Muita sääntöfriikkejä?

Pohdiskelua ja käytännön vinkkejä ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden ymmärtämiseen.
Anamaria
Viestit: 40
Liittynyt: 27.12.2014 13:03
Viesti:

Muita sääntöfriikkejä?

Viesti Kirjoittaja Anamaria » 20.08.2015 08:06

En tiedä, liittyykö tämä suoranaisesti introversioon vai johonkin muuhun juttuun, mutta oon lapsesta asti tuntenut suurta tarvetta selkeisiin sääntöihin. Joita noudattamalla on turvassa ja kaikki on hyvin. Tähän on liittynyt myös aika suurta pakkomielteisyyttä ja lapsena mulla oli hurja kasa erilaisia pakkomielteitä, joita täytyi noudatta, kuten että täytyy ehtiä johonkin ennen kuin tapahtuu jotain tai muuten maailma räjähtää tai ties mitä. No toi oli mielikuvitusta enkä oikeesti pelänny mitään vakavaa mut se oli vaan se taipumus ja tarve noudattaa jotakin sääntöä. Sittemmin nuorena ja aikuisena olen aina yrittänyt hahmottaa elämää jonkin valtaisan kaiken teorian kautta. Olen etsinyt jonkinlaista sääntökokoelmaa, jonka avulla voisin heittää aivot narikkaan. Olla niinkuin että tapaus selvitetty. En oikeestaan tiedä miks... muuta ku et ehkä siksi, että mulla on aika suurta vaikeutta elää hetkessä, havaita kaikkea mitä ympärillä tapahtuu ja olla koko ajan skarppina ja tehdä semmosta jatkuvaa tilannetajuista aivotyötä. Mut sitä tää elämä taitaa kumminki vaatia, ne mun kaiken säännöt ja teoriat ei oo koskaan oikeen toiminu... oonki nyt alistunu harjottelemaan sitä tilanteessa läsnäolemista. Luonnollisesti olis taipumusta vaan ajatella niitä isoja juttuja pään sisällä.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Muita sääntöfriikkejä?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 20.08.2015 22:51

Minähän se taas sinulle Anamaria vastailen. :)

Voit uskoa, että kaikki kertomasi kuulostaa hyvin tutulta. Sääntöjä, kaavoja, rituaaleja - kaikkia jo ihan lapsesta asti. Tällainen tietty rutiini ja tapa toimia on aina jotenkin tuntunut minusta luovan tietynlaista turvallisuuden tunnetta, oli se sitten kuvitteellista tai ei. Olen aina ajatellut, että noudattamalla tiettyjä toimintatapojani voin pitää paketin kasassa ja estää kaaosta syntymästä. Mutta tuntuu, että pikkuhiljaa nyt on aika (vihdoin) oppia päästämään irti, sillä elämä on usein varsin arvaamatonta eikä kaikkea voi hallita tai koordinoida oli kyse miten pahoista pakkomielteistä tahansa. Sekin on nimittäin melkoinen taito - että osaa päästää irti.

Olen aina ollut äärimmäiseen järjestykseen taipuvainen ihminen, ihan suora perfektionalisti. Muistan pienenä, miten tärkeää minulle oli esimerkiksi asetella kaikki lelutkin oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan hyllyssä. Jos ne eivät olleet siinä toivotulla tavalla, en saanut mielenrauhaa kunnes asettelin ne uudestaan. Vielä tässä vaiheessa kyse ei kuitenkaan ollut varsinaisista pakkomielteistä tai myöhemmin pakko-oireista, mutta uskoakseni eräänlaisista manööreistä kuitenkin (miten lie lausutaan?). Itseasiassahan monella on näitä, lapsilla leikkimielisiä ei saa astua suojatien viivoille vaan hyppiä välistä, aikuisena taas tehdä aina tietyt jutut jonkin tietyn asian yhteydessä. Ilmeisesti jonkinlainen suojamekanismi, joka luo jotain illuusiota turvasta? Kuten nämä ovien ja hellojen tarkastukset - mulla oli tässä luokassa nuorena myös ihan jatkuva iltarukoilu aina ennen nukkumaanmenoa (en ole varsinaisesti uskonnollinen, mutta hain tällä suojaa pakkomielteisiä järjettömiä pelkojani vastaan).

