Vielä muutama vuosi sitten inhosin pitää katsekontaktia toisiin, ainakaan pidempää aikaa kerrallaan. Ja tuntuu se edelleen jotenkin kiusalliselta, vaikka itsevarmuutta onkin iän myötä tullut lisää ja pystyn jo paljon paremmin katsomaan toisia silmiin. Tähän tulee kiinnitettyä ihan tietoisesti huomiota enemmän nykyään, saatan kadulla kävellessä katsella vastaantulijoita todella intensiivisestikin, tavallaan harjoitteluna. Ja kun huomaa pystyvänsä pitämään katsekontaktia yllä tuolla lailla, niin se lisää itsevarmuutta edelleen.
Mutta mulla on ollut aina vähän sama juttu kuin Miljalla, eli työhaastatteluissa ja vastaavissa pystyn kyllä katsomaan toista silmiin helposti, kun tämä toinen puhuu, mutta heti kun alan itse puhumaan, niin katse painuu alas mietteliäänä ja käsi menee leualle partaa hapomaan. Tai kätellessä saatan ihan luonnostaan ajattelematta keskittyä katsomaan käsiä, enkä käteltävän silmiä. Ehkä nuo liittyvätkin siihen, että puhuessa haluan keskittyä omiin sanoihini kunnolla ilman, että edessä tuijottavat silmät häiritsevät keskittymistä? Tai että silmät hakeutuvat itsestään sinne missä se kätteleminen tapahtuu, eli toisen kädellä? Eli kyse ei välttämättä aina olisikaan ujoudesta tai kiusaantuneisuudesta, vaan ihan siitä mihin aivot kiinnittävät huomionsa?
Silmiin katsomisen vaikeus
Re: Silmiin katsomisen vaikeus
Joillekkin tuo silmiin katsominen varmasti äärimmäisen tärkeää..silmät sielun peileinä ja muita latteuksia... Eri asia on ehkä pyöritellä silmiään ja välttää katsetta jos valehtelee tai ei vain yksinkertaisesti kiinnosta kuin pyöritellä silmiään turhautuneisuudessaan.
Henk. koht. on aika paljon henkilöstä kiinni, pystynkö katsomaan koko keskustelun silmiin vai pitääkö pälyillä pääosin ympärilleen. Ajatuksiaan oikeiksi sanoiksi pukiessaan täytyy kyllä usein katsella seiniä tai jotain muuta objektia. Varsinkin jos tila jossa keskustelu käydään on itselle uusi ja ihmeellinen. Tällöin jo mielenkiinnon vuoksi katse hapuilee ympäriinsä. Tietenkin jos tilanne jännittää, jo pelkkä hermostuneisuus saa katseen auttamatta vaeltamaan.
Hauska anekdootti eräästä työhaastattelusta. Haastattelijan katse ja silmiin tuijotus oli niin läpitunkeva, etten vain millään kestänyt katsoa. Olo oli, kuin minua yritettäisiin hypnotisoida katseella. Henkilö kertoi jotain työhön liittyvää mantraa ulkoaopetellun kuuloisesti useamman minuutin putkeen. Kerkesin kääntää katseen jo useampaan kertaan ikkunasta pihalle, ja tuntuu ettei keskustelija edes räpytellyt silmiään välissä, vaan katse oli nauliintunut silmiini. Ja puhe vain jatkui tuijotuksen ohella.. Oli muuten äärimmäisen lähellä etten revennyt totaalisesti nauramaan sillä tilanne rupesi vain tuntumaan niin äärimmäisen koomiselta. Ja arvatenkin en muista mitä henkilö mahtoi edes sanoa kun keskittyminen meni oman pokan pitämiseen. Eikä se pokka pitänyt, naama vääntelehti väkisin nauruun..
Henk. koht. on aika paljon henkilöstä kiinni, pystynkö katsomaan koko keskustelun silmiin vai pitääkö pälyillä pääosin ympärilleen. Ajatuksiaan oikeiksi sanoiksi pukiessaan täytyy kyllä usein katsella seiniä tai jotain muuta objektia. Varsinkin jos tila jossa keskustelu käydään on itselle uusi ja ihmeellinen. Tällöin jo mielenkiinnon vuoksi katse hapuilee ympäriinsä. Tietenkin jos tilanne jännittää, jo pelkkä hermostuneisuus saa katseen auttamatta vaeltamaan.
