Nooo. En väitä.
Kyllähän sitä tulee hyvien ystävien kanssa heitettyä melkoisen "merkityksetöntä" läppää. Olishan se vähän outoa pitkästä aikaa ystävää nähdessään heti ensimmäisenä laukoa esim "mitä mielestäsi on rakkaus?". Normaalisti juurikin nämä "mitä kuuluu?" setit siihen alkuun.
Ventovieraan tai vaan tutun kanssa ei kyllä oikein mielellään juttele siitä, miten hänen puolisonsa työkaveri oli suhtautunut siihen ja tähän...
Tulimme siihen tulokseen, että nöyrä ihminen ei välttämättä ole vaatimaton vaan hyväksyy tilanteet ja ihmiset sellaisena kuin ne ovat. Nöyrä ihminen ei myöskään yritä olla kenenkään toisen ihmisen yläpuolella tai päteä. Vaatimaton ihminen voi olla nöyrä, mutta hän voi olla myös ylpeä. Mitä mieltä itse olet?
Ahh. Aivan kuin tarjoaisit lapselle karkkia. Lempipohdintojani: Mitä on olla jonkinlainen.
Ensin sanasta nöyrä, mieleeni tuli jotain negatiivista. "No me suomalaiset nyt vaan ollaan tämmöstä nöyrää kansaa, kumarrellaan joka suuntaan, eikä oikein olla mitään mieltä, ettei vain tulisi konflikteja." Myöskin mieleeni piirtyi kuva (mustavalkoisena), kun mies lakki kourassa istuu työhaastattelussa ja Herra katsoo massiivisen työpöytänsä takaa miettien, että "kuinkahan vähän tolle kehtaa maksaa palkkaa."
Ihan hyviä pohdintoja teilläkin.
Nöyrä.. Jalat maassa. Hoitaa hommansa eikä huutele turhia. Ehkä olen (kai) samaa mieltä siitä, että nöyrä kyllä ottaa kehut vastaan ja sanoo niinkuin asiat ovat. Vaatimaton ehkä jopa vähän vähättelee?
Vaatimattomuus käsittääkseni katsotaan hyveenä, mutta koska olen vaatimaton, saan kuulla usein, että "heeii älä nyt oo noin vaatimaton.. oo ylpee siitä mitä oot saavuttanu". Mitenpäin sitä tässä sitten pitäisi olla?
Noh, niinkuin usein pääni sisälläkin, niin ajatukset eivät jäsenny mitenkään hirveän selkeästi. Toivottavasti sai jotain selkoa.
ps. onneksi olkoon uudenvuodenlupauksenpitämisyrityksen onnistumisesta!
pps. juuri tätä kirjoittaessani kuului (ja tuntui) räjähdyksen ääniä! Asun suoraan tulevan Tampereen Rantatunnelin yläpuolella