Ymmärtääkseni erilaisissa pakkomielteissä, mänööreissä ja OCD:ssa on kyse lähinnä tietyn (naurettavan suuren) kontrollin tarpeesta ja pelosta, että kaikki menee pilalle ellen ylläpidä järjestystä näillä oppimillani rituaaleilla. Siksi nämä usein vaivaavat enemmän stressin alla, koska tällöin tällaiseen käyttäytymiseen taipuvainen ihminen yrittää alitajuisesti tuntea edes jotain hallintaa elämäänsä - esimerkiksi juuri täydellisen järjestelmällisyyden, suorastaan leikkaussali-tason hygienian tai 100% ajatusten hallintansa kautta. Tällainen pakkomielteinen käyttäytyminen ei liity välttämättä mitenkään itse ongelmaan tai stressinaiheuttajaan, vaan enemmänkin kyse on mielen taidosta piilottaa kipeämmät asiat näiden (järjettömien) sääntöjen alle. Pakkomielteisiin mukaan lähteminen ruokkii niitä vielä enemmän: jos aina yrittää täydellistä kontrollia tai tulosta, tulee pettymään. Jos on herkästi taipuvainen suureen järjestykseen elämässään, tulee usein myöhemmin huomaamaan että loppupeleissä mikään ei tule riittämään. Tilanne on siis suht sama kuin tässä kuuluisassa vaaleanpunaisen elefantin tapauksessa: mitä tapahtuu kun ihmistä kielletään ajattelemasta ko. elefanttia? No, sehän pyörii vain entistä enemmän mielessä!

Pakkomielteet, pakkorituaalit ja pakkoajatukset juontavat ihan suorasta ihmisten taikauskosta. Järki kyllä sanoo taustalla, että ei tuossa ole mitään mietittävää/pelättävää, mutta koska mistään ei voi olla täysin varma - se pieni 0,000000001% todennäköisyys kummittelee siellä taustalla. Näissä tilanteissa ihminen helposti kehittää jonkun vasta-ajatuksen, toimintamallin - rituaalin, jolla kumota tämä täysin hypoteettinen riski. Pian ihminen huomaa, että ahdistus/pelko/jännitys helpottaa kun hän aina suorittaa tuon kaavan ajatuksen/pelon tullessa mieleen. Ja oravanpyörä on valmis...

Kun luin tuon sinun viestisi, minulle tuli ihan väkisin mieleen omat (alku)aikani tämän OCD:n kanssa. Etenkin tuo pakkomielteisyys ja lapsena kasa erilaisia pakkomielteitä, joita TÄYTYI noudattaa ettei mitään (pahaa?) tapahdu. Tuo nimittäin muodostaa koko häiriön ytimen - kuvitteellinen "uhka", jolta vain tarkkaan vaalittu toimintamalli (rituaali) voi pelastaa. En sano ettäkö kärsisit samasta häiriöstä jollain asteella, mutta kieltämättä tuo kertomasi ajattelutapa tuntuu vain niiiiin tutulta. Sitä syvällä sisimmässään tietää ettei ole oikeasti mitään hätää, mutta se epävarmuus miltein kärventää sielun. Olen kuullut monen pakkoneurootikonkin sanovan, että he ottaisivat mieluummin täystuhon kuin eläisivät epätietoisuudessa. Allekirjoitan tämän myös itse täysin.

Mitä neuvoja minä sitten itse osaisin nuorena kaverina antaa - ainakin sen että on tärkeää ymmärtää että kaikkea ei voi hallita. Itseasiassa mitä enemmän yrität, sitä helpommin se korttitalo on sortumisvaaran alla. On myös todettu, että teet itseasiassa helpommin virheitä mitä parempaan tulokseen yrität. Pitäisi yrittää ottaa sellainen kanta elämään, että tekee minkä kykenee ja sillä sipuli. Keneltäkään ei voi enemmän vaatia kuin toinen jaksaa yrittää. On myös terveellistä yrittää opetella (turhista) säännöistään ja toimintatavoistaan pois ja oppia huomaamaan, että mitään pahaa ei tapahdu vaikka tekisitkin tämän asian nyt toisin - omassa mielessäsi siis tietysti "huonommin". Se tulee kyllä joka kerta helpommaksi, voin kertoa.

Voikun muistaisi nuo omat vinkkinsä myös itse huonolla hetkellä. Sitä kun vain on niin mukavuudenhaluinen ihminen, että ei uskalla päästää oppimistaan "säännöistä" irti. Usein haaveilen siitä, miten "pelottavan" hyvältä tuntuisi vain antaa kaiken olla - olla samanlainen "välinpitämätön lusmu", minä neurootikko helposti muut ihmiset näkee. Mutta olen viime vuosina oppinut huomaamaan, että elämä pelkkiä sääntöjä noudattamalla ei ole edes elämää. On opittava ottamaan "riskejä" - ja juuri tämä lainausmerkkeily kertoo sen, että ymmärtää itsekin että mitään riskejä ei edes ole mutta ei vain silti oikein uskalla päästää irti.

Itse olen huomannut kognitiivisen käyttäytymisterapian muotojen auttavan merkittävästi tällaisen liiallisten sääntörituaalien ja muiden tunnelukkojen kanssa. Noita tekniikoita on helppo hyödyntää myös itsenäisesti, netti on tietoa pullollaan. Itse sain eräänlaisen pelastuksen kirjasta Kerrasta Poikki, jota voin kyllä suositella.

--------------------

Melkoinen romaani, mutta en voi vastustaa kiusausta kun keskustellaan aiheesta josta itse ymmärtää niin paljon. Vähän liiankin paljon.. ;)

Anamaria
Viestit: 40
Liittynyt: 27.12.2014 13:03
Viesti:

Re: Muita sääntöfriikkejä?

Viesti Kirjoittaja Anamaria » 21.08.2015 21:55

Vastaa pois vaan laajasti, kivahan se on että joku ottaa toisen kysymyksen tosissaan. :)

Vaikuttaa kyllä siltä, että oot paljon vahvempi ihminen kuin minä, minä en loppujen lopuksi ole onnistunut koskaan saamaan suurta turvaa säännöistäni ja ajatusrakennelmistani... se on vaan aina sellainen haave ja toive, että joskus minä vielä ymmärrän kaikesta kaiken ja sitten minulla ei enää ole mitään ongelmia. Yritän erilaisten psyykkisten ongelmien äärellä opetella ymmärtämään itseäni ja ajatuksenjuoksuani, ja kun vain sen selkeästi käsittäisin niin loppuhan olisi lastenleikkiä. Alkuun saattaa näyttää lupaavalta, sain jonkinlaisen valaistumiskokemuksen ja ymmärsin jotain omasta psyykestäni; miksi jokin tuntui pahalta tai hyvältä. Sitten innostun tästä ja yritän kartoittaa psyykkisen rakennelmani täydellisesti... aika pian tunnen jo ahdistuksen iskevän. En enää saa kiinni ajatuksistani. Ne tulevat ja menevät niin nopeasti, etten enää tajua. Paljon olen yrittänyt kirjoittaa ylös asioita ja olen kirjoittanut todella monta päiväkirjaa täyteen kaiken maailman mietintöjä ja pohdintoja, toiveenani täysellinen kaikenkattava kaiken teoria, jonka avulla suunnilleen kuka tahansa ihminen voi olla onnellinen (no tässä on jo pientä liioittelua...) Jonka avulla mielenliikkujen käsittäminen olisi helppoa. Mutta paniikki yltyy kun huomaan etten enää muista ajatuksiani enkä ehdi tajuta niitä kunnolla... lopulta pitää vaan antaa periksi. Mulla tää onnistuu tyydyttävästi vain uskoni avulla, kun annan kaiken suosiolla Jumalan käsiin. Hän käsittää kaiken ja sen täytyy riittää... mutta silti, edelleen... työpaikoilla ja joka paikassa, pyrin hahmottamaan ja käsittämään asioita usein tuolla tavalla teoretisoimalla. Ja kyllä siinä on vahvuutensakin tietyin paikoin. Mutta sitten sitä usein sen sijaan, että toimisi tietyssä tilanteessatilanteen vaatimalla tavalla, niin saa itsensä kiinni siitä, että miettii vaan miten tässä nyt pitäisi toimia, sen sijaan että toimisi. Tulee usein jäätyä miettimään sinne taustalle. Ja tekee itsensä tunnetuksi jähmeänä ihmisenä josta ei ikinä ole mitään apua. :-P

Hassua, tuntuu että noin keskimäärin ihmiset ovat kauhean vahvoja, kun uskaltavat suin päin ryhtyä toimeen ilman että tarvitsee mitenkään ensin suunnitella ja teoretisoida... ja pelätä pahinta... niinpä he saavatkin usein aikaan enemmän kuin minä.

Anamaria
Viestit: 40
Liittynyt: 27.12.2014 13:03
Viesti:

Re: Muita sääntöfriikkejä?

Viesti Kirjoittaja Anamaria » 21.08.2015 21:58

Ai niin lapsuuden lempi-pakkomielle-fantasia: olen ratkaisemassa maapallon kohtaloa. Joku tyyppi on asettamassa minulle tehtävää, josta minun täytyy suoriutua. Olen saanut jo kaksi mahdollisuutta ja nyt on viimeinen, kolmas mahdollisuus menossa. Jos epäonnistun, tyyppi painaa nappia joka räjäyttää koko maailman. Nyt on vaan pakko onnistua. Koko maailma ympärilläni seuraa yritystäni henkeään pidätellen. Joskus tehtävä oli helppo, joskus vaikea. Menin noihin fantasioihin ihan lujaakin mukaan ja onnistuin kyllä kiihdyttämään itseäni niillä, vaikken niihin oikeasti uskonutkaan... aika sekapäistä kyllä. :lol:

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Muita sääntöfriikkejä?

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 26.08.2015 13:36

Anamaria kirjoitti:Vaikuttaa kyllä siltä, että oot paljon vahvempi ihminen kuin minä, minä en loppujen lopuksi ole onnistunut koskaan saamaan suurta turvaa säännöistäni ja ajatusrakennelmistani... se on vaan aina sellainen haave ja toive, että joskus minä vielä ymmärrän kaikesta kaiken ja sitten minulla ei enää ole mitään ongelmia.
Ilmeisesti olen rakentanut jonkin hypoteettisen kuplan näiden sääntöjeni ja kaavojeni ympärille, jota noudattamalla uskon jotenkin taianomaisesti korttitalon pysyvän kasassa. Ja kun tosiaan on taipumusta täydellisyyden tavoitteluun, suorastaan ahdistun jos en saa jotain tehtyä täysin haluamallani tavalla - vaikka lopputulos olisikin jokatapauksessa sama. Unelmoin monesti siitä ja mietin, miksei kaikki vaan voisi olla ja mennä täydellisesti - olisi niin paljon helpompaa. Mutta kuten elämässä yleensäkin, eihän se ikinä mene. Eikä varsinkaan jos täydellisyys meinaa ihmiselle itselleen suorastaan järjettömiä tavoitteita.
Anamaria kirjoitti:Alkuun saattaa näyttää lupaavalta, sain jonkinlaisen valaistumiskokemuksen ja ymmärsin jotain omasta psyykestäni; miksi jokin tuntui pahalta tai hyvältä. Sitten innostun tästä ja yritän kartoittaa psyykkisen rakennelmani täydellisesti... aika pian tunnen jo ahdistuksen iskevän. En enää saa kiinni ajatuksistani. Ne tulevat ja menevät niin nopeasti, etten enää tajua.
Uskon ainakin osittain ymmärtäväni, mitä ajat takaa. Minullakin on tällaisia kausia, että koen ikään kuin jonkinasteisen valaistumisen ja silloin kaikki tuntuu niin hyvältä ja huolettomalta - kaikista tärkeimpänä kuitenkin: selkeältä ja kirkkaalta mielessä. Uskon vihdoin saavuttaneeni jotain pysyvää positiivista elämässäni vain melko pian todetakseni että totuus olikin vain lähempänä illuusiota. Etenkin tuon OCD:n kanssa on valitettavasti oppinut huomaamaan, että vaikka hyvällä hetkellä kaikki tuntuisikin niin loogiselta - ei järkeily auta kovan paikan tullen, etenkään jos ei muista itseään psyykata myös silloin terveempinä jaksoina.
Anamaria kirjoitti:Mutta sitten sitä usein sen sijaan, että toimisi tietyssä tilanteessatilanteen vaatimalla tavalla, niin saa itsensä kiinni siitä, että miettii vaan miten tässä nyt pitäisi toimia, sen sijaan että toimisi. Tulee usein jäätyä miettimään sinne taustalle. Ja tekee itsensä tunnetuksi jähmeänä ihmisenä josta ei ikinä ole mitään apua.
Voi niin tuttua, niin tuttua. Tavallaan varmaan kaikki tuntevat näitä "jähmeitä ihmisiä", johon minäkin kuulun. Miettii ja pohtii kyllä paljon, mutta jää aina katsomaan sivusta kun olisi viimein aika tehdä. Olen itsekin huomannut, että suunniteltua tulee kyllä paljon. Toteutus jää moninaisista syistä usein vain heikoksi, jos siis sellaista edes tapahtuu. Miettii aivan liikaa tilanteeseen nähden sen sijaan että luottaisi vaistoonsa ja kykyihinsä ja toimisi. Mutta kun ei. Tuntuu ikään kuin olisi itsessä jotkut jarrut päällä, jotka estävät spontaanin toiminnan ennen monimutkaisia ajatuskuvioita.

Usein tilanne onkin jo ohi siinä vaiheessa kun minä olisi vasta valmis toimimaan.
Anamaria kirjoitti:Hassua, tuntuu että noin keskimäärin ihmiset ovat kauhean vahvoja, kun uskaltavat suin päin ryhtyä toimeen ilman että tarvitsee mitenkään ensin suunnitella ja teoretisoida... ja pelätä pahinta... niinpä he saavatkin usein aikaan enemmän kuin minä.
Tätä olen minäkin koko elämäni ihmetellyt. Miten ihmiset uskaltaa ottaa niin paljon riskejä? Eikö sellainen tasainen tasapaksu elämä olisi turvallisempaa (eli tylsää)? :D Itse kun aina pohtii kaikki mahdolliset skenaariot ennen kuin tulee päätökseen pienimmästäkään asiasta. Toiset (itseasiassa varmaan suurin osa) viilettää vaan mennä eteenpäin sen enempää murehtimatta. Tämän ansiosta heillä on myös paljon vähemmän erilaisia psyykkisiä ongelmia tai fyysisiä oireita. Siitä huolimatta minusta tuntuu, ettei heille käy keskimäärin yhtään sen huonommin elämässä kuin minulle neurootikollekaan - joskus tuntuu että he pärjäävät jopa paremmin.

Mikä sitten estää päästämästä irti ei-terveistä toimintatavoista? En tosiaan tiedä. Ihminen käsittääkseni kehittää itselleen erilaisia sääntöjä, kaavoja ja rituaaleja suojellakseen itseään joltain uhkaavalta vaaralta (todelliselta tai epätodennäköiseltä). Monilla nämä jäävät sitten päälle, vaikka itse uhkaava tilanne olisikin ohi - tavallaan estämään vaaran toistumisen. Se on melkoinen noidankehä, josta poispääseminen on kuin lottovoiton saavutus.
Anamaria kirjoitti:Ai niin lapsuuden lempi-pakkomielle-fantasia: olen ratkaisemassa maapallon kohtaloa. Joku tyyppi on asettamassa minulle tehtävää, josta minun täytyy suoriutua. Olen saanut jo kaksi mahdollisuutta ja nyt on viimeinen, kolmas mahdollisuus menossa. Jos epäonnistun, tyyppi painaa nappia joka räjäyttää koko maailman. Nyt on vaan pakko onnistua. Koko maailma ympärilläni seuraa yritystäni henkeään pidätellen. Joskus tehtävä oli helppo, joskus vaikea. Menin noihin fantasioihin ihan lujaakin mukaan ja onnistuin kyllä kiihdyttämään itseäni niillä, vaikken niihin oikeasti uskonutkaan... aika sekapäistä kyllä.
Olet onnekas, sinulla selvästi nämä pakkomielteet ovat olleet enemmän leikkiä/fantasiaa kuin oikeaa pelkoa katastrofien syntymisestä. Monilla lapsillahan on tällaisia samantapaisia leikkejä ja kuvioita kuten tuo kuvaamani "ei saa koskea suojatien valkoisille viivoille vaan pitää hyppiä niiden välistä" - ne ovat osa normaalia mielikuvitusta. Varsinaiseksi ongelmaksi se muodostuvat siinä vaiheessa kun mieli alkaa uskomaan oikeasti, että niin ei saa tehdä tai jotain pahaa tapahtuu.

Juuri silloin muodostuu tämä noidankehä, jossa tavalliset asiat alkavat aiheuttamaan kohtuutonta huolta ja ahdistusta, jota vain nämä älyttömät rituaalit sitten hetkellisesti helpottavat.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa