Introvertit.net Keskustelufoorumi

Oletteko kilttejä luonteeltanne suhteessa toisiin ihmisiin? Vai onko kiltteys vain anteeksipyytelyä ja miellyttämisenhalua, jotta tulisi hyväksytyksi?

Itse en kestä yhtään toisten raivonpuuskia ja hermoromahduksia, tällaisten ihmisten kanssa on oltava varpaillaan ja hieman kiltimpi.

Pidän itseäni melko kilttinä ihmisenä. En halua pahoittaa toisten mieltä tai satuttaa toisten tunteita tietoisesti.

Olen huomannut, että haluan miellyttää muita ihmisiä, mutta en oikeastaan tee sitä hyväksytyksi tulemisesta. Teen sitä ennemmin siksi, että heillä olisi hyvä mieli. En tiedä johtuuko tämä siitä, että olisin luonteeltani miellyttämishaluinen vai olenko oppinut siihen. Nuoruudessani sain usein todistaa vanhempieni riitelyä. Isäni kärsi mielialan vaihteluista ja hän saattoi alkaa raivoamaan pienestäkin syystä. Aina, kun huomasin hänen olevan pahalla tuulella yritin kaikkeni saadakseni sitä lievitettyä. Sitä mitä sanoi piti hyvin tarkkaa miettiä, ettei vain sanoisi jotakin, mikä edistää hänen pahaa oloansa. Nykyisin asun jo omassa kodissa, mutta aina, kun palaan takaisin vanhempieni luokse tuntuu, että pitää olla koko ajan varpaillaan.

Aikuisiällä huomasin, että säikähdän helposti kaikkea kovaäänistä. Inhoan varsinkin huutamista. Omassa suhteessani haluan välttää riitelyä. En pidä turhista asioista riitelemistä tai valittamisesta.
Olen miettinyt, että johtuuko tämä siitä, että olen saanut nuoruudessani kuulla tarpeeksi huutamista yms.

Anteeksi pyytämisen ajattelen toisten kunnioittamisena ja teko vaatii tietynlaista nöyryyttä. Joskus koen, että olisi pitänyt pyytää anteeksi, vaikka siltä ei olisi ehkä tuntunut juuri siinä tilanteessa. Myöhemmin iskee katumus ja tulee ajateltua, että olenko näin huono ihminen, kun en edes anteeksi osannut pyytää.

Joo, kyllä tässä luonteltaan hyvin kilttejä ollaan. Vähän liiankin kilttejä - olen nimittäin muilta kuullut.

Kiltteys on siis osa perusluonnettani, mutta täytyy kyllä myöntää että varmaan pieni osa siitä tulee myös miellyttämisen halusta. Kun ei ole juuri koskaan keltään kiitosta kuullut tai saanut hyväksyntää, sitä helpommin alkaa ajattelemaan, että kohdeltaisiin ehkä paremmin kun tekee niin kuin toiset tahtoo. Samaten kanssa vähän itsetunnon suhteen. Kun ei oikein luota itseensä ja tuntee muutenkin itsensä merkityksettömäksi, sitä on hyvin helppo alistumaan toisten vietäväksi, että saisi edes jonkinlaista kunnioitusta.

Kiltti olen tavallaan myös siksi, koska haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla. Olen tavallaan oppinut siihen, että omat tarpeeni ovat täysin merkityksettömät toisten pyyntöjen rinnalla - vai liekkö sitten opetettu kasvatuksella. Mun on siksi varsin hankalaa pitää puoliani vaan herkästi alistun toisten tahtoon. Joo, ei kovin terve ajatusmaailma, mutta vaikea näistä tavoistaan on oppia pois kun on jo yli 20 vuotta näin vetänyt.

Minäkin säikyn helposti kaikkea kovaäänistä, huutamista, riitelyä, tappelua jne.. Pahoitan tosi helposti tästä mieleni ja tunnen usein olevani syypää jotenkin - vaikka asia ei minuun olisi mitenkään liittynytkään. Yritän myös aina tehdä kaiken itse, vaikken osaisikaan. Tässä tapauksessa yritän ottaa asiasta selvää ja vielä kokeilla, ennen kuin käännyn jonkun puoleen. Tämä siksi, koska avunpyytäminen on taas eräänlainen isku jo muutenkin heikkoon itseluottamukseen - tunnen helposti ettei musta ole mihinkään, jos en osaa tehdä mitään.

Harvoin tarvitsen anteeksipyytää, koska olen tosiaan luonteeltani hyvin kiltti niin tähän ei usein ole aihetta. Toisaalta, mää taas tosi helposti jään pyörittelemään kaikkia tapahtuneita kuvioita päässä, mietin teinkö nyt siinä tilanteessa oikein, olisiko pitänyt sanoa jotain eri tavalla jne.. Voisi jopa sanoa, että olisin helposti pyytämässä anteeksi myös silloin, kun ei oikeasti edes olisi mitään syytä.

Juu, todellakin ylikilttejä ollaan - ja jotkut ihmisethän osaa käyttää sitä tehokkaasti hyväksi.

Vähän taipumusta tähän, mutta vanhoista kokemuksista viisastuneena tiedän nykyään, mihin kiltteyden raja kannattaa vetää. Liika kiltteys voi johtaa asioiden patoamiseen, mikä taas on omiaan ruokkimaan henkistä ja ehkä vähän fyysistäkin pahoinvointia.

Foorumin ylikiltit, miten yleensä puratte vihaanne tai muita voimakkaita tunteita?

aura kirjoitti:Foorumin ylikiltit, miten yleensä puratte vihaanne tai muita voimakkaita tunteita?

Tässäpä pulma - en yleensä juuri mitenkään. Agressio ja turhautuminen ilmenee sitten pakkoajatuksina, ahdistuksena ja muutenkin yleisenä "pää räjähtää" -tunteena. Siinä sitten vaan kärsitään nämä epämiellyttävät tunteet ja sitä kautta päästään taas takaisin ainakin lähelle normaalia. Mulla on myös se hyvin paha ominaisuus, että mulla omatunto kolkuttaa hyvin, siis hyvin herkästä. Siis pelkästään jopa siitä, että ajattelen kerrankin ensin itteeni kuin muita ja tätä kautta aiheutan "tahattomasti" toisen loukkaantumisen.

Vaikea yhdistelmä, tiedän. Usein se olen jokatilanteessa minä joka kärsin ja pahoitan mieleni, vaikka kaiken järjen mukaan se tulisi olla juuri toisisnpäin. En oikein tiedä mitä asialle pitäisi ja ylipäänsä voisi tehdä, kun tällä asettelulla on menty jo vuosikausia...

^
Etkö siis ikinä edes huuda yksin kotona, paisko tavaroita tai muuta?

En ole itse ylikiltti, mutta puran usein kirjoittamalla patoumia, jos jokin tilanne ärsyttää, joko ihan paperille tai sitten keskustelupalstoille. Myös tyynyjen pahoinpitely helpottaa oloa.

aura kirjoitti:Etkö siis ikinä edes huuda yksin kotona, paisko tavaroita tai muuta?

En ole itse ylikiltti, mutta puran usein kirjoittamalla patoumia, jos jokin tilanne ärsyttää, joko ihan paperille tai sitten keskustelupalstoille. Myös tyynyjen pahoinpitely helpottaa oloa.

Aika harvoin loppujenlopuksi. Enemmän tulee tehtyä ns. mielen sisäistä purkamista/käsittelytyötä joko jonkinasteisen meditoinnin, ajatusten virtaamisen ja muun kautta sekä tietysti myös rankka liikunta on erinomainen keino hoitaa stressiä ja purkaa tunteita.

Kirjoittamalla tietysti saa asioita käsiteltyä, olenhan minä tännekin vuodattanut vaikka mitä. Mutta jotenkin fyysinen agressio ei kuulu toimintatapoihini, tuntisin oloni hyvin oudoksi jos yhtäkkiä lähtisin raivoamaan heittelemällä pöytiä ja huutamalla pitkin käytäviä. Mua muutenkin ottaa jo niin paljon päähän mm. se, että suurin osa ihmisistä puhuu mun mielestä aivan liian kovaa - oikein kailottaa. Oman suuni osaan kyllä vähän liiankin hyvin pitää kiinni.

niksuu93 kirjoitti:Aika harvoin loppujenlopuksi. Enemmän tulee tehtyä ns. mielen sisäistä purkamista/käsittelytyötä joko jonkinasteisen meditoinnin, ajatusten virtaamisen ja muun kautta sekä tietysti myös rankka liikunta on erinomainen keino hoitaa stressiä ja purkaa tunteita.

Mulla sama juttu, ei tule purettua ärtymystä millään lailla fyysisesti, oikeastaan koskaan. Liikkumalla ehkä joo, mutta enemmän juuri meditoimalla ja vain käsittelemällä asiaa mikä ärsyttää, enemmän tai vähemmän rationalistisesti, tai sitten koitan rauhoittua sopivaa musiikkia kuuntelemalla. Ulospäin tämä näkyy lähinnä suorasanaisuutena ja tuimina katseina, ei juuri muuten.

Okei, hyvä että on jotain metodeja fiilisten lievittämiseksi.

Millaisia tunteita teille yleensä sitten tulee siitä, kun kiltteyttänne käytetään hyväksi? Kallistutteko enemmän vihaan vai suruun?

aura kirjoitti:Millaisia tunteita teille yleensä sitten tulee siitä, kun kiltteyttänne käytetään hyväksi? Kallistutteko enemmän vihaan vai suruun?

Ihan molemmat tunteet ovat hyvin tuttuja. Vähintäänkin ärsytystä tämä herättää, mutta yleensä pyrin tukahduttamaan kiukkuni enkä anna toisen kuulla kunniaansa - vaikka joskus kyllä tuntuu siltä, että ihan ansaitsisi. Yleensä kulku on se, että ensin touhu v*tuttaa ja kyllästyttää ja sitä rasitusta sitten seuraa se suru ja itku - väsymyksen kautta. Ehkä kumminkin kallistun enemmän tuonne surun puolelle, sillä tällainen "passiivisempi" reagointi on luonteelleni enemmän omaista.

Jotkut on kieltämättä kyllä taitavia, sillä he osaavat erittäin taidokkaasti syyllistää jolleivat pääse pompottamaan ja saa tahtoaan läpi. Usein tuntuukin siltä, että myönnyin tai kieltäydyin - joka tapauksessa minä olen se joka tilanteessa eniten kärsii.

Tiedän myös persoonia, jotka yltyvät ihan ilmiraivoon jolleivat saa tahtoaan läpi. Silloin nimittäin kuulee koko porukka sellaisen setin että oksat pois. Tästä nähdään erittäin hyvin, miten jotkut suhtautuvat kun sitä heidän omaa itsekkyyttään yritetään rajoittaa - vain terveellä tavalla.