva tämän foorumin lisäksi.

Sama tunne, tuntuu olevan monia mahtavia ihmisiä täällä, chat voisi olla hyvä idea. Miitti ehkä näin introvertti-foorumille hieman uskaliasta

Onhan täällä nuo yksityisviestit, mutta taitaa tosiaan olla niin ettei kovin moni uskaltaudu kellekään suoraan kirjoittamaan. Ja kieltämättä vähän samaan tulee itsekin usein syyllistyttyä, "kun ei kehtaa häiritä toisia". Niin, sitä introverttina antaa ehkä vähän liiankin paljon toisille sitä omaa tilaa, kun ymmärtää miten tärkeää se voi toiselle olla.

Joku chat vaikkapa ystävälistalla oleville voisi olla ihan jees. Tosin onhan paljon näitä pikaviestimiäkin, joilla voi kirjoitella nimimerkin takaa, esim. kik.

Moi, mulle on käynyt vähän samalla lailla ja olen asiaa mietiskellytkin pidempään, mistä tuo oikein johtuu. Olen opiskellut muutamassakin eri paikassa ja aina olen ystävystynyt jopa hyvin nopeastikin opiskelijatovereihin. Olen sitten kuitenkin huomannut viimeistään opiskelujen päätyttyä, että jopa suht hyvät kaverisuhteet kuolevat kokoon. Ei ole tarvinnut edes muuttaa pois paikkakunnalta, opiskelujen päättyminen riitti. Toki yksi tärkeä syy saattaa olla se, että en tykkää puhua puhelimessa, mutta olen pyrkinyt korvaamaan asiaa sillä, että olen esim. Facebookissa aktiivinen ja kyselen, mitä ystäville kuuluu. Lopulta kuitenkin koko yhteydenpito kuivahtaa kokoon, kun huomaan että opiskelujen päätyttyä minä olen ollut ainoa, joka kyselee kuulumisia. Jotenkin se ihmetyttää, kun opiskelujen ajan kelpasi seura kyllä ja joskus minua joku jopa sanoi ulospäinsuuntautuneesi. Se on selvää, että introvertti olen, mutta ehkä kaverisuhteet kuivuvat ihan vaan siitä syystä, että kukaan ei oikeasti halua olla kaveri...

Siis mulla kävi ihan samalla tavalla toisen asteen (kauppa)oppilaitoksessa. Olin suorastaan niitä ensimmäisiä, jotka ainakin yrittivät ottaa toisiin lähempään kontaktia (yllätys itsellenikin). Muutama läheinen kaveri sieltä joukosta muodostui, mutta vain kaveri - ei ystävä. Huomasin myös opiskelujen jatkuessa, että olin monille hyvää pataa vain lähinnä silloin kun halusivat "hyötyä" opiskeluinnostani ja työni jäljestä - esim. paritöissä ja ryhmätyöskentelyssä. Ja kuten aiemminkin, minun kanssani kaveerattiin vain silloin kun näitä muita (ekstrovertteja) ei ollut saatavilla. Muiden seurassa olin aina se sivustaseuraaja, ulkopuolinen. Alkuun siis meni tosi hyvin ja moni näytti ainakin lähes viihtyvän seurassani. Kuitenkin loppua kohden kaveruus hiipui ja viimeisen lukuvuoden keväällä kaikki kommunikointi välimmämme oli jo kuihtunut pois. Kun lähdin pois, mitään ei jäänyt siis käteen. Tai siis no jäi - tutkintotodistus, mutta ei mitään tällä kuuluisalla "sosiaalisella rintamalla".

Minäkään en tykkää puhua puhelimessa, tosin nuorempi sukupolvi nyt onneksi enemmän taitaakin suosia tekstareita ja näitä pikaviestimiä. SOME:ssa en ole, se ei kiinnosta pätkääkään. Yhteydenpidoltani en kyllä mielestäni kylmä ole, mutta en jaksa pidemmän päälle sitä että minä olen se ainoa joka ehdottaa jotain. Jo pelkästään tästä voi päätellä, että toisia ei seurani kiinnosta. Ja ei ole kyse mistään introverttiudesta tai oman tilan tarpeesta heidän kohdallaan, kun ihan tiedän että samaan aikaan kun eivät edes vastaa viesteihini - he rilluttelevat mennä keskenään. Vastaavasti silloin kun minä harvoja kertoja olen ollut heidän kanssaan, vastaavat viesteihinsä välittömästi. Joistakin palveluista kun sitten vielä näkee, että viesti on luettu ajat sitten mutta ei siihen koskaan sitä vastausta tullut. En minä jaksa tällaista pelleilyä, olkoot keskenään...

En usko että sinunkaan kohdallasi kyse olisi oikeasti siitä, etteikö kukaan haluaisi olla kaverisi. Vaikutat jo pelkän tekstisi perusteella ihan järkevältä tyypiltä. Täällä nykymaailmassa nyt vaan tuntuu olevan h*lkkarin vaikeeta saada mitään muita ihmissuhteita kokoon, kun nämä p*skanjauhanta "kaverit". Ja jos nämä ei kiinnosta tai jos omat luonteenpiirteet ja kiinnostuksen kohteet ja erityisesti oma sosiaalinen aktiivisuus eroavat massasta, hyvin helposti yksin jäät.

Valitettava tosiasia.

[Fairy]

Minulla on ollut sama ongelma aina. Muistan jo ihan lapsena olleeni hyvin yksinäinen, ja minun oli jo silloin vaikea ystävystyä kenenkään kanssa. Nyt aikuisiällä olen korvannut yksinäisyyteni paskalla parisuhteella, mikä ei missään nimessä ole tehnyt minulle mitään hyvää. Mutta miksi eivät ihmiset ystävistäsi täällä? Täältä löytyy varmasti paljon hyvin samantyyppisiä ihmisiä.

[niksuu93]

Minulla on ollut sama ongelma aina. Muistan jo ihan lapsena olleeni hyvin yksinäinen, ja minun oli jo silloin vaikea ystävystyä kenenkään kanssa. Nyt aikuisiällä olen korvannut yksinäisyyteni paskalla parisuhteella, mikä ei missään nimessä ole tehnyt minulle mitään hyvää. Mutta miksi eivät ihmiset ystävistäsi täällä? Täältä löytyy varmasti paljon hyvin samantyyppisiä ihmisiä.

Veikkaan että täällä (niin kuin tällaisilla palstoilla yleensäkin) on se ongelma, että moni kyllä avautuu yksinäisyydestään ja seurankaipuustaan mutta hyvin harva on sitten valmis tekemään mitä konkreettista tilanteen korjaamiseksi. Tunnistetaan siis kyllä itse ongelma ja tiedetään mahdolliset ratkaisunkin avaimet siihen (siitä kirjoittaminenkin viittaa siihen), mutta ollaan liian tottuneita nykyiseen vallitsevaan tilanteeseen, että ei uskalleta poistua omalta (usein varsin rajatulta) mukavuusalueeltaan eikä lopulta sitten tehdä kuitenkaan mitään asian eteen - kun sen aika sitten tulisi.

Mikä minä tietysti olen sanomaan, syyllistynhän tavallaan samaan itsekin.

[Försti]

.

[kumpio]

Veikkaan että täällä (niin kuin tällaisilla palstoilla yleensäkin) on se ongelma, että moni kyllä avautuu yksinäisyydestään ja seurankaipuustaan mutta hyvin harva on sitten valmis tekemään mitä konkreettista tilanteen korjaamiseksi. Tunnistetaan siis kyllä itse ongelma ja tiedetään mahdolliset ratkaisunkin avaimet siihen (siitä kirjoittaminenkin viittaa siihen), mutta ollaan liian tottuneita nykyiseen vallitsevaan tilanteeseen, että ei uskalleta poistua omalta (usein varsin rajatulta) mukavuusalueeltaan eikä lopulta sitten tehdä kuitenkaan mitään asian eteen - kun sen aika sitten tulisi.

Ehkä yksinäisyydestä poistuminen vaatii nimenomaan tietynlaista valmiutta ja avoimuuden tilaa, eikä ole itsestäänselvyys, että ihminen olisi aina valmis kohtaamaan toisen ihmisen.

Voihan sitä olla yksin, vaikka toinen ihminen istuisi ihan vieressä. Jos ei ole valmis jakamaan ja altistumaan toisen ihmisen vaikutukselle, mikä välillä on aika pelottavaa, on vaikea tuntea muuta kuin yksinäisyyttä.

Tunnistan itsestäni, että olen joskus ennen saattanut toivoa yksinäisyyden vähenemistä, mutta mulla ei ole ollut valmiutta kohdata muita ihmisiä, itseäni siinä samassa.

Tietty syyt yksinäisyydelle voivat olla sisäisten ohella ulkoisia ja käytännöllisiä, esim. välimatkat.

[niksuu93]

Ne, jotka tuntevat kunnolla itsensä yksinäiseksi, haluavat todennäköisemmin myös tehdä jotain konkreettista yksinäisyyden vähentämiseksi. Suurempana ongelmana pidän etäisyyksiä; harvempi on samalta paikkakunnalta. Ainahan toki voi käydä toisella paikkakunnalla, mutta se ei ole pitkäaikainen ratkaisu oman yksinäisyyden vähentämiseksi kun ei sitä voi ravata kaukana kovinkaan useasti. Toiseksi uskon myös että suurin osa haluaisi löytää suurinpiirtein omaa ikäluokkaa vastaavaa seuraa. Ainakin itse haluaisin, vanhempien ihmisten kanssa tulee hyvin toimeen, mutta ei niinkään helposti kaveriudu.

Muuten ystävien teko on vaikeampaa jos ei ole entuudestaan ystäviä. Ystävien kautta voi tutustua uusiin ystäviin ja ystävien kanssa on helpompi aloittaa uusia harrastuksia. Yksin kaikki on vaikeampaa ja vaatii paljon enemmän oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä.

Siitä pääsemmekin taas ikuisuuskysymykseen: kuka loppupeleissä siis onkaan yksinäinen? Kun seuraa muita aiheeseen perehtyneitä sivustoja ja foorumeja, alkaa usein väistämätön eri henkilöiden tilanteiden vertailu. Jonkun mielestä ihminen ei ole yksinäinen, jos hänellä on esimerkiksi perhe tai puoliso. Joku voi puolestaan kokea itsensä yksinäiseksi myös ihmisten keskellä, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan ihan hyvin. Mielestäni kyse on pääasiassa siitä, tuleeko ihminen kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Ellei henkilö koe että ihmiset hänen lähellään välittävät hänestä, ymmärtävät häntä ja pitävät hänen seurastaan, ei ole mitään väliä onko heidän keskellään vai yksin - yksinhän on jo jokatapauksessa seurassakin. Itseasisassa tällaisessa tilanteessa yksinäisyys saattaa jopa helpottaa olemalla yksin, näin siis ainakin minun kohdalla.

Etäisyys on kyllä todellinen ongelma. Mullakin on elämäni aikana ollut joitain kavereita niin ympäri Suomea kuin maailmaakin. Voihan sen jo arvata, että jos netissäkin johonkin mukavaan ihmiseen törmää niin tottakai se on vähintään toiselta puolelta Suomea. Ja ilman autoa ja ajokorttia liikkuminen on varsin hankalaa ja vaikka käymään voi mennä ja tavata bussillakin, ei se ole kovin käytännöllistä syvemmässä ystävyyssuhteessa. Toki netin kautta voi yhteyttä pitää ja puhelimella, mutta ei se ole sama asia jos ko. henkilön kanssa viihtyisi ihan livenäkin.

Toinen minkä mainitsit, tuo (suunnilleen) samanikäinen seura - on näyttäytynyt minulle ongelmallisena. Itsekin tulen keskimäärin helpommin itseäni vanhempien kanssa juttuun, mutta kyllä sitä parikymppinen miehen alku kaipaa omankin ikäistään seuraa. Eivät esimerkiksi lähempänä keski-ikää tai kolmekymppisetkään voi korvata sitä toisen 20-25 vuotiaan seuraa. Kuitenkin sen verran iso ero yleensä vallitsevassa elämäntilanteessa ja vapaa-ajan vietossa.

Ja tietysti tuo, jos ystäviä on pyöreä nolla - on niitä hyvin vaikea lähteä ylipäänsä hankkimaan. Tilannetta lujittaa entisestään, jos on pieni perhe- ja sukulaispiiri, ei ole työssä tai ei ole kovinkaan sosiaalisia harrastuksia. Harvemmin sitä kaupassa tai lenkillä ketään hihasta vetää ja tekee tuttavuutta. Olen myös huomannut, että yritän tavallaan tiedostamatta myös peitellä tuota ettei minulla ole ystäviä tai liiemmilti muutakaan seuraa, kun kohtaa jonkun uuden ihmisen esim. töissä. Vedän sellaista tiettyä roolia, jossa esitän että kaikki on hyvin ja yritän saada merkityksettömätkin sosiaaliset tapahtumani kuulostamaan olevinaan paljon todellista suuremmilta. Monet kun kuitenkin tuppaavat vähintäänkin ihmettelemään sitä, jos ihmisellä ei ole ainuttakaan ystävää.

Osa myös saattaa alkaa kiusallisesta kyselemään, että "miksi?". No, ehkä näin ei olisi jos tietäisin. Helposti siis pidetään jotenkin huonompana, tylsempänä - jotenkin vajaanakin, jos menee paljastamaan ettei ole ystäviä. Olen huomannut, että tämä on totta erityisesti nuoremmassa väestössä (johon itsekin vielä kuuluu), jossa tämä sosiaalinen status on yleensä prioriteeteissä korkeammalla. Tämä taas muodostaa eräänlaisen oravanpyörän: jos ei ole ystäviä entuudestaan, harva haluaa olla ensimmäinen. Ilmeisesti pelkäävät, että yksinäiset ovat jotain vaarallisia sekopäitä, siksi kukaan ei ole halunnut olla heidän kanssaan aiemminkaan?

Ehkä yksinäisyydestä poistuminen vaatii nimenomaan tietynlaista valmiutta ja avoimuuden tilaa, eikä ole itsestäänselvyys, että ihminen olisi aina valmis kohtaamaan toisen ihmisen.

Voihan sitä olla yksin, vaikka toinen ihminen istuisi ihan vieressä. Jos ei ole valmis jakamaan ja altistumaan toisen ihmisen vaikutukselle, mikä välillä on aika pelottavaa, on vaikea tuntea muuta kuin yksinäisyyttä.

Tunnistan itsestäni, että olen joskus ennen saattanut toivoa yksinäisyyden vähenemistä, mutta mulla ei ole ollut valmiutta kohdata muita ihmisiä, itseäni siinä samassa.

Tietty syyt yksinäisyydelle voivat olla sisäisten ohella ulkoisia ja käytännöllisiä, esim. välimatkat.

Tää on kanssa ihan totta. Myönnän itsekin, että vaikka usein kaipaakin ystäviä elämäänsä - en kuitenkaan ole varma uskallanko ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Riippuu varmasti ihan siitä toisesta ihmisestä, millaiseksi oloni hänen kanssaan koen. Tunnenko pystyväni olemaan aito oma itseni, rentoutumaan (lähes) samalla tavalla kuin kotona omissa oloissani jne.. Niin moni ihminen on tähän ikään mennessä jo pettänyt mun luottamuksen, että olen myös tavallaan pystyttänyt ympärilleni sellaiset suojamuurit jotka vievät oman aikansa. Ja suurimmalla osalla ihmisestä ei tunnetusti ole aikaa eikä välttämättä haluakaan murtaa niitä.

Nimenomaan tuo toiselle itsensä altistaminen tuntuu tavallaan pelottavalta. Siinä pitäisi antaa itsestään jotain sellaista, minkä yleensä pitää vain itsellään. Okei, saan tämän kuulostamaan hyvin dramaattiselta, mutta mulla on huonoja kokemuksia tästäkin että ensin on esitetty ystävää vain että saadaan "sisäpiirin tietoa" ulos minusta ja käytetty sitten häikäilemättä yhteisesti hyväksi kun tarvittava tieto on minusta imetty. Siksi olenkin nykyään hyvin tarkka siitä mitä kenellekin itsestäni annan, koska olen yksinkertaisesti joutunut pettymään liian monta kertaa. Tällaisissa kokemuksissa menee helposti usko ja luottamus ihmisiin, vaikka juuri he eivät olisikaan mitään pahaa tehneetkään. Se on vain silkkaa itsesuojeluvaistoa kaiken jäljiltä.

Itsekin toivon usein tämän jonkinasteisen yksinäisyyden väistymistä, mutta myönnän minäkin että valmiuksia uusien ihmisten kohtaamiseen ei juuri ole. Ehkä tilannetta auttaisi se, jos se toinen olisi samanlaisessa tilanteessa. En sit muuten tiedä.

[Sopukka]

^Mulla on kans menneisyydessä useampikin tuon tapainen hyväksikäyttökokemus, jossa ollaan teeskennelty kaveria, mutta siinä on ollutkin sitten ketunhäntä kainalossa vastapuolella. Oon todella varovainen nykyään siitä, kenelle itseäni ja sielunmaisemaani avaan. Olen muutenkin kohtuullisen epäluuloinen ja varovainen luonne (vaikkakin esim työyhteisössä osaan esittää tarvittaessa sosiaalista- vaikka se imeekin parin päivän energiat), joten sinänsä on ihme, että läheisimmät ystäväni oon kohdannut aikuisiässä. Paras ystäväni löytyi työpaikalta. Se oli ns. ystävyyttä ensi silmäyksellä (olin silloin 29v). Meillä synkkasi heti. Kumpikin jotenkin vain tiesi, että ollaan tismalleen samalla aaltopituudella. Tarpeeksi samanlaisia ymmärtääksemme toisiamme, mutta tarpeeksi erilaisia, jotta keskustelut ja väittelyt ovat säilyneet kiinnostavina.

Tälläinen on vahvistanut jo ennestään mun ajatusta siitä, että ystävien kesken täytyy synkata ja olla oikeesti jotain yhteistä. Lisäksi tämän ihmisen tapaamisen jälkeen on ollut entistäkin helpompaa päästää irti sellaisista ystävyyksistä/kaveruuksista, jotka ovat selkeästi tulleet tiensä päähän, tai jotka ovat jollain lailla tuntuneet aina jotenkin hieman tahmeilta ilman mitään syytä, mutta jotka ovat jotenkin roikkuneet mukana. Toki kovin montaa sellaista ei ole ollut, mutta kuitenkin.