Hauska anekdootti eräästä työhaastattelusta. Haastattelijan katse ja silmiin tuijotus oli niin läpitunkeva, etten vain millään kestänyt katsoa. Olo oli, kuin minua yritettäisiin hypnotisoida katseella. Henkilö kertoi jotain työhön liittyvää mantraa ulkoaopetellun kuuloisesti useamman minuutin putkeen. Kerkesin kääntää katseen jo useampaan kertaan ikkunasta pihalle, ja tuntuu ettei keskustelija edes räpytellyt silmiään välissä, vaan katse oli nauliintunut silmiini. Ja puhe vain jatkui tuijotuksen ohella.. Oli muuten äärimmäisen lähellä etten revennyt totaalisesti nauramaan sillä tilanne rupesi vain tuntumaan niin äärimmäisen koomiselta. Ja arvatenkin en muista mitä henkilö mahtoi edes sanoa kun keskittyminen meni oman pokan pitämiseen. Eikä se pokka pitänyt, naama vääntelehti väkisin nauruun..
Re: Silmiin katsomisen vaikeus
Opettelin tietoisesti katsomaan ihmisiä silmiin pari vuotta sitten, kun jouduin töissä puhumaan paljon ihmisten kanssa. Nykyään se tulee jo luonnostaan, eikä tarvitse enää juurikaan miettiä, kuinka kauan on soveliasta tuijottaa silmiin ja mitä muuta voisin vilkuilla vaikuttamatta epäkohteliaalta. Koen, että minua kunnioitetaan enemmän ja kuunnellaan paremmin nyt. Silmiin katsomattomuus taitaa kyllä olla tavallista nykyään vähän sosiaalistempienkin keskuudessa ja moni tuntuu vähän häkeltyvän suorasta katsekontaktista.
Re: Silmiin katsomisen vaikeus
Sivusinkin kyseistä aihetta tuolla toisessa keskustelussa. Mutta olen aina tuntenut katsekontaktin kiusalliseksi. Yritän tietoisesti kyllä aina vilkaista keskustelukumppania ja vähän aikaa pitääkin katsekontaktia. Luulin jo hieman parantaneeni kyseistä tapaani (tai sen puutetta), mutta pari päivää sitten kaikki opittu meni romukoppaan.
Tapasin siis miehen, josta olen kiinnostunut ja hänkin on ilmaissut kiinnostuksensa minua kohtaan. Ja hän katsoi suoraan koko keskustelumme ajan ja en nähnyt hänen kertaakaan räpäyttävän vaaleansinisiä silmiään (ainakaan niinä hetkinä kun uskalsin itse vilkaista). Ja koska tilanteessa oli muutenkin perhosia vatsassa, meni katsekontakti ihan pikaiseksi vilkuiluksi, huomasin jopa hieman kääntävän vartaloani pois päin miehestä. Ja nyt olen viimeiset pari päivää miettinyt, että annoinkohan miten huonon ja epäkohteliaan kuvan itsestäni. Epäilen silmienvärin vaikuttavan jonkin verran, koska ne eivät olleet perinteisen siniset (tai siniharmaat).
Olen kerran keskustellut erään vanhemman miehen kanssa, jolla oli kellertävät silmät ja hänkään ei räpytellyt silmiään ja katse oli oikein pistävä. Luulin olevani ainoa, josta oli oikein ahdistavaa olla miehen seurassa, mutta eräs hyvä ystäväni -ja niin extrovertti ihminen kuin olla ja voi- tuumi tapaamisen jälkeen, että 'Ne oli murhaajan silmät'. Ei ehkä kuitenkaan oikeasti , mutta en siis ollut ainoa, jonka mielestä miehen katsekontakti oli painostava.
Tapasin siis miehen, josta olen kiinnostunut ja hänkin on ilmaissut kiinnostuksensa minua kohtaan. Ja hän katsoi suoraan koko keskustelumme ajan ja en nähnyt hänen kertaakaan räpäyttävän vaaleansinisiä silmiään (ainakaan niinä hetkinä kun uskalsin itse vilkaista). Ja koska tilanteessa oli muutenkin perhosia vatsassa, meni katsekontakti ihan pikaiseksi vilkuiluksi, huomasin jopa hieman kääntävän vartaloani pois päin miehestä. Ja nyt olen viimeiset pari päivää miettinyt, että annoinkohan miten huonon ja epäkohteliaan kuvan itsestäni. Epäilen silmienvärin vaikuttavan jonkin verran, koska ne eivät olleet perinteisen siniset (tai siniharmaat).
Olen kerran keskustellut erään vanhemman miehen kanssa, jolla oli kellertävät silmät ja hänkään ei räpytellyt silmiään ja katse oli oikein pistävä. Luulin olevani ainoa, josta oli oikein ahdistavaa olla miehen seurassa, mutta eräs hyvä ystäväni -ja niin extrovertti ihminen kuin olla ja voi- tuumi tapaamisen jälkeen, että 'Ne oli murhaajan silmät'. Ei ehkä kuitenkaan oikeasti , mutta en siis ollut ainoa, jonka mielestä miehen katsekontakti oli painostava.
- Pelle Grino
- Viestit: 20
- Liittynyt: 12.02.2016 13:41
- Paikkakunta: Turku
- Viesti:
Re: Silmiin katsomisen vaikeus
Varsinkaan pitkässä keskustelussa ei ole tarpeen tuijottaa koko ajan keskustelukumppania silmiin, sillä sellainen käytös olisi aivan yhtä omituista kuin katsekontaktin täydellinen välttelykin. Sellaiset introvertit, joille silmiin katsominen on luonnostaan vaikeaa, saattavat taidon kerran opittuaan helposti luiskahtaa tähän toiseen äärimmäisyyteen eli maaninselta vaikuttavaan tuijottamiseen.
Minulle luonteva silmiin katsominen kahdenkeskisessä keskustelussa ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen vaikeaa. Sen sijaan minulta vei melko pitkän ajan oppia hallitsemaan katsettani luontevasti silloin, kun puhun suuremalle joukolle ihmisiä esim. esitelmä- tai luentotilanteessa. Koska on tietenkin mahdotonta katsoa silmiin useampaa kuin yhtä ihmistä samanaikaisesti, niin helposti katse pysähtyy johonkin mielivaltaisesti valittuun yksilöön yleisön joukossa, mistä saattaa syntyä ao. henkilölle omituinen vaikutelma; "helvettiäkö tuo minua toljottaa..." Ratkaisu on tietenkin katseen kohdistaminen aavistuksen verran yleisön päiden yläpuolelle, mistä syntyy vaikutelma, että katse suuntautuu tasapuolisesti kaikkiin. Mutta taidon oppiminen on siis ollut yllättävän vaikeaa.
Minulle luonteva silmiin katsominen kahdenkeskisessä keskustelussa ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen vaikeaa. Sen sijaan minulta vei melko pitkän ajan oppia hallitsemaan katsettani luontevasti silloin, kun puhun suuremalle joukolle ihmisiä esim. esitelmä- tai luentotilanteessa. Koska on tietenkin mahdotonta katsoa silmiin useampaa kuin yhtä ihmistä samanaikaisesti, niin helposti katse pysähtyy johonkin mielivaltaisesti valittuun yksilöön yleisön joukossa, mistä saattaa syntyä ao. henkilölle omituinen vaikutelma; "helvettiäkö tuo minua toljottaa..." Ratkaisu on tietenkin katseen kohdistaminen aavistuksen verran yleisön päiden yläpuolelle, mistä syntyy vaikutelma, että katse suuntautuu tasapuolisesti kaikkiin. Mutta taidon oppiminen on siis ollut yllättävän vaikeaa.
"Tous les hommes me sont à tel point odieux
Que je serais fâché d'être sage à leurs yeux."
- Molière: Le Misanthrope (Alceste, I näytös, I kohtaus, 111-112)
Que je serais fâché d'être sage à leurs yeux."
- Molière: Le Misanthrope (Alceste, I näytös, I kohtaus, 111-112)
Re: Silmiin katsomisen vaikeus
Ei yleensä, mutta joskus harvoin tulee semmosilla aallonpituuksilla keikkuvia ihmisiä vastaan että ei vaa kykene.
Tyttö, joka leikki tulella
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 7 vierailijaa