Introvertit.net Keskustelufoorumi

En voi käsittää että olen jotenkin selvinnyt taksi-työstä 100%:sena introna (ja HSP) jo yli 20 vuotta!! Perin isältäni yhden auton firman ja jostain syystä aloin ajamaan taksia vaikken ollut innostunut ammatista. Ei kylläkään mennyt montaa vuotta kun kroppa alkoi oireilla kaikenlaisilla hermosto- ja stressioireilla. Kävin aina tutkimuksissa mutta mitään elimellistä ei löytynyt.

On rankka koulukiusaamistausta monelta vuodelta joka jätti pahat arvet enkä esim ole koskaan käynyt missään baareissa tai ravintoloissa koska ne "samat kiusaajat" istuvat siellä. En käytä koskaan alkoholia enkä tupakkaa. Oon parhaimmillani yksin kotona.

Istun nykyään hyvin usein autossa asemalla enkä mene koppiin odottelemaan kyytiä koska saan siinä hetken olla yksin. Kuormitun selvästi ihmisistä ja se mikä vielä lisää stressiä on että mun naamasta näkee että oon vitt... ja henkisesti väsynyt! Jossain vaiheessa asiakkaat kännissään sanoivat että "älä ole vihainen" mutta enää ei ole kuulunut sitä vaan osaan kait jotenkin vääntää naaman toiseen moodiin!? Mietin joka päivä mitä muuta työtä voisin tehdä mutta ei mulla ole rohkeutta enää lähteä säätämään muualle varsinkin kun työpaikat on muutenkin kortilla.

Huomaan että pitkän työpäivän jälkeen oon tosi vihaisen näköinen naamasta vaikka koetan miten rentouttaa itteni Oon huomannut että ihmiset ei lähesty minua helposti (ihme juttu..), myöskään naiset vaikka ennen yrittivät kaikkea..

M -70

Niin tuttua että itkettää. Tosin olen itse hoitoalalla. Ei kauhean hauskaa säätää homma toimivaksi siten että priorisoi kelle voi mutrunaamaa näyttää ja purkaa kuormitusta... eli siksi kai en halua vakipaikkaa sillä helpompi sitten kollegoihin pahaolo purkaa ja vaihtaa paikkaa kun niilläkin on mitta täynnä. Taakse jättää tyytyväiset omaiset ja melkein tyytyväiset hoidettavat. Ja sen verran etujaan katsovana erittäin tyytyväinen esimies joka tosiaankaan ei olisi sitä ansainnut.

Enemmänkin tosiaan ottaa lujille ettei parisuhteetkaan onnistu enää kuormituksen vuoksi.

Hyvää Joulua ja hiljaisia kyyditettäviä (ei sammuneita vaan introverttejä) sinulle.

Tuttua. Tuon autossa yksin istumisen ajatuksen tunnistan kaukaa lapsuudestani. Sama erilleen jättäytymisen halu on kulkenut mukana koko elämän. Armeijassa ollessakin menin mielelläni vartioon saadakseni olla yksin. Armeijan leireillä menin mielelläni illalla erilleni istumaan; mukana oli matkaradio, jota kuuntelin, ja tulkinta oli tietysti, että se on leuhka tai se on siitä radiostaan niin kateellinen, että haluaa yksin kuunnella. Mutta ei se sitä ollut. Olisin voinut vaikka jättää radion muille, jos olisin saanut olla rauhassa.

Olisipa ollut silloin joku opinto-ohjaaja tai ammatinvalintaohjaaja, joka olisi ymmärtänyt tämän luonnepiirteen! Olisin ehkä saanut itselleni sopivamman ammatin kuin opetusalan, jossa pitää näyttää pirteää naamaa sadoille ihmisille päivittäin.

Se on muuten jännä huomata miten muutkin ovat näemmä suuntautuneet luonteenpiirteilleen sopivaan ns. päinvastaiseen ammattiin, tai opiskelemaan sellaista. Itsekin eksyin sosiaalialaa opiskelemaan nyt jo vuosikymmen sitten, vaikka olen aina ollut enemmän sisäänpäin kääntynyt, ihmisvilinää vierastava ja "omituinen" oman rauhan rakastaja. Ihmiskontaktit tuovat aina sellaisen pienen jännitysmomentin mukanaan ja usein tällaisten päivien jälkeen olenkin lopen uupunut. Kai sitä on pistänyt itsensä sitten niin täysillä likoon selvitäkseen päivästä, joten illalla sitä on kuin olisi juossut maratoonin.

Pitkään ajattelin ehkä puoliväkisinkin, että kyllä olen valinnut oikean alan. Simppelisti siitä syystä, että välitän aidosti toisten ihmisten hyvinvoinnista. Ajatuksen tasolla kannan huolta ja itkeä tirautankin ihmiskohtaloiden vuoksi. Ehkä se halu voida vaikuttaa ja konkreettisesti auttaa ajoi aikoinaan opiskelemaan kyseistä alaa. Mutta käytännön työ näytti hyvin pian sen, että ei minusta ole jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Saatoin piipahtaa pienillä tauoilla työharjoitteluissa ja töissä vain istumassa vessanpytyn päällä ja keräämässä lisää energiaa itselleni siitä hiljaisuudesta. Päivien päätteeksi olin aina todella väsynyt. Muistelen nyt jo melkein kauhulla noita aikoja.

Kun sitten olin lopulta myöntänyt itselleni, että en sovellu sille alalle, putosin aivan järkyttävään henkiseen kuoppaan. Mitäs nyt sitten? Takataskussa tuore tutkintotodistus alalle, joka ei kuitenkaan sovi minulle eikä mitään varasuunnitelmaa. Samoihin aikoihin sain esikoiseni ja jäin kotiin häntä hoitamaan. Tuona aikana todella pohdin tulevaisuuttani ja sitä, mikä minä oikein olen. Erilaisuuden tunteet ovat seuranneet ihan lapsuudesta saakka ja yhä tähän päivään saakka.

En tiedä oliko tuo kotona vietetty aika lopulta minun pelastukseni, sillä se jotenkin sinetöi päätökseni, että nyt on pakko keksiä jotakin muuta ja yrittää vielä. Aluksi tuntui, että ei ole olemassakaan minulle sopivaa ammattia. Ja kaikki se työnhaku haastatteluineen ja uuteen työyhteisöön totuttautuminen ajatuksena kammotti lähes lamautumiseen saakka. Miten ihmeessä selviän siitä kaikesta? Päätin ottaa askeleen kerrallaan, miettiä vain askeleen kerrallaan ja kohdata vaikeudet, kun niitä eteen tulee.

Lähdin uudelleen opiskelemaan. Tällä kertaa ammattiin, joka ensimmäistä kertaa todella tuntui aivan minulta. Äärimmäisen hyvällä tuurilla pääsin opintojeni ohessa laittamaan jalkani nykyisen työpaikkani oven väliin ja sitä kautta sisälle. Nykyisin työskentelen sihteerinä, minulla on oma työhuone ja rakastan työtäni. Ei ole ollut päivääkään kun en haluaisi töihini mennä. Minusta tämä on yhä edelleen niin ihmeellinen tunne, että en voi olla siitä muuta kuin onnellinen. En uskonut koskaan löytäväni ammattia, jossa kokisin olevani hyvä, arvostettu ja vieläpä niin, että saisin työskentelyyni kipeästi tarvitsemani työrauhan. Valitettavasti myös minun työpaikkaani suunnitellaan avokonttoria, joka on aivan järkyttävä ajatus minulle. Tämän toteutumiseen käytännössä menee kuitenkin vielä jokunen vuosi, joten tuudittaudun siihen saakka tässä kuplassa, josta vielä toistaiseksi saan nauttia.

Tsemppiä teille muillekin töissänne, missä ikinä pakerrattekaan. Loppujen lopuksi meitä kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan työelämässä. Ja toisaalta on välillä hyvä pysähtyä kuuntelemaan itseäänkin ja sitä, mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa.

Econ146.3(проCHAPJohnJeweтворDolbавтоAntoписа(187АртиАртиБыкоРосснача10-3(женMeloГаврЧернSamb
ZonkTescAndeCosmErbaPatrWindPamiMariсодеPrelLeve8-02NiveЧернColgDoveРыжаSecaExfoMikeVisiOral
ClauWaltMuraXVIIPushScenTuneMudaразннатуРосс1778AlesCocaдолгполуRobiwwwnRoxySelaнатуформColl
GratTherJeanHabiавтоповеАкопсветснадLeopJeanадвоРосо2106FuxiZoneZoneникоFuxiFuxiБоуэСкричист
SwarXIIIgranпопуобщеАбраAnnaДичеTeddрепрМаксСодеVIIIHoodШамоКириNoraСодеЖ-10SvenJuleгазеиссл
СодепласклейTELBFlowПетрGrafPremOwenFlipMissАртирабоOlmeMONTStopКитаперлPhilARAGревеневрBlue
ValiWarnупакдиамProjRaciRescСабрREBUActiсклаBorkAndrChopHowlЛитРremiАлпаGaiuЛитРЛитРЛитРТрои
ЛитРЛитРПинеХамаБелоМаль(184AcadкнигWindLeonЧернсудьМоскМазнRoadавтоErup(ВедDaviЧистPeacSatu
СереLemoоднаРуднYourИллюИллюСеляКапиJeweзадаучитJoseRussИллюCairОрехЗверKateBrucInteTELBTELB
TELBWindНикоМарсРакоИндоБабкЛеникнигЗапаIndeNeedPowetuchkasфакуорди