Introvertit.net Keskustelufoorumi

Lueskelen tätä kirjaa:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522601780

Brown esittää tuossa kirjassa muunmuassa ylevästi, että vihaamme omaa haavoittuvuuttamme mutta pidämme rohkeutena sitä, että joku muu uskaltaa olla haavoittuvainen.

Aloin miettiä että onko introvertti tavallista haavoittuvaisempi, joudummeko tekemään enemmän töitä sen peittämiseen ja toisaalta, hyväksytäänkö meidän haavoittuvaisuuttamme huonosti?

Oma kokemukseni on, että olen koko elämäni joutunut tekemään kovasti töitä peittääkseni haavoittuvaisuuteni, koska sitä nimenomaan ei hyväksytä. Olen kehittänyt itselleni kovan kuoren ja minun on äärimmäisen vaikea näyttää ihmisille minkäänlaista heikkoutta tai haavoittuvaisuutta tai edes inhimillisyyttä. Kohta huomaatte miksi.

Kuten olen kertonut, olen mielenterveysongelmainen. Jaksamiseni on muutenkin hirveän vähäistä ja jaksan tavallistakin huonommin kaikenlaisia kissanristiäisiä. Yleensä olen yrittänyt keksiä jonkin tekosyyn, miksi en mitenkään pääse osallistumaan milloin mihinkin. Nämä tekosyyt yleensä niellään pitkin hampain.

No, olen nyt sitten yrittäny eheytyä ja ruveta sanomaan suoraan, että ei pysty/ei kykene/ei jaksa. Ja olen yrittänyt olla oikein rehellinen ja sanoa, että kun en saa tuollaisista tilaisuuksista itse mitään, tuntuu ääliömäiseltä kuluttaa vähiä voimiani ja lähteä muiden mieliksi. Jokainen varmaan voi kuvitella mitkä on vastineet; vänkäystä, neuvoja miten voisin jaksaa paremmin juuri sen tilaisuuden (ikään kuin minun huonoihin päiviini auttaisi mitkään random neuvot) ja syyllistämistä: "Kyllä nyt se-ja-se taapero pettyy kun et tulekaan". Parhaimmillaan ei sanota mitään mutta ollaan naama norsunvitulla niin että viesti tulee kyllä selväksi.

Minulle se, että myönnän, että minulla ei ole voimia tehdä jotain, että en yksinkertaisesti pysty (maksamatta kohtuuttoman suurta hintaa), on aika rankka paikka. Juuri tuon oman haavoittuvuuden ja heikkouden myöntäminen on aivan suunnattoman nöyryyttävää. Ja sitten vastapalkaksi saa muistutuksen siitä, miksi meidän perheessämme ei ainakaan kannata tuoda heikkouttaan esille.

Samasta syystä pari kaveria pani välit poikki; kun kerroin olevani niin heikossa kunnossa että en jaksa tavata minua ei suinkaan ihailtu rohkeudestani kun toin haavoittuvaisuuteni esiin. Oi ei. Herneet imaistiin pikkuaivoihin saakka.

Ainoa ihminen jonka kanssa tämä haavoittuvaisuusjuttu toimii on mieheni. Ehkä hän on ainoa henkisesti tasapainoinen ihminen jonka olen koskaan tavannut; ainoa joka osaa suhtautua toisten heikkouksiin.

Mitkä teidän kokemuksenne asiasta ovat? Seuraako oman haavoittuvaisuuden paljastamisesta koskaan mitään hyvää? Meinaan vaan että meidän introverttien haavoittuvaisuus varmaan on usein juuri sitä, että täytyy myöntää ettei todellakaan vain PYSTY siihen määrään sosiaalista kanssakäymistä mitä pidetään suotavana ja normaalina. Ja siihen liittyvät muut asiat.

Minä olen kokenut itseni kauan heikoksi ja erilaiseksi. Olen nyt alkanut arvostamaan itseäni enemmän ja etenkin aiemmin "huonoina" pitämiäni ominaisuuksia. Olen hieman skeptinen kirjojen suhteen, sillä jos kirjoittajia on yksi, niin kirjoittajan oma persoona vaikuttaa todella paljon sisältöön. Toisaalta kirjoista pyritään tekemään sellaisia että keskivertoihminen ymmärtää asiat ja neuvoja voidaan käyttää kaikkiin. Yleistetään siis? Tosin minäkin yleistän, koska en ole kirjaa lukenut, mutta tämä onkin erilaista yleistystä.

Minä aloin kiinnostua enemmän itsetutkiskelusta tehtyäni MBTI-testin. Alkuun sain jopa väärän tuloksen parin testin perusteella. Pystyin kyllä sisäistämään osan kuvauksista, mutta en kaikkea. Aloin lukemaan lisää Internetistä ja uusi tieto ruokki mielenkiintoa. Tutustuin funktioiden toimintaan ja tajusin jossain vaiheessa että olin saanut testeistä väärän tyypin itselleni. Tuon jälkeen olen saanut jokaisesta testistä oikean tyypin. Vaikka yritin aluksi olla itselleni mahdollisimman rehellinen, niin jostain syystä testit kuitenkaan eivät ainaneet "oikeaa" tulosta. Niihin ei kannata luottaa täysin.

Voit ihan hyvin olla INTJ, kuten sanoit toisessa langassa, mutta suosittelen tutkimaan funktioita tarkemmin. Kuulostat teksteissä fiksulta, joten oletan että englanninkieli sujuu myös. Minusta sinun kannattaisi lukea muiden kaltaistesi kokemuksia ja ongelmia. MBTI:ssä on 16 tyyppiä ja introverttejakin on 8 eri tyyppiä. Kohdennettua apua saat, kun käyt etsimään oman tyyppisi youtube-videoita ja nettikeskusteluja. Ulkomaisia foorumeitakin on lukuisia ja niitä löytyy kyllä helposti googlettamalla tyyppiäsi ja kenties muita hakusanoja lisäksi. Etenkin INTJ:t vaikuttavat olevan hyvin aktiivisia Internetissä, vaikka he ovatkin harvinaisimpia tyyppejä.

Itsetutkiskelu terveellä tavalla on mielestäni ihan antoisaa, koska kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tunne sinua yhtä hyvin kuin sinä itse. Ei ainakaan kukaan terapeutti. Kannattaa pysyä kuitenkin poissa liiallisesta oman tyypin ihannoimisesta, koska se on minusta hirveän hyökkäävää ja sen huomaa helposti. Parhaimmillaan saatat huomata että muilla tyyppisi ihmisillä on samoja taipumuksia ongelmiin. Jos muut ovat löytäneet ratkaisun ongelmiinsa, mikset sinäkin löytäisi?

Mitkä teidän kokemuksenne asiasta ovat? Seuraako oman haavoittuvaisuuden paljastamisesta koskaan mitään hyvää? Meinaan vaan että meidän introverttien haavoittuvaisuus varmaan on usein juuri sitä, että täytyy myöntää ettei todellakaan vain PYSTY siihen määrään sosiaalista kanssakäymistä mitä pidetään suotavana ja normaalina. Ja siihen liittyvät muut asiat.

Aiemmin en oikeastaan puhunut yhtään mitään ja elin muissa maailmoissa, koska pelkäsin haavoittuvuuttani ja muita minuuteeni liittyviä epävarmuuksia. Nykyään tuntuu että mieluummin testaan ihmisiä ja katson mikä reaktio on. Jos mitään ei kuulu, niin voi olla että en ota asiaa enää esille enkä ole henkilöön enää ollenkaan yhteydessäkään. Joskus vastapuoli uskaltautuu sitten myös avautumaan ja ehkä siteet vahvistuvat. En minä jaksa pinnallisia keskusteluja, joten olen mieluummin keskustelematta. En jaksa kuitenkaan murehtia enää, sillä en voi muuttaa itseäni, muuta kuin hyväksymällä itseni. Joskus luulin että olen huono ja epäonnistuja, nyt tiedän että olen INFP-tyyppiä oleva oma itseni, eikä kukaan ole samanlainen. En ole muita parempi, mutta en huonompikaan. Minulla on omat mielipiteeni ja kunnioitan myös muiden mielipiteitä. En pidä ihmisistä jotka kertovat muille mitä pitää/kuinka tulee tehdä. Yritän auttaa, jos koen että joku ihminen kaipaa apua ja siitä voi olla henkilölle apua. En halua kokea kaikkea maailman raadollisuutta, sillä viihdyn hyvin omissa maailmoissani ja ajatuksissani. Minulla on joitain hyviä ystäviä, enkä tarvitse enempää. On ihmisiä joihin toivoisin että minulla olisi paremmat välit, mutta se vaatii myös vastapuolen tahtoa. Minulla on elämässä vielä paljon koettavaa, mutta minun tulee uskaltautua sopivassa määrin pois omalta mukavuusvyöhykkeeltäni.

Brown esittää tuossa kirjassa muunmuassa ylevästi, että vihaamme omaa haavoittuvuuttamme mutta pidämme rohkeutena sitä, että joku muu uskaltaa olla haavoittuvainen.

Tästä olen aika lailla samaa mieltä. Melkein mikä tahansa toiminta, missä laittaa jotain itselleen tärkeää "vaaralle" alttiiksi on tulkittavissa rohkeutena. On sitten kysymyksessä esimerkiksi rahan sijoittaminen, moottorisahoilla jonglööraaminen tai joukon edessä esiintyminen. Viimeksi mainitussa esimerkissähän ei vaaranneta mitään konkreettista, vaan kysymyksessä on henkisen puolen "pääoman" haavoittuvuus. Ja tässä mennäänkin sitten sille vaikeasti tulkittavalle alueelle. Miten hyvin muut voivat tietää, miltä jostakin ihmisestä tuntuu? Joillekin ei esiintyminen tuota minkäänlaista ongelmaa, kun taas toisille kyseessä on vakava paikka.

Tästä päästäänkin (ehkä) itse asiaan. Introvertti ei välttämättä sinänsä ole haavoittuvaisempi, mutta koska enemmistö ihmisistä ei ymmärrä introverttiudesta juuri mitään introvertille tulee useammin vastaan tilanteita, joissa pitää "vaarantaa henkistä pääomaa". (Pitäisi keksiä joku parempi termi, toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa.) Ekstravertit todennäköisesti tuntisivat itsensä samalla tahdilla ahdistuneiksi, jos jokapäiväisessä elämässä pitäisi olla tunteja yksin omien ajatustensa kanssa. Valitettavasti yhteiskunta on rakennettu ekstraverteille.

Omalla kohdalla on käynyt varsin hyvä tuuri, koska suurin osa perheestä (4/5) on introverttejä. Lisäksi kavereiksi löytyi pari samalla tavalla ajattelevaa, joten en oikeastaan nuorena joutunut liian usein ahdistaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Ala-asteella pystyin suojautumaan sosiaalisen asemani taakse (opettajan lapsi, pakko olla kiltti ja ajoissa kotona), mutta yläasteella oli välillä hieman synkkää. Lukioon lähdin toiselle paikkakunnalle ja tein oikeastaan tietoisen päätöksen työntyä sosiaalisiin piireihin. Tämä onnistui, koska olin voinut kasvaa omaan tahtiin ja pystyin sosialisoitumaan omilla ehdoillani. Ulkopaikkakuntalaisuus auttoi tässäkin (nyt ei pysty, pitää lähteä kotiin). Asepalveluksen aikana ja myöhemmin korkeakoulussa aloin suht tarkoituksella kehittämään itseäni henkisesti vähemmän haavoittuvaiseksi. Käytännössä tämä tarkoitti siedätyshoitoa: rajoitettuja sosiaalisia tilanteita, joihin pystyi valmistautumaan etukäteen. Työelämässä hyvä tuuri jatkui, koska töitä pystyi tekemään pienissä ryhmissä ja kollegat olivat suurin piirtein ymmärtäväisiä. Aluksi oli pientä ihmettelyä, mutta kukaan ei polttanut siltoja.

Ja tällä hetkellä tilanne on mielestäni varsin hyvä. Viihdyn edelleen oikein hyvin yksin, mutta pystyn toimimaan lähes missä tahansa sosiaalisessa tilanteessa. Ja pystyn kieltäytymään (tarvittaessa tylystikin) kissanristiäisistä, jotka eivät kiinnosta. Sillat saattaa palaa, mutta kun itseluottamus on kohdillaan ja sosiaalinen tukijärjestelmä (introvertit sukulaiset ja kaverit) toimii, niin pari vihaista mulkaisua ei hirveästi haittaa.

Mutta:

Juuri tuon oman haavoittuvuuden ja heikkouden myöntäminen on aivan suunnattoman nöyryyttävää. Ja sitten vastapalkaksi saa muistutuksen siitä, miksi meidän perheessämme ei ainakaan kannata tuoda heikkouttaan esille.
Samasta syystä pari kaveria pani välit poikki; kun kerroin olevani niin heikossa kunnossa että en jaksa tavata minua ei suinkaan ihailtu rohkeudestani kun toin haavoittuvaisuuteni esiin. Oi ei. Herneet imaistiin pikkuaivoihin saakka.

Tähän tilanteeseenhan en koskaan joutunut, koska lähtökohta oli täysin erilainen. Kuitenkin perheen tuen puute ja ymmärtämättömyys on tällaisessa tilanteessa mielestäni anteeksiantamatonta. Vaikka ei sukulaistaan lähtökohtaisesti ymmärtäisikään, niin varsin törkeää on ajaa läheisiään selkeästi ahdistaviin tilanteisiin. Lisäksi voisi edes yrittää hankkia lisätietoja oman ymmärryksen lisäämiseksi. Tilannetta sen tarkemmin tuntematta on ehkä vähän turhaa huudella puskista puolivillaisia neuvoja, mutta jotain tulee mieleen. Voin tarkentaa, jos kiinnostusta on.

Sitten vielä takaisin aiheeseen:
Onko introvertti tavallista haavoittuvaisempi?
Periaatteessa ei, mutta käytännössä ekstraverttien valtaamassa yhteiskunnassa kyllä. Tähän voi vaikuttaa omalla sosiaalisella ympäristöllä.
Hyväksytäänkö introverttien haavoittuvaisuutta huonosti?
Ekstraverttien (enemmistön) keskuudessa kyllä. (Koska E:t eivät ehdi sosialisoinniltaan ajattelemaan yhtään mitään.)
Seuraako oman haavoittuvaisuuden paljastamisesta koskaan mitään hyvää?
Esimerkiksi omalla kohdallani työkaverit ovat ymmärtäneet paremmin minua ja toimintatapojani, kun olen perustellen kertonut oman suhtautumiseni sosiaalisiin tilanteisiin. Tästä ymmärryksen lisääntymisestä on sitten ollut paljon hyötyä. Toisaalta siinä vaiheessa, kun kerroin olevani introvertti, en enää kokenut olevani kovin haavoittuvainen näissä asioissa, joten esimerkki on vähän huono.

Wnaheck kirjoitti:

Tästä päästäänkin (ehkä) itse asiaan. Introvertti ei välttämättä sinänsä ole haavoittuvaisempi, mutta koska enemmistö ihmisistä ei ymmärrä introverttiudesta juuri mitään introvertille tulee useammin vastaan tilanteita, joissa pitää "vaarantaa henkistä pääomaa". (Pitäisi keksiä joku parempi termi, toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa.) Ekstravertit todennäköisesti tuntisivat itsensä samalla tahdilla ahdistuneiksi, jos jokapäiväisessä elämässä pitäisi olla tunteja yksin omien ajatustensa kanssa. Valitettavasti yhteiskunta on rakennettu ekstraverteille.

Mahtavaa. Juuri jotain tuollaista ajattelin sekavassa päässäni mutta sinä onnistuit pukemaan sen sanoiksi. Ihmiset epäilemättä arvostavat sellaista haavoittuvuuden näyttämistä, jonka pystyvät ymmärtämään haavoittuvuuden näyttämiseksi.

Tuo esimerkkisi oli muutenkin loistava. Tajusin nimittäin, että itse suhtaudun vähän samoin kuin perheeni mutta päinvastoin. Minulla on taipumusta suhtautua aika halveksivasti ihmisiin, jotka eivät osaa olla yksin ja vielä kehtaavat myöntää sen! Tai kun osallistuin Mindfulness -retriittiin, totuuden nimissä tunsin kyllä lähinnä ylemmyydentuntoista huvittuneisuutta niitä ihmisiä kohtaan joiden mielestä oli ollut vaikeaa olla koko päivä hiljaa.

Toisin sanoen, oleellista on se osoittaako ihminen samanlaista haavoittuvaisuutta kuin itse tunnet. Jos ihminen on haavoittuvainen asioissa, jotka ovat sinulle helppoja, sitä on hirveän vaikea ymmärtää. Ainakin tällaisen epäempaattisen ihmisen.

Oman tien kulkijalle: Tuon kirjan kirjoittaja on kyllä ihan tutkija ja professori Houstonin yliopistossa ja kirjoittaa kirjaa tutkimustensa perusteella, joten ihan yhden ihmisen mielipiteistä ei ole kyse. Tai no, näissä psykologis-sosiologisissa tutkimuksissa tietysti koko tutkimus on tietyssä mielessä epätieteellistä.

Luulisin, että ymmärrän ekstraverttejä ainakin jonkin verran, mutta suhtaudun silti heihin ylemmyydentuntoisesti. Ehkä olen vähän ikävä ihminen.

Mielenkiintoinen keskustelu. En ole lukenut kirjaa, mutta googlettaessani luin Brownin olevan häpeätutkija.

Introvertti ei välttämättä sinänsä ole haavoittuvaisempi, mutta koska enemmistö ihmisistä ei ymmärrä introverttiudesta juuri mitään introvertille tulee useammin vastaan tilanteita, joissa pitää "vaarantaa henkistä pääomaa".

Introvertti tosiaan usein joutuu/alkaa esittämään muuta kuin on sulautuakseen joukkoon, eli ekstroverttiin ympäristöön. Minä koen olevani näissä näytelmissä kaikkein haavoittuvimmillani, koska mokaan sitä todennäköisemmin (ja joudun häpeämään) mitä teennäisemmin olen mukana jutuissa. Siitä seuraakin tuplahuono fiilis: nolous ja pettyminen omaan käytökseen itseäni kohtaan.
Silloin kun en jaksa välittää odotuksista (oikeista tai keksimistäni) ja olen oma itseni, tunnen itseni vahvemmaksi ja tyynemmäksi, vaikka vaarana on ettei joku muu ymmärrä tapaani olla olemassa ja voida hyvin. Se on sitten hänen häpeänsä, kirjaimellisesti Enkä tosiaan käyttäydy toisia kohtaan tarkoituksella loukkaavasti, vaan mielestäni empaattisesti.

Kumpi haavoittaa enemmän, itsensä pettäminen vai mahdollinen toisen ihmisen negatiivinen reaktio? Mielestäni ensimmäinen, mutta tähän tulokseen olen tullut vasta lähiaikoina.

Vieras kirjoitti: Kumpi haavoittaa enemmän, itsensä pettäminen vai mahdollinen toisen ihmisen negatiivinen reaktio? Mielestäni ensimmäinen, mutta tähän tulokseen olen tullut vasta lähiaikoina.

Olen myös alkanut kallistua jälkimmäiselle kannalle. Ihmisen pitää olla uskollinen itselleen ja ominaislaadulleen. Pitkällä aikavälillä siten luultavasti tulee onnellisimmaksi, vaikka lyhyellä aikavälillä varmasti kohtaakin vastustusta ja ikäviä tunteita -ainakin jos alkaa muuttaa käytöstään.

Olen sillä kannalla, että muuta mahdollisuutta ei lopulta ole kuin olla oma itsensä, vaikka tuleekin helpommin satutetuksi-ei sitä loputtomiin jaksa esittää, voimavarat ovat rajalliset.
Itse olen jotensakin hyväksynyt sen, että suurinta osaa ihmisistä en kiinnosta ja olen heidän mielestään outo, ylimielinen tai vähän tyhmä, kun en toimi kuten ekstovertit-olemalla kokoajan äänessä.
Väliin kyllä täytyy myöntää olen tästä surullinen, niin paljon huudellaan siitä kuinka erilaisuus on rikkautta, mutta käytännössä erilaista sorsitaan. Itse olen tullut kiusatuksi niin lapsena kuin aikuisenakin. Nyt vain en enää välitä, pystyn purkamaan asioita läheisteni kanssa ja toteamaan, että kiusaaja se vasta tyhmä onkin! Tavallaan en enää suostu uhrin rooliin, johon ennen niin helposti mukauduin.

Mulle henkilökohtasesti haavoittuvuuden myöntäminen on äärimmäisen hankalaa. Mutta tosiaan ihailen samalla ihmisiä, jotka siihen pystyvät. Mä en itke muiden edessä. Jos näin vahingossa käy niin mä kannan häpeää mukana tosi pitkään.

Viimeisen vuoden aikana olen pystynyt myöntämään parille läheiselle ystävälleni suoraan, milloin sosiaalistuminen ei huvita. Toinen heistä on myös introvertti, toinen todellinen ekstrovertti. I-ystäväni ymmärtää minua hieman paremmin, mutta ei E-ystävänikään ole mitenkään ymmärtämätön. Hän on nähnyt, kuinka hankalia tilanteet minulle joskus ovat, ja kuinka poikki niiden jälkeen olen. Mutta muille joudun edelleen keksimään tekosyitä. En tiedä kuinka moni ymmärtäisi, mutta en tohdi kokeillakaan.

anuski kirjoitti:Mä en itke muiden edessä. Jos näin vahingossa käy niin mä kannan häpeää mukana tosi pitkään.

Mulla on tää sama. Alan aina pyydellä anteeksi, kun itken, koska en halua asettaa toista "kiusalliseen" tilanteeseen. Tosi harva oikeesti kokee sen niin, mutta mulle on jäänyt toi jostain lapsuudesta, meillä ei kotona katsottu hyvällä herkistelyä, ja ala-asteella naurettiin "itkupilleille".

--
Olen nykyään melko hyvä näyttämään haavoittuvuuteni muuten, mutta joistain asioista en vaan pysty puhumaan, esimerkiksi yksinäisyys on sellainen, että alkaa helposti hävettää, vaikken itse pidä ketään muuta yksinäistä mitenkään säälittävänä. En myöskään ystävyydessä/rakkaudessa tahdo hirveästi osoittaa kiintymystä, tosin tälläkin alalla olen tehnyt pieniä muutoksia, laitan esimerkiksi tekstiviesteihin sydänhymiöitä vähän useammin kuin ennen, tervehdin halaamalla ja käytän rohkeasti r-sanaa kun tuntuu siltä. Muut ihmiset tuskin huomaavat mitään, mutta itselle noinkin pienillä jutuilla on merkitystä ja tulee avoimempi olo, kun ei ole niin "etäinen" kuin mitä mun itsesuojeluvaisto toivoisi mun olevan. Sitä ei kuitenkaan ole mitään menetettävää, ihmiset voi halutessaan satuttaa, mutta aika harva oikeesti haluaa niin tehdä, ja jos niin tapahtuukin, niin aika parantaa haavat jne.