Rekisteröidy    Kirjaudu sisään    Keskustelualue    Käyttäjät   Etsi    UKK

Etusivu » Yleiskeskustelu » Yleiskeskustelu




  • Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 53 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6
    Kirjoittaja Viesti
     Viesti Lähetetty: 30.12.2016 21:40 
    Poissa

    Liittynyt: 18.08.2016 07:46
    Viestit: 70
    juu, näin varmasti onkin. Itse vain tunsin ennen valaistumista esim. jo vuosia sitten päättyneessä pitkässä avioliitossa että varmasti ahdistuneena poukkoilin elämässäni yrittäen kaikin voimin kontrolloida elämää pitääkseni perheeni turvassa.

    Kuinka olisikaan ollut erilaista kun olisin voinut seuloa edes osan järjettömistä peloistani joihin olisimme voineet joutua ja nauttia enemmän. Elämästä. Siitä josta pelkäsin perheeni aiheettakin putoavan pois. Höh.

    Ja kun kuormituin enkä ymmärtänyt miksi.... vaikeaa oli. Eikä lasteni isä takuulla tiennyt mistä on kyse eikä kyllä muutenkaan osannut tukea mitenkään.

    Itselläni ensi helpotuksen jälkeen aloin miettimään elämääni haittaavien piirteiden mahdollista heikentämistä jos ei poisto onnistu. Muutenkin arjen räätälöintiä karskilla kädellä, kuten katkoin suhteita tuttuihin joilla oli huono vaikutus minuun tai ei mitään vaikutusta hyvälläkään tavalla vieden kuitenkin voimiani kuormittamalla ajatuksin ja teoin miten pitää muistaa heitä - kuten nyt ystäviä muistetaan.

    Yksin asuessa toisaalta on helpompi ja kun paikkakuntakin on vaihtunut, niin muutoksia on helpompi tehdä. Työpaikanvaihto on parhaillaan käynnissä.

    Tiedostaminen toi minulle siis tuskaa sillä tuli tunne että pitää toimia nyt sen tiedon valossa mitä on. Voisi siis olettaa että vaikutukset olisivat perhe-elämässä luokkaa: ateistista hartaaksi uskovaiseksi. Heh.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 31.12.2016 01:46 
     
    Joo, se tässä mieltä painaakin vaikka olen itseni kanssa suht sinut ja vaimokin ymmärtää, että lapset ei välttämättä ymmärrä, tai siis ne luultavasti mietti isompana et miksei isä yleensä ollut mukana harrastuksissa jne. Ainakin itselläni heijasteli nuorena aikuisena mielessä ettei oma isäni juurikaan osallistunut elämääni kuten olin halunnut, nyt ymmärrän että hän myös omaa melko samanlaisen persoonallisuuden eikä asia enää vaivaa. Mutta mutta, lasten kanssa pitäisi tehdä heille tärkeitä asioita ja osallistua heidän elämään, uskaltaa elää ja nauttia elämästä heidän tavallaan.

    Noi sanat poukkoilu ja elämän kontrolli tuntuvat myös kovin omilta. Jotenkin liikaa tulee kontrolloitua elämää sosiaalisten tilanteiden pelon ehdoilla, tai ehkä pelko on väärä sana, pikemminkin jaksamisesta on kyse.

    Kyllä itselläkin ovat aika tehokkaasti "turhat" ihmissuhteet hävinneet tai kuivuneet omaan olemattomuuteensa, ja voi kuullostaa melko karulta kun sanon että en ole asiasta juurikaan pahoillaan. Myös muita uudelleen organisointeja olen elämässäni tehnyt, 10v yksinyrittäjyys päättyi viime keväänä ja ollut todella helpottavaa kun ei tarvitse asiakkaiden kanssa olla tekemisissä. Vaikkakin työhön ja siihen liittyviin sosiaalisiin kohtaamisiin osasi tietyllä tapaa sivuuttaa intron persoonallisuuden ja ylipäänsä ihmisten kanssa hyvin toimeentulin.

    Minua tämä lisääntynyt tieto persoonallisuuteni koukeroista on vapauttanut, ja tieto ei ole lisännyt tuskaa vaan hälventänyt sitä. En ole tätä tietoa omalla kohdalla kokenut ohjeena vaan vastauksina kysymyksiini omasta persoonasta.
    Niin ja olen myöskin uskovainen kristitty, uskostani olen myös saanut paljon voimaa introvertin elämään ja uskoakseni näen tietyt asiat introverttiyteen liittyen hieman eri vinkkelistä kuin ei uskova. Enkä tällä nyt sitä tarkoita että olisin parempi kuin joku muu, mutta olen vaan jokseenkin sinut itseni kanssa.


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
      
    Vastaa lainaamalla  
     Viesti Lähetetty: 05.06.2017 15:28 
    Poissa

    Liittynyt: 05.06.2017 14:19
    Viestit: 1
    Nyt kun oikein miettimään alan, niin ainoa ihminen, johon olen itse vapaaehtoisesti yhteydessä säännöllisesti (oman miehen ja tyttäreni lisäksi) on miehen isä, joka on niin kaukana introvertistä kuin voi olla, mutta jonka kanssa meillä jostain syystä vain synkkaa.
    Oma äitini on samanlainen erakko kuin minäkin, eli hänelle on ihan ok että ollaan yhteydessä lähinnä internetin välityksellä ja nähdään harvakseltaan. Sairauksiensa ja elämäntilanteensa takia hänellä ei ole mahdollisuutta tai halua tiheämpään kyläilyyn.
    Isän kanssa vaihdeltiin ennen kuulumisia puhelimen välityksellä silloin tällöin, mutta tyttären syntymän jälkeen isän uusi vaimo on ottanut sydämenasiakseen soitella ja kutsua meidät syömään vähän väliä, ja hän tarjoaa myös lastenhoitoapua usein. Totta kai on ihan kiva juttu että lapsella on luotettava hoitopaikka tarpeen tullen.
    Isovanhempien näkemisen suhteen menen usein hiukan oman jaksamiseni rajan yli, koska haluan että heillä on mahdollisuus olla tyttäreni elämässä ja että tyttärelläni on mahdollisuus hyvään suhteeseen isovanhempiensa kanssa. Oma äitini on aikanaan pitänyt minutkin hyvin eristyksissä muista ihmisistä, myös sukulaisista, mikä on ehkä osasyy siihen, että olen tällainen kuin olen, enkä halua tehdä samaa omalle tyttärelleni. Nelikuisesta on vielä vaikea sanoa, millainen hänestä kasvaa, mutta jos hän haluaa olla tulevaisuudessa tiiviisti yhteydessä sukuunsa niin en halua olla sille esteenä.

    Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut ihan pienestä saakka ja jonka kanssa voisin viettää aikaa useamminkin kuin nyt, näemme suunnilleen parin kuukauden välein. Hän on luonteeltaan hiukan ujo, minkä takia olemme vähän samankaltaisia.
    Toinen yläasteajoilta tuntemani ystäväni on nykyään vähän raskasta seuraa, koska hänen miehensä tekee reissutöitä ja aina maanantaina miehen lähtiessä tien päälle alkaa tulla kyselyjä että millos nähdään, tuletko meille, voinko tulla kylään, mennäänkö kahville... Ja niin edelleen. Satunnaisesti hän on kivaa seuraa, mutta nykyään tuntuu, ettei hänestä saa hetken rauhaa.
    Heidän lisäkseen on yksi ystävä tai ehkä ennemminkin kaveri, jonka kanssa olin ennen enemmän tekemisissä, nykyään tunnen vain huonoa omaatuntoa häntä ajatellessaan, kun en jaksa ottaa yhteyttä.
    Kavereiden näkemisessä kerran viikossa taitaa olla minulle ihan se maksimi. Puolet viikosta menee sovitun kyläilypäivän stressaamisessa, toinen puoli päivästä palautuessa.

    Hyvin suppea on sosiaalisten kontaktieni piiri siis. Joskus tulee olo, että haluaisin enemmän ystäviä ja mennä esimerkiksi ulos useammin mutta minun on vaikea erottaa sitä sosiaalisista paineista - en osaa sanoa, haluanko oikeasti enemmän ystäviä, vai tuntuuko minusta vain siltä, koska ihmisen "kuuluisi" olla sosiaalisempi. Sisimmässäni taidan olla ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. :)


    Ilmoita tämä viesti
    Ylös 
     Profiili Lähetä yksityisviesti  
    Vastaa lainaamalla  
    Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
     
    Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 53 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6

    Etusivu » Yleiskeskustelu » Yleiskeskustelu


  • Paikallaolijat

    Rekisteröityneet käyttäjät:
    Ei rekisteröityneitä käyttäjiä

     
     

     
    Voit kirjoittaa uusia viestejä
    Voit vastata viestiketjuihin
    Et voi muokata omia viestejäsi
    Et voi poistaa omia viestejäsi
    Voit lähettää liitetiedostoja.

    Etsi tätä:
    Hyppää:  
    cron
    Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com