Introverttiuden tuoma helpotus

Pohdiskelua ja käytännön vinkkejä ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden ymmärtämiseen.
Roti
Viestit: 2
Liittynyt: 09.02.2014 16:03
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Roti » 09.02.2014 16:48

Toi todellakin helpotusta!! Olen kokenut koko elämäni olevani erilainen, etten sovi, etteivät muut ymmärrä. Kun olen yrittänyt selittää itseäni, niin tuttavat ovat ehdottaneet terapiaa :lol: Että psykologi saa minut korjattua ja minut kokemaan asiat kuten he. On kuulemma ihme, että minulla on yhtään ystävää kun en koe tarvetta soitella ja nähdä ja käydä ja täyttää kalenteriani tapaamisilla ja tekemisillä. Ei auta selittelyt ystävyyssuhteideni syvyydestä. Saatika yksinäisyyden tarpeestani! Ihmiset myös usein suuttuvat tavastani/tarpeestani pohdiskella ja miettiä. Minä haluan ymmärtää maailmaa ja muita, ja usein saankin kuulla "mitä sä tollasta mietit? Ihan kuin tuolla olisi väliä? Älä täytä päätäs tollasella!". Ei ole helppoa, kun kaksi läheisintä ihmistä on ekstroverttejä, kenen silmissä terapia on ratkaisu ja mun pitäis olla miettimättä :D

Tein näillä sivuilla olevan testin ja sain ahaa-elämyksen. Ai että olisinkin introvertti, hmmm.. Ja käytyäni lukemassa miten introverttejä ymmärretään väärin aloin vaan itkeä! Joka ikinen kohta oli kuin omasta elämästäni! Vapauttavaa, kun tälle sai nimen ja omalle luonteelleen syyn. Ei tarvitse väkisin yrittää olla jotain muuta kuin on.

anuski
Viestit: 87
Liittynyt: 12.01.2014 02:46
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja anuski » 09.02.2014 21:54

Mullakaan ei oo kauheeta tarvetta soitella tai nähdä mun ystäviä. Nään mielummin kun soittelen tosin. Puhelimessa puhuminen on jotenkin tuskaista mulle. Sitä ei tahdo tuo yks mun hyvä ystävä ymmärtää joka asuu 600 kilsan päässä. Ei luonnollisesti kauhean usein nähdä :lol: Mä tykkäisin enemmän tekstata, se taas puhua puhelimessa. Menee vähän ristiin.

Mä en muuten kaipaa ihmisten seuraa kauheasti, mutta läheisiä ystäviäni kyllä nään mielelläni. Mutta en nykyään nää ketään ehkä kun kerran viikossa. Mikä kotihiiri :lol:
Ruoho ei ole vihreämpää naapurin aidan takana. Se on niin vihreää omalla pihallasi, kuin annat sen olla.

Tera
Viestit: 6
Liittynyt: 16.03.2014 17:09
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Tera » 16.03.2014 22:39

Huh, miten samanlaisia kokemuksia :D Mun hyvä ystävä (ihminen jota oon pitkään pitäny parhaana ystävänäni) on pitkälti ekstrovertti, joka on myös saanut minut menemään psykiatrin juttusille. Hän kyllä kovin yrittää ymmärtää minua, mutta ehkä hänen ehdottamansa keinot eivät olekaan täydellinen ratkaisu. Toki koen, että on psykiatrille puhuminen jotain hyödyttänyt -olen varmasti oppinut jotain uutta itsestäni myös sitä kautta. Tämä ystäväni kyllä ymmärtää yksin olemisen tarpeeni, mutta olen myös saanut kuulla tuosta ''mitä sä tommosia ajattelet'' tai ''älä ajattele asioita, joille et voi itse mitään'' :D Helpommin sanottu kuin tehty...

Minulle on myös tuttua tuo, että en niin välitä puhelimessa puhumisesta. Yleensä soitan vain, jos on jotain oikeaa asiaa... en tykkää turhanpäiväisestä jaarittelusta :D ja mielummin tekstaan.

Intromortti
Viestit: 3
Liittynyt: 05.09.2014 09:10
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Intromortti » 26.09.2014 22:27

Tuo "valaistuminen" kuvaa kyllä täydellisesti sitä tunnetta kun ensi kertaa tajuaa olevansa introvertti. Itsellä siitä on muutama viikko aikaa kun sen koin katsoessani Susan Cainin Ted-talkin, taisi siinä jopa silmäkulma kostua liikutuksesta ja helpotuksesta isolla miehellä kun tajusi mistä on kyse ja palaset loksahtivat kohdalleen. Sen jälkeen löysin tämän sivuston jossa erityisesti nuo harhaluulot selityksineen kolahtivat ja pitivät täysin paikkansa omalla kohdalla. Luin myös Susan Cainin kirjan ja mietin miksi kuulen vasta yli kaksi vuotta julkaisun jälkeen kirjasta joka kertoo minusta.

Nyt osaan suhtautua toisella tavalla sosiaalisiin tilanteisiin jotka saavat minut miettimään mikä minussa on vialla ja tuntemaan syyllisyyttä jos yritän välttää niitä tilanteita. Opiskelen alalla jonne valikoituu poikkeuksellisen paljon ekstrovertteja ja opiskelu tapahtuu vielä toisella kotimaisella (jolla pärjään mutta vieras kieli on aina vieras kieli), joten monissa tilanteissa olin aluksi tuplasti outsider. Ryhmäkeskusteluissa (joita muuten on joka hiton välissä) yritin aina skarpata että sain sanottua tyyliin yhden lauseen jolloin olin hoitanut "oman osuuteni", vaikken aina olisi halunnut ottaa kantaa ollenkaan. Joka aamu ahdisti enemmän tai vähemmän ja ennen porukan klikkiytymistä stressasin erityisesti niitä hetkiä kun ollaan ihan vapaasti porukalla, aina piti miettiä jäänkö nyt yksin johonkin nurkkaan vai yritänkö kaveerata jonkun kanssa, todennäköisesti huonolla menestyksellä... Alku oli melkoista vuoristorataa ja kävi ajoittain mielessä koulun lopetus sen takia etten kuulu joukkoon vaikka ala on oma ja koulu arvostettu. Onneksi koulu on jo loppusuoralla ja työelämässä pääsee kyllä toimimaan omilla vahvuuksilla. Ja pari aivan loistavaa kaveriakin löytyi luokalta joten ainakin näin jälkeenpäin katsottuna asiat menivät aika hyvin:) Pointti oli kuitenkin että tuossa ja aiemmissa elämäntilanteissa introvertti luonteeni on rajoittanut aika paljon elämääni käytännössä kaikissa tilanteissa joissa paikalla on enemmän kuin pari kolme ihmistä, mutta nyt osaan ottaa asiat eri tavalla kun tiedän että sille on ihan fysiologinen perusta jos en viihdy tai osaa olla ihmisjoukoissa. Ei tarvitse enää selitellä muille saati itselle miksei innosta jos joku ehdottaa porukalla tehtyä reissua jossa ollaan käytännössä koko ajan yhdessä eikä pääse mihinkään hengähtämään. Tai jos stressi iskee sillä hetkellä kun ilmoitetaan että koti muuttuu rippi-/lakkiaisjuhlien ym takia pariksi päiväksi yleiseksi juhlatilaksi ilman omaa tilaa (tarkoittaen introvertille tilaa hengittää). Eli "diagnoosin" saaminen on ollut valtava helpotus, onneksi tapahtui kuitenkin näinkin nuorella iällä:)

HenkkaHenkka
Viestit: 1
Liittynyt: 09.11.2014 22:50
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja HenkkaHenkka » 09.11.2014 23:04

Hyvää iltaa ihmiset!
Jostain syystä perehdyin introversioon vasta tänään, vaikka psykologiaa mielelläni luenkin. Oli todellakin helpottavaa tietää miksi puhelinkeskustelut ja muu lyhyt kanssakäynti ihmisten kanssa on mulle vaivaannuttavaa. Vuosia olen tuntenut syyllisyyttä ja ollut pahoillani muille, kun hyviäkin kavereita haluan tavata harvemmin. Olen monesti jopa pohtinut olenko masentunut tai jopa mieleltäni sairas, kun viihdyn mielelläni yksin ja käytän aikani musiikin tekemiseen, ajatteluun ja asioiden ja tapahtumien ymmärtämiseen.
Helpotus oli siis suuri, kun diagnoosini on lähes sama kuin teidän muidenkin, enkä olekaan sairas. Toisaalta olin kyllä jo hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen, mutta nyt voin jakaa ja lukea ajatuksia täällä foorumilla, jossa ihmiset ymmärtää minua, ja se jos jokin on hienoa!

Snippex
Viestit: 2
Liittynyt: 06.12.2014 17:30
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Snippex » 09.12.2014 00:26

Itse ymmärsin oman introverttiyteni Susan Cainin kirjan myötä kolmisen vuotta sitten. Aiemmin en tiennyt introverttiydestä mitään, vaan kuvittelin olevani jollain tapaa viallinen. Vaikea kuvailla tunteita joita nousi pintaan kirjaa lukiessa. Hämmennystä ja iloa, mutta ennen kaikkea tosiaan koin suuren helpotuksen tunteen. Elämäni parhaimpia asioita on ollut oman introverttiyden ymmärtäminen.

Harmi, kuinka joudumme tällä tavalla itsemme viallisiksi tuntemaan ja vasta myöhemmin sattumalta saatamme introvertti-ekstrovertti asian löytää. Kunpa tätä opetettaisiin jo peruskoulussa.

Mutta mahtavaa, että meille on tämä oma foorumi!

luminainen

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja luminainen » 09.12.2014 20:26

Hei!
Olen tajunnut olevani introvertti. Olen kyllä aiemminkin törmännyt aiheeseen, mutta en perehtynyt liiemmälti. Olen kai ajatellut olevani jotain siltä väliltä, mutta nyt huomaan että olen kyllä ihan ehta introvertti. (Testinkin mukaan 16/20.) Luin foorumia läpi vain nyökytellen. Joo-joo, kyllä kyllä, ihan kuin minun kirjoittamaani tekstiä.

Olen aina ihmetellyt, miksi en pääse porukoihin, miksi en saa uusia ystävyyssuhteita muodostettua, miksi minun on vaikea avautua ihmisille vaikka miten yritän. Opiskeluissa en oikein pääse ryhmiin mukaan. Saan kyllä hommani hoidettua, mutta usein minulle sanotaan että olen liiankin tarkka, tai ajattelen liikaa eri kanteilta asioita, tai liian monimutkaisesti. Ystävyyssuhteeni onkin solmittu lapsuudessa, tai oikeastaan yksi on enää jäljellä. Hän on myös introvertti. Ja mukana kulkee myös sisarukseni, jotka tietysti olen tuntenut aina, ja joiden seurassa voin olla oma itseni. Yksi on ihan selvä ekstrovertti, yksi introvertti ja yksi jotain siltä väliltä. Ihanaa on välillä ollatoisen introvertin kanssa, sen tietää ehkä siitä että voi olla hiljaisiakin hetkiä ilman kiusaantumisen tunnetta, vaikka ei se aina niin mene. Kaikkien kanssa ei vain riitä juttua. Ekstroverttisiskoni kanssa kanssakäyminen on välillä todella rasittavaa. Suunvuoroa ei tahdo saada kun asiaa on niin paljon. :)

En nuorempanakaan tuntunut sopivan muottiin, kun kyllästyin nopeasti rillutteluun ja juhlimiseen. Se oli hetken aikaa kivaa. Ihanaa kun en ole enää ihan nuori (vaikka nuori aikuinen toki vielä olenkin) ja paine baareiluun ja jatkuvaan juhlimiseen on perheellistymisenkin myötä on vähentynyt huomattavasti. Leffailta kuulostaa paljon kivemmalta.

Aikuisiällä on kuitenkin minulle tosi hankalaa solmia uusia ystävyyssuhteita. Tuntuu, että tapaamani ihmiset vaikka ovatkin kuinka kivoja ja ihania ja tuntuu, että heistä voisi saada uusia ystäviä, niin ei sitten kuitenkaan tule mitään. Tuttavia ja hyvänpäiväntuttuja kyllä on, moikataan kun tavataan. Jne.. Illanvietoissa, pikkujouluissa tms. juttelen yhden tai kahden ihmisen kanssa kerrallaan. En viihdy isoissa porukoissa. Small talkia en tahdo jaksaa koko iltaa, mutta jos juttu lähtee kulkemaan ja aiheet on kiinnostavia, niin viihdyn kyllä. Jos tiedän että juhlissa on paljon minulle tuntematonta porukkaa, jätän useimmiten menemättä ja keksin tekosyyn, kuten ei saa lapsenvahtia tms.. Ei minua usein pyydetäkään enää mukaan. Joskus menen, kun en aina jaksa nyhjätä kotonakaan. Sukujuhliin tms. lähetän mieheni.. :D

Olen aina ajatellut, että vika on minussa ja huonossa itsetunnossani (?), kun en saa ystäviä tai minun kanssa ei haluta pidemmän päälle olla. En tiedä mistä se johtuu, kun omasta mielestä olen kyllä ihan fiksu ja kiinnostunut monenlaisista asioista ja tiedän suunnilleen mitä maailmassa tapahtuu jne.. Mutta en ole se hauskuuttaja tai vitsiniekka. En jaksa innostua tyhjänpäiväisistä asioista tai ole kiinnostunut siitä mikä on nyt in. Olen kyllä yrittänyt, mutta eipä se oikein ole tuntunut omalta.

Olen tehnyt sosiaalista asiakaspalvelutyötä, jossa ihmiskontakteja on taukoamatta. Se oli aikansa ihan kivaa, mutta todella väsyttävää. Nautin kun välillä sai tehdä hommia, joissa ei tarvinnut olla jatkuvasti juttelemassa jollekin. Olen tehnyt myös toimistotyötä, mutta se taas oli liian yksinäistä puurtamista. Johtui varmaan myös yksitoikkoisista työtehtävistä. Puhelut ei olleet kivoja, kun vastaus piti olla just nyt heti. Mieluummin sähköpostittelin asiat että sain rauhassa miettiä. Minulla oli vain yksi työkaveri, joka oli todella ekstrovertti ja se taas oli väsyttävää kun piti koko ajan miettiä jotain sanottavaa. Puuh, tauot oli tuskaa.. :D Usein työpäivien jälkeen pötkähdin vain sohvalle, ja vain ihmettelin ihmisiä, jotka jaksavat paahtaa työn, kodin, harrastusten, lasten ym.. kaikkien vaatimusten välillä ja vielä näyttävät jaksavan ihan hyvin. Eipä tarvitse enää sitäkään ihmetellä kun osaa asiaa katsoa tältä kantilta. Oma rytmini on tehdä asioita hiljakseen ja kun aika on oikea. Todellakin tarvitsen palautumiseen ja yksinoloon aikaa. Kotityöt ehtii tehdä sitten kun oma pääkoppa on taas balanssissa. Toiset saa voimaa ihmisten näkemisestä ja tapaamisesta, minä kaipaan lepoa kun olen intensiivisesti ihmisten kanssa keskustellut. Silti pidän sitä tärkeänä, en halua erakoituakaan. Sopivassa määrin ihmiskontakteja ja yksinäisyyttä.

Mieheni on ambivertti ja ymmärtää hyvin minua. Tarvin välillä (aika paljonkin) omaa aikaa. Jaksan olla parempi äiti, kun saan olla hiljaa yksin kotona. Muun perheen ollessa kotona, jatkuvasti joku mölytoosa pauhaa, tv, tietokone, radio.. Tykkään yksinolosta. Musiikin kuuntelusta. Lukemisesta. Myös jooga sopii minulle. Joukkuelajit ei kiinnosta tippaakaan. Käyn vaeltamassa tietyllä porukalla kesäisin ja syksyisin. Haaveilen, että joskus pääsisi yksinkin reissuun, tai vaikka viikonlopuksi yksin mökille. Kun ulkomaailma ei vaadi mitään. :)

Tästä tuli nyt tällaista tajunnanvirtaa, mutta kiva jos joku jaksaa lukea. Olisi kivaa joskus löytää samanmielinen ystävä. :)

Anamaria
Viestit: 40
Liittynyt: 27.12.2014 13:03
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Anamaria » 28.12.2014 02:37

Roti kirjoitti:Toi todellakin helpotusta!! Olen kokenut koko elämäni olevani erilainen, etten sovi, etteivät muut ymmärrä. Kun olen yrittänyt selittää itseäni, niin tuttavat ovat ehdottaneet terapiaa :lol: Että psykologi saa minut korjattua ja minut kokemaan asiat kuten he. On kuulemma ihme, että minulla on yhtään ystävää kun en koe tarvetta soitella ja nähdä ja käydä ja täyttää kalenteriani tapaamisilla ja tekemisillä. Ei auta selittelyt ystävyyssuhteideni syvyydestä. Saatika yksinäisyyden tarpeestani! Ihmiset myös usein suuttuvat tavastani/tarpeestani pohdiskella ja miettiä. Minä haluan ymmärtää maailmaa ja muita, ja usein saankin kuulla "mitä sä tollasta mietit? Ihan kuin tuolla olisi väliä? Älä täytä päätäs tollasella!". Ei ole helppoa, kun kaksi läheisintä ihmistä on ekstroverttejä, kenen silmissä terapia on ratkaisu ja mun pitäis olla miettimättä :D
Ihan huipputörkeetä kaikkien samaan muottiin tunkemista kyllä näiden tuttaviesi ehdotukset mennä terapiaan! Menkööt itse jos kerran siitä tykkäävät! :x

Sinisiipi
Viestit: 3
Liittynyt: 12.10.2014 09:28
Viesti:

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Sinisiipi » 05.01.2015 22:58

Aivan kuin palapelini tärkein pala olisi löytynyt viime kesänä,kun havahduin introverttiuteeni. Olen syksyn ajan lukenut täällä teidän muiden kirjoituksia ja tuntemuksia introverttiudestanne. Tämän sivuston löytäminen on ollut äärettömän suuressa roolissa,kun olen yrittänyt rakentaa "minäkuvaani" paremmin kartalle,josta itseni olisi jatkossa helpompi löytää. Lisäksi lukemani Susan Cainin kirja avarsi introvertti asiaa hyvin. Todella paljon itselläni on samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia ollut ekstroverttien sekä ekstroverttiystävällisen ympäristön asettaessa paineita käyttäytymiselleni.

Minua on aina sanottu ujoksi ja hiljaiseksi ja tähänkin olettamukseen olen kasvanut pienestä pitäen,enkä ole ymmärtänyt kyseenalaistaa tätä ihmisten hokemaa :roll: . On minulla ystäviä ja kavereita ollut useita lapsena ja nuorena,mutta viime vuosina on enää harvat ja valitut. Monissa ihmissuhteissa olen joutunut menettämään luottamuksen syystä jos toisesta. Tuntuukin,etten enää osaa luottaa kuin omaan perheeseeni. Olen entisestään alkanut kääntymään sisäänpäin.

Minulla on mies ja lapsia ja he ovat elämäni valo ja suola. Nautin musiikista,luonnosta sekä lukemisesta ja tietenkin omassa rauhassa olemisesta. Nämä asiat tuovat vastapainoa työskentelyyni ihmisten parissa ja mahdollistavat latautumiseni. Erityisesti Luminaisen kirjoitus liippaa läheltä omia kokemuksiani,olisi joskus kiva vaihtaa ajatuksia enemänkin kanssasi :) .
Hyvää alkanutta vuotta kaikille introverteille ja heille jotka haluavat oppia ymmärtämään myös kolikon kääntöpuolta :) !

Vieras

Re: Introverttiuden tuoma helpotus

Viesti Kirjoittaja Vieras » 09.03.2015 09:07

Minä tunnistin itseni introvertiksi lapsena jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun jostain kirjaston opuksesta nuo termit löysin. Silloin otin sen tosiasiana, että tällainen siis olen. En vain ole saanut puhutuksi siitä ääneen kenellekään, olen siis saanut vuosien kuluessa kuulla ne kaikki tyypilliset kommentit: pinko,nynny,itkupilli,olevinaan muita parempi, laiska, tuppisuu, nurkassa nyhjääjä, tyhmä... Lapsena kun sain sen käsityksen, että koska introverttius on saatu ominaisuus, niin on ihan ok "olla aina oma itsensä" muiden ihmisten seurassa ja että kyllähän
nyt muutkin sen ymmärtävät... Minä olen saanut helpotuksen vasta nyt kun mediassa on siitä alettu puhumaan. Tai on varmaan puhuttu aiemminkin, mutta nyt vasta tajusin googlata esim. tämän hyvän sivuston ja alkaa kerätä itsekunnioitukseni rippeitä siitä masennuksen suosta jonne ne vuosien varrella on tallaantuneet.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija