Mistä aloittaisin...?

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
Kultasuoni24712

Mistä aloittaisin...?

Viesti Kirjoittaja Kultasuoni24712 » 31.12.2017 20:01

Hei, olen vihdostaviimein löytäny palasen itseäni. En nyt rupea julistamaan että tää on se mun juttu"taas".Mussa on sen verran vikoja etten pysty illassa niitä tänne kirjoittelen, nyt on kuitenkin otollinen hetki ,kun nuorempi kehitysvammainen tyttöseni on useimmiten vallannut tablettini, nyt on kuusi tuntia aikaa, kirjoittaa. Olen niin vähän kirjoittanut mihinkään koska olen kokenut että tää ei oo se oikea juttu. Kuulun erityisherkkiin facebookissa ja introvertteihin, mutta en ole koskaan uskaltanut kirjoitella mihinkään, koska en ole kokenut asiaa täysin omakohtaiseksi. Tai en uskaltanut avautua mihinkään sen pelossa että se tulisi ilmi jotenkin. Niin, miten aloittaisin? Olen mennyt näköjään perse edellä puuhun, tarkoitan sillä sitä että minä turvauduin ensin koulu lääketieteeseen ennenkuin edes rupesin mitään tutkimaan mistään asiasta tarkoitan tällä masennusta. Vuosi oli 2000 ja toinen lapseni syntyi silloin. Olin jo synnärillä masentunut sinnittelin elokuusta joulukuulle. Joulukuussa sain avun masennuslääkkeistä. Olin ensimmäisten äitien joukossa jotka puhuivat masennuksesta, sairaalan psykologi kiitteli minua rohkeaksi. Silloin vielä varjosti elämäämme lapsen kehitys vammaisuudesta.

Petra
Viestit: 92
Liittynyt: 18.08.2016 07:46
Viesti:

Re: Mistä aloittaisin...?

Viesti Kirjoittaja Petra » 31.12.2017 22:37

Kerrot sen minkä haluat. Itselläni on helpointa ymmärtää asioita kun kirjoitan niistä. Eli kirjoittaminen on se juttu.

Vaikka tärkeintä on se että oppii tuntemaan itsensä oli tapa mikä tahansa. Erityisherkkänä ja introverttinä en itse pystyisi olemaan missään FBssä. Tämäkin on ainoa foorumi missä edes joskus kirjoitan.

Siltä varalta että tarvitset kirjoittamiseen kannustusta täältä pesee eli tervetuloa Outojen otusten kerhoon!

Kultasuoni24712

Re: Mistä aloittaisin...?

Viesti Kirjoittaja Kultasuoni24712 » 01.01.2018 19:15

Tänään uuden vuoden päivänä olen tyytyväinen. Saan olla yksin ja sitten saan mennä kyläilemään kaverin luokse. Usein kaverilla on toinenkin ihminen kyläilemässä, mikä on ihan jees ei tarvi olla itse äänessä, mä kuitenkin suosin psykologisia keskusteluita, syvällisiä keskusteluita, avautumisia. :roll:
Toivon että oppisin vielä erilaisia keskustelutapoja, jännitän itse olla äänessä enkä pidä siitä että on ryhmä ihmisiä jossa kukaan ei keskustele. Kahdenkeskisiä keskusteluita tulee niin harvoin ja niistä pidän eniten, oikein sukellan keskusteluun jossa on minä ja joku ystävä tai kaveri. En osaa edes keskinkertaisesti keskustella small talkia.Tänään rohkaisin mieleni kun olin palveluasumisyksikössä käymässä ja juttelin yhden kaverin kanssa jota olen nähnyt yhdessä Narikassa.Niin minä olen siis asunut palvelutallossa joka on tarkoitettu mielenterveyskuntoutujoille. Asuin siellä 10 kuukautta. No tämä mun kirjoittelu on aika sekavaa, koska olen niin innoissani kun löysin tämän vaihtoehdon netistä.

Petra
Viestit: 92
Liittynyt: 18.08.2016 07:46
Viesti:

Re: Mistä aloittaisin...?

Viesti Kirjoittaja Petra » 01.01.2018 19:44

Minä olen päättänyt etten ala small talkia kuin ehkä asiakkaiden kanssa mutta silloinkin uusien kanssa vain. Jos läsnäolijat eivät puhu niin keksin jotain johon keskittyä ja jos ja kun sitten toinen jotain ääneen puhuu niin nappaan kiinni ja olen valmis keskusteluun... siis jos ei se toinen suolla small talkia.

Työkaverit oppivat äkkiä millainen olen ja tunnistanut itsekin monissa sekä introverttiydestä ja erityisherkkyydestäkin tulevia viitteitä. Joten tuskin olen toimistolla ainoa omituinen. Ja sitten on ne hölöttäjät mutta ei ne jaksa yksinään hölöttää vaan tarvitsevat ne toisen hölöttäjän. Jos hölöttävät työasioita minusta juttukaveri sukeutuu mutta small talk tai yksityisasiat harvoin.

Sitäkin kun ajattelee että itse on ehkä kuitenkin ääripäiden keskivaiheilla eikä ole tarpeen suoltaa sontaa vain ollakseen kuin muut. Tiedän että itse olen sosiaalinen mutta suuressa joukossa ei ehkä näyttäisi siltä mutta yltiösosiaalinen vastoin omia arvojani... se ei toivottavasti enää koskaan tule tärkeäksi.

Vaikeaahan se oikeasti on ensin ymmärtää missä ne omat rajat menee ja sitten miettiä milloin niiden kunnioittamiselle pitää ja voi laittaa piut paut ilman että tulisi itselle morkkis jonkin laatuisesta itsensä myymiseen verrattavasta.

Itselläni ainakin vastoin omaa tuntemusta vastaan tekeminen kostautuu ketutuksena eikä niinkään morkkiksena.

Tosin olen katkaissut paljon ihmissuhteita aluksi ihan muutettuani satojen kilometrien päähän ja toisaalta henkisen muuton jälkeen... siis pitää yllä viisikymppisenä jotain yläastekavereita joiden kanssa yhteiset asiat olikin siinä: sama luokka, leiri tms.

Olisi vain jaksettava armahtaa itsensä sellaiselta toisiin vertaamiselta. Saati varsinkin jos masista tai muuta vähäisempääkin uuveloa, jota itse usein koen.

Jatkuvat vuorovaikutuspaineetkin voivat olla pahasta. Blogiini jota olen vuosikymmenen jo pitänyt on nykyisin julkinen muttei lukijoita kun en piru vieköön sitäkään kestänyt vaan aloin kirjoittamaan asioista tavalla jolla pyrin viihdyttämään toisia. Ja vastavuoroisuudesta piti lukea ja helvetti soikoon kommentoida kaikki toisten postaukset vaikkei aina olisi ollut mitään sanottavaakaan.

Itse näin vanhana kääkkänä olen herkkä koukuttumaan medioista ja samaan aikaan koen ne tosi turhakkeiksi tai jopa uuvuttaviksi. Telkkarikin on värkki jossa osin äänimaailman perusteella valitsen tarkoin kanavat ja niilläkin ohjelmat ja käytän toistopalveluja jolloin en joudu ärsyyntymään - kun sitä helposti teen- ohjelmista ennen suosikkiohjelmaa tai jälkeen. Saati että ahdistumaan että kohta alkaa kohta alkaa eikä voi keskenkaiken käydä ruokaa kattilassa hämmentämässä jne.

Olenkin tähän ikään virittynyt sellaisille utopistisille mukavuusalueelle pysymiseen tähtääviin juttuihin että laitan liittimet ristiin että asun yksin. Huh. Perhe-elämä jo takanapäin eli suoritettu.

Ei tätä nyt ole ajatuksella kirjoitettu tajunnanvirran mukana tullut henkinen yrjö taas.

Kultasuoni24712

Re: Mistä aloittaisin...?

Viesti Kirjoittaja Kultasuoni24712 » 01.01.2018 21:30

Ihana hiljaisuus, kuulen kun joku vetää vessan,se on lohdullinen ääni. Joku muukin asustelee tässä pienkerrostalossa. Päätin tänään jatkaa kirjoittelua vanhanaikaiseen malliin, kynä ja paperi. :oops:
Se vaan niin sopii mulle. Nyt sillä erolla että heitän paperin päivän päätteeksi roskiin. Ei ole minusta toivoakaan tulla kirjailija, tykkään niiin kirjoittaa. Siinä kuluu mukavasti aika ja saa olla omissa ajatuksissa.En kyllä tunne toista jolla olisi sama "vaiva".Tietokone on "jäissä"sillä en kirjoittele, mutta tabletilla tulee kirjoiteltua, puhelimella en viitsi edes yrittää kirjoittaa. Facebookvaiheeni meni ohitse neljässä kuukaudessa,Olin tosi paljon facessa puhelimella, yksi päivä vain havahduin siihen että olin istunut huolissani viisi tuntia nousematta viiteen tuntiin, sitten äkkäsin pyytää apua ja sillä siitä pääsi kun sanoi sen ääneen että on tull UT facessa oltua. Eniten mä olin messengerissä. :roll:

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa