Omana itsenään oleminen ja aitous

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
j_v_
Viestit: 27
Liittynyt: 05.04.2015 23:23
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja j_v_ » 27.06.2015 22:17

satsuma kirjoitti:Minua on monesti haukuttu araksi, ujoksi, huonon itsetunnon omaavaksi reppanaksi.
Olet itse saanut todistaa tämän? Keltään muulta en ole kuullut sanottavan noita paitsi "ujon" äidin suusta jossain yhteydessä joskus, sitä en sitten tiedä mitä muut ovat puhuneet vai ovatko puhuneet ollenkaan. Aika vähän muutenkin kenenkään luonteesta on tullut puhuttua, ei ole oikein tullut tarvetta tai muutenkaan ottaa esille.

Vieras

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja Vieras » 23.07.2015 23:26

milja90 kirjoitti:Uskallatteko olla omia itsiänne vai koetteko, että on esitettävä toisenlaista tai painetta mennä ryhmän mukana? Siis yksin varmaan voi olla oma itsensä, mutta työpaikalla tai kylässä sukulaisilla tms.?

Itse opiskellessani ammatin hyvin tiiviissä porukassa alku taisi olla kaikkein vaikeinta. En osaa tuoda itseäni tykö enkä ole aktiivinen mitä tulee jutusteluun. Toiset tulevat juttelemaan ja koittavat saada minusta jotain irti, luulevat vain ujoksi (sitäkin olen). Lopulta minut jätetään rauhaan kun kukaan ei saa muhun kontaktia. Kaikkein hankalinta on se, että en silti haluaisi olla ulkopuolinen, mutta väkisin ajaudun sellaiseksi. Ja sitten tunnen oikeastaan jatkuvaa huonommuutta tai sellaista kelpaamattomuutta, kun olen mykkä ja erilainen, ja tämä sitten masentaa ja aiheuttaa kaikenlaista psyykkistä ahdistusta.

Olen yrittänyt nylkeä itsestäni tarpeeni tulla hyväksytyksi, mutta se taitaa olla ihmisen perustarve. Eikö se ole sosiaalisuuden yksi piirre, että tahtoo olla hyväksytty osana porukkaa? Omana itsenään? Jos koen sitten jonkinsortin "kiusaamista" niin omana itsenään oleminen on entistä vaikeampaa. Mutta jos tulen hyväksytyksi, saatan olla omalla tavallani sosiaalisempi. Taidan olla aika vaikea ihminen.

Sitten tullaan tähän itsetunto asiaan. Jokaiselle minunkaltaiselleni tai kelle tahansa vähäänkään erilaiselle lyödään leimaan "huono itsetunto". Mitä helvettiä? Eli introverttius on sama asia kuin huono itsetunto. Eli itsevarmuus ja äänessä oleminen on sama kuin hyvä itsetunto. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun tuota sanaa käytetään ymmärtämättä alkuunkaan mitä se tarkoittaa. Ja liian moni ihminen on täysin sokea omalle toiminnalleen ja omille asenteilleen ja ajatuksilleen, heillä ei ole ollenkaan kykyä kyseenalaistaa itseään ts. katsoa peiliin. (Itsetunnosta Liisa Keltikangas-Järvinen.)

Mitä enemmän ajattelen asiaa ja näitä introvertti - ektrovertti- jaottelua ja asioita, sitä enemmän tulen tulokseen, että introvertit ovat lähes kaikessa parempia ja maailma olisi huomattavasti parempi ja oikeudenmukaisempi paikka elää, jos nämä ekstrovertit eivät olisi säheltämässä joka vitun hevonreikään omaa älämölöään. Ja sitten tällaista pitäisi vielä kumartaa. Mitä enemmän ääntä ihmisestä lähtee sitä hallitsevampi se on ja tällainen hiirulainen kutistuu pienenpieneksi luteeksi nurkkaan.

Eli kysymys oli, oletteko kaikkialla omia itsiänne vai oletteko antaneet pirulle pikkusormen ja lähteneet mukaan pyörittämään vuosisadan huijausta ja hullunmyllyä?

Tässä vähän aihetta sivuten, mutta suosittelen erittäin vahvasti tätä teosta:

http://www.tunnelukkosi.fi

Mun ehkä viimeisen vuoden kolme kovinta oivallusta on tämä introvertismin tajuaminen, erityisherkkyys ja tää tunnelukko -käsite.

Kun tunnistaa omat tunnelukkonsa ja oppii tiedostamaan tunteista johtuvaa kaavamaista käytöstään, niin elämä itsetuntemus syvenee dramaattisesti. Kannattaa tehdä toi testi. Kyse on oikeasti vaan lapsuudessa opituista mielen ja käyttäytymisen mekanismeista, jotka ovat niin automaattisia, että sitä erehtyy luulemaan todellisuudeksi.

Ihan esimerkkinä, mun pahimmat tunnelukot on just toi ulkopuolisuus, uhrautuminen (liika kiltteys), alistuminen ja epäonnistuminen.

Varmaan joillekin tää saattaa vaikuttaa turhalta selfhelp -psykologialta. Suhtaudun itsekin tosi kriittisesti tämäntyyppisiin teoksiin, mutta tämä oli poikkeus - tuli niin vahva "makes sense" -tunne.

morttivertti
Viestit: 11
Liittynyt: 31.10.2013 21:43
Paikkakunta: Vantaa
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja morttivertti » 30.09.2015 13:29

Olen huomannut, että kun on tullut itselläni ikää lisää, niin se sellainen uskallus olla oma itsensä kasvaa. Edelleen on useampi eri persoona, joilla kommunikoin, tästähän on kai joku tutkimuskin olemassa. Eli ihmisellä on ainakin pari eri roolia elämässään: miten hän käyttäytyy töissä, ystävien ja sukulaisten edessä ja se, millainen on ollessaan yksin omissa oloissaan. En osaa valehdella ja näen helposti myös muissa ihmisissä sellaisen esittämisen, että ollaan mielinkielin tai jotain muuta, mitä oikeasti on. Itsekin sitten olen suht oma itseni, en nyt sanoisi että sosiaalinen, mutta osaan avata suuni vieraiden edessä, vaikkakin mietin aina tarkkaan sanomiseni etukäteen. Lapsena oli todella ujo ja sain kuulla siitä joka paikassa, "sanos nyt (morttivertti) jotain, kun oot niin hiljaa". Kuuntelin mieluummin kuin olin itse äänessä.

Tein myös itse joku aika sitten tuon tunnelukko-testin ja ihan mielenkiintoisia tuloksia tuli. Mulla tais myös olla ainakin tuo liiallinen kiltteys, uhrautuminen ja alistuminen, en vaan osaa sanoa ihmisille ei. Vaikka nuo tietää, niin todella vaikea lähteä itsekseen niitä muuttamaan, onhan se vähän kuin hyppy tuntemattomaan. Mitä jos loukkaa jotain (toista ihmistä) siinä matkalla? :roll:
INFJ

hezb
Viestit: 2
Liittynyt: 04.08.2015 23:19
Paikkakunta: Vantaa
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja hezb » 03.11.2015 00:20

Osaan kyllä olla oma itseni, mutta eri tilanteissa saattaa vaihdella se miten käyttäydyn.
Jostakin syystä suhtautuminen minuun on monesti jotenkin vähättelevä tai arvosteleva olemukseni perusteella. Minusta näkyy kai vähän sellainen ujous ja kiltteys toisinaan ja se saattaa häiritä etten ole ulkoisestikaan kauhean miehekäs. En kuitenkaan välitä siitä. Tosiasiassa olen henkisesti tullut ehkä hiukan kovaluontoisemmaksi ja koittanut sysätä paineet syrjään sen osalta mitä musta ajatellaan. Koen että asiat tulee tehdä itselle sopiviksi, eli uskallan myös vastustaa muita.
Saatan antaa tylsän kuvan itsestäni, koska en ole niin hyvä juttelemaan ja en tuo itseäni esille. En ole myöskään kiinnostunut mistään turhista hölynpöly-jutuista, enkä ole kauhean aktiivinen ihminen.
Yksi mikä häiritsee on ihmiset jotka ei edes tunne mua tai tiedä mitään elämästäni ja silti olettaa, että olen ihan samanlainen kuin muutkin ja mulla on sosiaalista elämää kuten muillakin jne. Olen kuitenkin massasta poikkeava ja itse ylpeä siitä.

Tonic
Viestit: 28
Liittynyt: 12.07.2015 09:33
Paikkakunta: Vantaa
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja Tonic » 05.11.2015 16:12

Perusluonteelta oon suht hiljainen/arka, yritän kyllä olla mahdollisimman paljon oma itse. On se parantunut, mutta pakostakin se ei aina kovin helppoa ole mutta suurimmaksi osin se onnistuu.

Vieras

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja Vieras » 08.12.2015 20:08

"Itsetunto eli omanarvontunto tarkoittaa tietoisuutta omasta arvosta, itsekunnioitusta. Itsetunto ei liity välttämättä juurikaan siihen, kuinka menestyksekäs ihminen tosiasiassa on, vaan kysymys on oman itsensä hyväksymisestä ja omiin mahdollisuuksiin uskomisesta" sanoo Wikipedia.

Mietin paljon sanoja ja niiden merkityksiä. Sanat ovat meidän hatara tapamme kommunikoida keskenämme. Jo yksi sana herättää jokaisessa kuulijassa erilaisia miellyhtymiä, siihen sekoittuu opittu, muistot, tunteet, kaikki eletty ja koettu. Me ymmärrämme toisiamme vain oman kokemuspintamme kautta. Olen pohdiskellut viime vuosina sanoja itsetuntemus, itsetietoisuus, itseluottamus, itsevarmuus, itsekunnioitus ja omanarvontunto. Miten ne eroavat toisistaan ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Monet itseapukirjat, joita kirjakaupat pursuavat, puhuvat itsetunnosta ja tarjoavat apujaan sen kasvattamiseen. Monet kirjat lupaavat jopa taloudellista rikastumista kunhan itsetunto on vain kohdillaan: ) Ehkä näin. Ehkä monen ihmisen ongelma on juuri itsetunnon puute. Mielestäni on kuitenkin hyvä pohtia se sana ihan atomeihin niin tietää mitä puuttuu tai puuttuuko sittenkään...

Itse, minä. Mitä se on? Liian filosofinen kysymys. Siitäkin on kirjoitettu kirjoja ja aina lukiessani saan jonkin aavistuksen itsestäni. Minä olen psykofyysishenkinen olento. Minussa on paljon, kaikki oikeastaan (niinkuin sinussakin: ) Nykyään meidät länsimaiset ihmiset opetetaan hyvin "päällisiksi". Minä olen pääni, jota kehoni liikutta paikasta toiseen ja pääasiallisesti aisteistani käytä näköaistia. Olen tehnyt vuosia töitä tutustuakseni kehooni muuna kuin eteenpäin ruoskittavana tavoite lihaskimppuna. Keho lähettää jatkuvasti tärkeitä viestejä, jotka nyky-yhteiskunnan kiireessä helposti unohtuvat. Se, että opettelen kuuntelemaan kehoani, enkä ympäriltä kuuluvia vaatimuksia on varmasti osa itsetuntemusta, itsetuntoa. Kun oppii enemmän kuuntelemaan itseään on helpompi täydentää itsetuntemustaan. Luulen, että itsetuntemus on asia, jonka kanssa ei tule koskaan valmiiksi. Aina on joku solu, ajatus, tunne tms. joka ei ole vielä tullut kuulluksi ja kun vielä muutumme kehollisesti, psyykkisesti ja henkisesti kaiken aikaa, ei itsetunnon oppitunnit pääty koskaan.

Luulen, että kaikki me maailman ihmiset kuljemme täällä siis hyvinkin keskeneräisinä. Se viisauksiaan huuteleva "ekstrovertti" suupaltti ei välttämättä tunne itseään senkään vertaa kuin joku hiljainen ujoksi ja huonon itsetunnon omaavaksi leimattu. Ehkä se on jo aika suuri itsetuntemus, että uskaltaa sanoa omaavansa huonon itsetunnon. Silloin tiedostaa jo ainakin sen, ettei todellakaan tunne itseään kokonaan. Minä en ainakaan tunne ja huomaan olevani kuin eri ihminen eri hetkinä. Hetket värittyvät monella tavalla. Oma vireystila vaikuttaa, aktivoituneet tunnetilat, tiedostamattomat ja tiedostetut pelot ja toiveet ja tietysti kaikki muut ympäröivät ihmiset, jotka ovat yhtä inhimillisiä kuin minä, pelkoineen ja toiveineen (tiedostettuina ja tiedostamattomina). OIkeastaan voisi sanoa, että kaikki tidostettu on jo osa itsetuntoa. "Minä pelkään sosiaalisia tilanteita", tiedostan sen ja mitä enemmän sen tiedostan sitä todellisemmaksi se minulle tulee. Pystyn välttämään tilanteita, jotka aiheuttavat minulle stressiä ja väsymystä tai jos joudun sellaiseen tilanteeseen pystyn suojelemaan itseäni vaikka ajattelemalla, että "onpa minulla hyvä itsetunto, tuokaan rääväsuu ei ehkä edes tajua että puhuu siksi, että hiljaisuus jännittää niin kovasti, minä en pelkää hiljaisuutta, sillä hiljaisuus pitää sisällään paljon enmmän kuin kaikkin maailman sanat". Hymyily on minulle myös oiva keino selvitä pelottavista tilanteista, hymyily rauhottaa myös muiden jännitystä.

Pidän ihmisistä valtavasti, en vain useinkaan jaksa ihmsten juttuja. Varsinkaan tyhjänpäiväistä kahvipöytä jaarittelua. Minä olenkin muuten sellainen tyyppi, joka kokee tosi monet asiat tyhjänpäiväisinä. Mielestäni koko länsimainen yhteiskuntajärjestelmä on suurta teatteria ja tämä pyörivä näytös ei suurimmalta osilta ole lainkaan minun makuuni. Minulla on paljon kysymyksiä, mutta ei juurikaan vastauksia. Saatankin ottaa työpaikalla kahvikuppini ja hipsiä kaikessa rauhassa omaan huoneeseen. Ketä minun tarvitsisi miellyttää, ellei itseäni? Nyt olen sairaslomalla työstäni, sillä en ymmärrä täysin miksi teen sitäkään. Tai ymmärrän työni merkityksen, mutta tämä oravanpyörän kiire ja tehokkuusvaatimukset saavat minut oksentamaan. Yhteiskunta sanoo, että olen masentunut ja yheiskunnallisesti sitä olenkin. Luonnosta ja ihmisestä osana luontoa olen kiinnostunut ja innostunut ja monesta muustakin hyvin arkipäiväisestä asiasta. Sienestäessä tai mehua keittäessä en todellakaan ole masentunut, jotain pakollisia byrokraattisia kaavakkeita täyttäessä olen VAIKEASTI masentunut: )

Aitoudesta vielä. Mitä on aitous? Kun en itsekään tunne itseäni täysin. Tiedostamttomia motiiveja, pelkoja ja haluja on meillä kaikilla, aina, ainakin minä niin uskon. Mitä paremmin olen läsnä olemassaolevassa hetkessä sitä aidompi kai olen. Mitä paremmin olen läsnä, sitä vähemmän minun tarvitsee reagoida mihinkään. Voin vain kuulostella itseäni ja tuntemuksiani. Vahvistaa itsetuntoani. Joskun olen seurassa hiljaa tuntikausia ja saatan viihtyä ihan hyvin. Joskus saatan olla se rääväsuu, joka höpöttää lakkaamatta. Olen sellainen kun milloinkin olen, tai ainakin yritän olla. Joskusn ympärillä on niin paljon ihmisiä, että kadotan sen oman tuntemuksen ja sisuksissani on suuri taistelukenttä. Sinne taistelutantereelle joudun kun olen erityisen väsynyt ja kuormittunut. Kanssakäyminen ihmisten kanssa kuormittaa minua aina, sillä toinen ihminen herättää minussa aina jotain. Kukaan ei ole koskaan ollut minulle yhdentekevä. Joskus toivoisin voivani erakoitua, mutta voisinko silloin koskaan tutustua itseeni täysin? Uskon kyllä, että toinen ihminen on mitä parhain peili minulle, niin hyvässä kuin pahassakin.

Näissä ajatuksissa jatkan takkatulen katselua. Olipa mukava olla hetken sosiaalinen. Kai tämäkin lasketaan sosiaalisuudeksi?

"Katsoin katsoin mitä näin, se mitä sinuksi luulin, olikin itsessäin"

Caramel28
Viestit: 2
Liittynyt: 14.12.2015 23:12
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja Caramel28 » 14.12.2015 23:39

Minäkin olen miettinyt näitä asioita paljon. Kun nuorempana luulin, että kaikkien pitäisi olla ekstrovertteja ja mun pitäis jotenkin muuttua, jotta sopisin joukkoon, ja yritin sitten tietenkin väkisin olla sosiaalinen, rento ja kielsin omanitseni aikalailla. Samalla ihmettelin, miksi mulla on niin levoton ja stressaantunut olo, mutten välittäny siitä, vaa jatkoin samaa rataa eteenpäin. Lopulta sitten olin ihan poikki esittämiseen ja musta tuli vieläpä hiljasempi ku olin alunperin ollu.

Mun mielestä omana ittenä oleminen onnistuu välillä niin, etten liikaa mieti mitä muut musta ajattelevat. Toisaalta välillä on vaikeaa erottaa, mikä on mua itseä ja mikä ei ja siitäki oon välillä saanu ongelman aikaseks itelleni, etten enää yhtää tiiä, mitä haluun tai mitä en haluu tehä. Nykyään itsetuntemukseni on parempi, ja osaan määritellä oman ydinminäni ja roolini. Mä oon saanu kuulla koko elämäni aina millo miltäkin taholta olevani vääränlainen ja mua on pidetty outona, hiljasena ym.. kiusaamistakin kokenut erityisesti ekstrovertimpien ihmisten taholta ja se on saanu mut jopa pelkäämään senkaltaisia ihmisiä.

Toisaalta aidosti omana ittenä oleminen houkuttaa, mut se aiheuttaa stressiä kun tietää, etteivät monet pidä siitä, mitä olen. Pelkään omana ittenä olemisessa sitä, että menetän joitakin ihmissuhteita ja maineeni menisi niin, ettei muhun haluttais tutustua. Hylätyks tulemisen pelko pitää mua muiden miellyttäjä. Välil vois ottaa enemmä riskejä ja kokeilla onneaan omana itsenään! Mun mielestä monet introvertit on mukavia ihmisiä, joiden kanssa viihtyy ja rentoutuu. Uskon, että kaikki löytävät omanlaisensa kaverit, joiden hyväksyntä on tärkeintä. Kun oman porukkansa on löytänyt, voi olla helpommin välittämättä ulkopuolisten mielipiteistä porukan tuoman turvan vuoksi. Yksin taisteleminen ottaa hyvin paljon enemmän voimille.

Tää oli tälläst mun ajatuksenvirtaa, vähä sekalaista :D

Avatar
Varjotar
Viestit: 56
Liittynyt: 11.11.2015 21:21
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja Varjotar » 15.12.2015 23:21

Pyrin olemaan oma itseni, mutta vain seurassa, jonka tunnen ja johon voin luottaa tarpeeksi. Vieraiden keskellä en todellakaan ole oikeasti itseni, vaan enemmänkin "vieraileva tähti" :D
Tyttö, joka leikki tulella

milja90
Viestit: 15
Liittynyt: 02.06.2015 10:56
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja milja90 » 20.12.2015 01:51

Kiitos, Vieras, kirjoituksestasi. Se oli oivallista ja avartavaa luettavaa, kiinnostavaa.

Tuo itsetunto sanana kummittelee mielessäni varmaankin siitä syystä, että siitä olen joskus kuullut tai sen puutteesta minua haukuttavan. Ja varmaan koska välitin ihmisestä, joka minua haukkui niin otin tuon asian aika vakavasti, se jotenkin musersi minut.

Loukkaannun helposti. En tiedä loukkaannunko varsinaisesti siitä, mitä minulle sanotaan vai siitä, miten sanotaan ja mikä pyrkimys loukkaajalla on. Minua loukkaa kaikenlainen toisen lyttääminen, mutta otan sanat useimmiten kai kirjaimellisesti ja en millään osaa vierittää sitä syytä niin, että loukkaajalla ei ole kaikki "inkkarit kanootissa". Minä otan kritiikin vastaan siten, että minä pyrin kehittymään. Onko tämä sitä huonoa itsetuntoa? Se, että ottaa asiat henkilökohtaisesti, itkee herkästi ja odottaa vain tulevia loukkauksia muilta ihmisiltä ja kulkee varuillaan kokoajan, jos jostain puskista tuleekin joku tyyppi ja alkaa latelemaan ilkeyksiä ties mistä. Vai olenko ollut vain tekemisissä erittäin pahoinvoivien ihmisten, jopa narsistien kanssa, jotka ovat suoltaneet oman pahan olonsa minuun ja minä nyt kannan heidän/hänen tuskaansa.

Olen tuota itsetuntemusta harjoittanut, mutta kun en todellakaan tiedä että olenko siinä kehittynyt, mistä sen voi tietää? Tuntuu, että mitä enemmän sitä tavallaan harjoittaa sitä raskaammaksi askel käy. Tuntuu, että olisin muuttunut joksikin pieneksi muurahaiseksi. Vai voiko kyse olla sittenkin siitä, että minulla ei ole enää defenssejä tai egoa eikä mitään verukkeita. Minulla ei ole enää vaatteita, olen ihan alaston.

En tajua näitä juttuja en sitten YHTÄÄN........................Perkele!

baabel
Viestit: 11
Liittynyt: 25.11.2015 21:28
Viesti:

Re: Omana itsenään oleminen ja aitous

Viesti Kirjoittaja baabel » 20.12.2015 12:51

Kiitos kaikille tähän mennessä hyvistä ajatuksista, joita on tullut pohdittua paljonkin :)

Eräällä toisella foorumilla tuli vastaan hyviä ajatuksia muun muassa todistelun rasittavuudesta,

Koulussa todistellaan kokeiden ja arvosanojen perusteella osaamistaan..

Työhakemuksessa pitää todistaa motivaatiotaan ja parhauttaan ja osaamistaan jne..

Työhaastattelussa pitää todistella olevansa se "paras pätevin huipputyyppi" kyseiseen työhön,

pitäisi osata luoda se mainospuhe itsestään jolla myydä itsensä.

Töissä pitää todistella olevansa jokaisen palkkaeuron arvoinen ( ja paskat kukaan ole korvaamaton)

Ja samalla pitäisi itselleen todistella sitä että kyllä se siitä jos nyt ei tärpännyt tai onnistunut tai mennyt niinkuin halusi.. ja niin edelleen.

Onhan se rankkkaa. Itselleni omana itsenä oleminen on aika usein sitä etten turhaan mainosta kaikkea mahdollista osaamistani ja ainakin yritän olla luulematta itsestäni ihan liikoja. Tämä näkyy sitten ehkä ulospäin passiivisuutena ja itsensä vähättelynä, itsekriittisyytenäkin, ja on varmaan sulkenut monia ovia työelämässä. Aiemmin mainittu yleistäminen ja oletus että olen samanlainen kuten muutkin ikäiseni kanssa satuttaa.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa