Hei!
Olen tajunnut olevani introvertti. Olen kyllä aiemminkin törmännyt aiheeseen, mutta en perehtynyt liiemmälti. Olen kai ajatellut olevani jotain siltä väliltä, mutta nyt huomaan että olen kyllä ihan ehta introvertti. (Testinkin mukaan 16/20.) Luin foorumia läpi vain nyökytellen. Joo-joo, kyllä kyllä, ihan kuin minun kirjoittamaani tekstiä.
Olen aina ihmetellyt, miksi en pääse porukoihin, miksi en saa uusia ystävyyssuhteita muodostettua, miksi minun on vaikea avautua ihmisille vaikka miten yritän. Opiskeluissa en oikein pääse ryhmiin mukaan. Saan kyllä hommani hoidettua, mutta usein minulle sanotaan että olen liiankin tarkka, tai ajattelen liikaa eri kanteilta asioita, tai liian monimutkaisesti. Ystävyyssuhteeni onkin solmittu lapsuudessa, tai oikeastaan yksi on enää jäljellä. Hän on myös introvertti. Ja mukana kulkee myös sisarukseni, jotka tietysti olen tuntenut aina, ja joiden seurassa voin olla oma itseni. Yksi on ihan selvä ekstrovertti, yksi introvertti ja yksi jotain siltä väliltä. Ihanaa on välillä ollatoisen introvertin kanssa, sen tietää ehkä siitä että voi olla hiljaisiakin hetkiä ilman kiusaantumisen tunnetta, vaikka ei se aina niin mene. Kaikkien kanssa ei vain riitä juttua. Ekstroverttisiskoni kanssa kanssakäyminen on välillä todella rasittavaa. Suunvuoroa ei tahdo saada kun asiaa on niin paljon.
En nuorempanakaan tuntunut sopivan muottiin, kun kyllästyin nopeasti rillutteluun ja juhlimiseen. Se oli hetken aikaa kivaa. Ihanaa kun en ole enää ihan nuori (vaikka nuori aikuinen toki vielä olenkin) ja paine baareiluun ja jatkuvaan juhlimiseen on perheellistymisenkin myötä on vähentynyt huomattavasti. Leffailta kuulostaa paljon kivemmalta.
Aikuisiällä on kuitenkin minulle tosi hankalaa solmia uusia ystävyyssuhteita. Tuntuu, että tapaamani ihmiset vaikka ovatkin kuinka kivoja ja ihania ja tuntuu, että heistä voisi saada uusia ystäviä, niin ei sitten kuitenkaan tule mitään. Tuttavia ja hyvänpäiväntuttuja kyllä on, moikataan kun tavataan. Jne.. Illanvietoissa, pikkujouluissa tms. juttelen yhden tai kahden ihmisen kanssa kerrallaan. En viihdy isoissa porukoissa. Small talkia en tahdo jaksaa koko iltaa, mutta jos juttu lähtee kulkemaan ja aiheet on kiinnostavia, niin viihdyn kyllä. Jos tiedän että juhlissa on paljon minulle tuntematonta porukkaa, jätän useimmiten menemättä ja keksin tekosyyn, kuten ei saa lapsenvahtia tms.. Ei minua usein pyydetäkään enää mukaan. Joskus menen, kun en aina jaksa nyhjätä kotonakaan. Sukujuhliin tms. lähetän mieheni..
Olen aina ajatellut, että vika on minussa ja huonossa itsetunnossani (?), kun en saa ystäviä tai minun kanssa ei haluta pidemmän päälle olla. En tiedä mistä se johtuu, kun omasta mielestä olen kyllä ihan fiksu ja kiinnostunut monenlaisista asioista ja tiedän suunnilleen mitä maailmassa tapahtuu jne.. Mutta en ole se hauskuuttaja tai vitsiniekka. En jaksa innostua tyhjänpäiväisistä asioista tai ole kiinnostunut siitä mikä on nyt in. Olen kyllä yrittänyt, mutta eipä se oikein ole tuntunut omalta.
Olen tehnyt sosiaalista asiakaspalvelutyötä, jossa ihmiskontakteja on taukoamatta. Se oli aikansa ihan kivaa, mutta todella väsyttävää. Nautin kun välillä sai tehdä hommia, joissa ei tarvinnut olla jatkuvasti juttelemassa jollekin. Olen tehnyt myös toimistotyötä, mutta se taas oli liian yksinäistä puurtamista. Johtui varmaan myös yksitoikkoisista työtehtävistä. Puhelut ei olleet kivoja, kun vastaus piti olla just nyt heti. Mieluummin sähköpostittelin asiat että sain rauhassa miettiä. Minulla oli vain yksi työkaveri, joka oli todella ekstrovertti ja se taas oli väsyttävää kun piti koko ajan miettiä jotain sanottavaa. Puuh, tauot oli tuskaa..
Usein työpäivien jälkeen pötkähdin vain sohvalle, ja vain ihmettelin ihmisiä, jotka jaksavat paahtaa työn, kodin, harrastusten, lasten ym.. kaikkien vaatimusten välillä ja vielä näyttävät jaksavan ihan hyvin. Eipä tarvitse enää sitäkään ihmetellä kun osaa asiaa katsoa tältä kantilta. Oma rytmini on tehdä asioita hiljakseen ja kun aika on oikea. Todellakin tarvitsen palautumiseen ja yksinoloon aikaa. Kotityöt ehtii tehdä sitten kun oma pääkoppa on taas balanssissa. Toiset saa voimaa ihmisten näkemisestä ja tapaamisesta, minä kaipaan lepoa kun olen intensiivisesti ihmisten kanssa keskustellut. Silti pidän sitä tärkeänä, en halua erakoituakaan. Sopivassa määrin ihmiskontakteja ja yksinäisyyttä.
Mieheni on ambivertti ja ymmärtää hyvin minua. Tarvin välillä (aika paljonkin) omaa aikaa. Jaksan olla parempi äiti, kun saan olla hiljaa yksin kotona. Muun perheen ollessa kotona, jatkuvasti joku mölytoosa pauhaa, tv, tietokone, radio.. Tykkään yksinolosta. Musiikin kuuntelusta. Lukemisesta. Myös jooga sopii minulle. Joukkuelajit ei kiinnosta tippaakaan. Käyn vaeltamassa tietyllä porukalla kesäisin ja syksyisin. Haaveilen, että joskus pääsisi yksinkin reissuun, tai vaikka viikonlopuksi yksin mökille. Kun ulkomaailma ei vaadi mitään.
Tästä tuli nyt tällaista tajunnanvirtaa, mutta kiva jos joku jaksaa lukea. Olisi kivaa joskus löytää samanmielinen ystävä.
Että psykologi saa minut korjattua ja minut kokemaan asiat kuten he. On kuulemma ihme, että minulla on yhtään ystävää kun en koe tarvetta soitella ja nähdä ja käydä ja täyttää kalenteriani tapaamisilla ja tekemisillä. Ei auta selittelyt ystävyyssuhteideni syvyydestä. Saatika yksinäisyyden tarpeestani! Ihmiset myös usein suuttuvat tavastani/tarpeestani pohdiskella ja miettiä. Minä haluan ymmärtää maailmaa ja muita, ja usein saankin kuulla "mitä sä tollasta mietit? Ihan kuin tuolla olisi väliä? Älä täytä päätäs tollasella!". Ei ole helppoa, kun kaksi läheisintä ihmistä on ekstroverttejä, kenen silmissä terapia on ratkaisu ja mun pitäis olla miettimättä 
. On minulla ystäviä ja kavereita ollut useita lapsena ja nuorena,mutta viime vuosina on enää harvat ja valitut. Monissa ihmissuhteissa olen joutunut menettämään luottamuksen syystä jos toisesta. Tuntuukin,etten enää osaa luottaa kuin omaan perheeseeni. Olen entisestään alkanut kääntymään sisäänpäin.