Urheilu. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

[Vieras]

Moottoriurheilu menee, muuten ei oikeastaan kiinnosta.
Liikunta, hmm. Käveleminen on mukavaa, kuten myös fillarilla polkeminen.

[Dank McHigh]

Joukkueurheilun seuraaminen ei itseäni kiinnosta, mutta yksittäiset huippusuoritukset inspiroivat, ja saavat pohtimaan meidän ihmisten rajoja. En jaksa asennoitua "suomalaiseksi", mitä kilpaurheiluun tulee. Kannatan niitä atleetteja, joiden tyyli ja asenne miellyttää – omistautuneita ja reippaita tyyppejä, joilla ei nouse pissa lakkiin. Etnisyys on mitätön tekijä näissä asioissa.

Kamppailu-urheilua tulee välissä seurattua, ja koen tämän mittelöintimuodon kaikista mielenkiintoisimmaksi. Pitänee silti mainita, että vihamielinen öykkäröinti tai suoranainen katutappeleminen ei missään nimessä edusta kamppailu-urheilun arvoja, saati siihen millään tasolla sisälly... Väkivaltaisuus edustaa vain väkivaltaisen ihmisen henkilökohtaista mielisairautta!

Pääsääntöisen liikunnallisen kolminaisuuteni muodostavat lenkkeily, voimaharjoittelu, sekä itsepuolustuslajit. En omaa kilpailutaustaa saati muutenkaan liikunta-alalla työskentele, vaikka liikunnan käytäntö ja teoria lukeutuvat rakkaimpiin kiinnostuksenkohteisiini. Kamppailu- & IP-lajeista henk.koht. suosikkejani ovat nyrkkeily, potkunyrkkeily, muay thai, senshido, JKD, sekä sambo. On niitä jokunen.

Tuli tästä mieleen, että "liikunta" on kokonaisuutena sangen hassu konsepti... Se mikä nykyään on vain mukava, terveyttä ylläpitävä harrastus, oli vanhemmille sukupolville (ja on köyhemmissä valtioissa tietty vielä nykyäänkin) selviytymisen ehto. Passiivisesta elämästä maksaa lisäksi kovan hinnan; keho heikkenee, ja vanhenee nopeammin... Elinvuosia katoaa pysyvästi.

Omakohtaisesti olen tosiaan kokenut molemmat puolet ihmisen elämästä.

Hämmentyneenä yläasteikäisenä en ymmärtänyt itseäni/tarpeitani täysin, ja päästin itseni rapistumaan. Ymmärryksen kasvaessa masennus väistyi ja tilalle tuli inspiraatio. Rupesin välittämään itsestäni; kiinnostukseni liikuntaa kohtaan syveni, ja itseopiskelin voimaharjoittelun sekä ravitsemuksen teoriaa aktiivisesti. Elämänlaatu nousi mielettömän paljon tuon rupeaman seurauksena, ja pudotin päälle 50 kiloa painoa siinä 17-18-vuotiaana.

Mitä liikuntaharrastuksen aloittamiseen tulee... PT:t eli personal trainerit ovat hekin uusi villitys, jota ilman pärjää mainiosti. Hieman omatoimisuutta ja riittävän lempeä startti, ja harrastus onkin alkanut!

Pitää muistaa että liikunnasta/terveydestä on tullut mieletön bisnes konsumeristisessa yhteiskunnassamme. Tarpeetonta roskaa myydään välttämättömyyksinä, joita ilman tuloksia ei mukamas saa. Kuvottavaa toimintaa!

Mutta alkava kevät... Ah, se ei minua kuvota! Kesäyön lenkkeily on parhaita liikunnan muotoja, joten mars lenkille.

[Vieras5000]

En harrasta penkkiurheilua ollenkaan. Jos televisiosta sattuu tulemaan jotain kamppailulajeihin liittyvää, saatan katsoa jollain mielenkiinnolla, koska olen harrastanut taekwondoa joskus. Taekwondossa minulla oli ainoana ongelmana kilpailujen kuuluminen lajiin. Muutoin koin treeneissä käynnin luontevaksi tavaksi olla ihmisten kanssa tekemisissä.

En ole liikunnallisesti lahjakas, joten koulun liikuntatunnit sujuivat huonosti eivätkä rohkaiseet liikkumaan. Sen sijaan itsenäinen harjoittelu omien tarpeiden ja kykyjen mukaan on aina ollut mukavaa. Nykyisin harrastan hyötyliikuntaa ja olen aloittanut salilla käynnin. Kunhan saan pahimman ylipainon karistettua voisin harkita jonkun kamppailulajin treenaamista taas.

[Intro]

En ajattele että introverttius itsessään olisi yhteydessä liikunnan harrastamiseen. Minä olen liikkunut aina ahkerasti, se on minulle myös yksi tapa ladata akkujani, etenkin kun olen ollut paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Nimenomaan koen, että se on se henkireikä joka auttaa palautumiseen "ihmisistä".

[alkemisti]

Tuota olen tänään jonkun kerran miettinyt, että mahtaakohan muut intrvertit olla yhtä vähän kiinnostuneita urheilusta?

Itse seuraan paljon jalkapalloa ja jonkin verran lätkää. Matsien seuraaminen on jopa suht helppoa muiden ihmisten seurassa, koska kaikki keskittyy otteluiden tapahtumiin eikä ympärillä oleviin ihmisiin.

[introbator]

Urheilu herättää minussa suuria tunteita, jotka median puolella saavat minut vaihtamaan äkkiä kanavaa. Ulkomaailmassa vaihtuu sitten juttuseura, jos alkaa näyttää siltä että muita puheenaiheita urheilun lisäksi ei ole olemassa. Kaikki kunnia ja vapaus sinänsä heille, jotka haluavat elämässään urheilla tai seurata toisia urheilemassa. En vain tajua sitä kilpailuhenkeä, kaikkinaista meuhkaamista ja oman mielenrauhan järkkymistä sen tähden, ettei joku yksittäinen urheilija tai joukkue pärjää. Eikö olisi pohjimmiltaan kannattavampaa ruveta tekemään omasta elämästä mielekkäämpää, niin mielenrauha ei olisi enää urheilijoiden tai muiden ulkopuolisten tekemisistä kiinni?

Liikunnasta ja ulkoilusta pidän sen sijaan kovasti. Arki-iltaisin, työpäivän päälle kävelylenkki tuulettaa päätä, ja sulan maan aikana pyöräily vailla tarkempaa reittiä on vapauttavaa. Talvella kuntopyöräkin menettelee, kun polkiessaan voi samalla katsella netistä jotain kiinnostavaa ohjelmaa. En saa mitenkään valtavia kicksejä fyysisen rasituksen jälkeisestä olosta, mutta liikkuminen parantaa yöunta ja piristää mieltä vielä seuraavana päivänäkin.

--i

[niksuu93]

Kilpaurheilusta tai joukkuelajeista en osallistumismuodossa juuri pidä. Toki kaikkia olympialaisia ja MM-kisoja seuraan vaihtelevalla mielenkiinnolla. Jääkiekko, yleisurheilu, hiihdot - nämä tyypilliset lajit, joissa Suomellakin jotain mahdollisuuksia. Kivaa siis ihan satunnaisesti penkkiurheiluna seurata, mutta en todellakaan ole mikään himokatsoja joka katsoo jokaisen ottelun ja lajin. En myöskään (introverttien tapaan) panosta niin sijoituksista, titteleistä ja mestaruuksista - tärkeintä on itse urheilu ja liikkuminen.

Lenkkeilen, pelaan kesäisin sulkapalloa ja tennistä, biljardi ja keilaus. Olen siis enemmän yksilö- ja kaksinpelilajien ystävä ja fyysisen suorituksen sijasta mielenkiinto painottuu lajeihin, joissa vaaditaan strategiaa, tarkkuutta ja keskittymiskykyä. Jostain kumman syystä on viime aikoina esimerkiksi jousiammunta ruvennut kiinnostamaan kovasti.

Urheilua seuraan/harrastan siis kuitenkin jossain määrin, mutta uskoisin että vähemmän kuin keskivertokansalainen yleensä.

[Vieras]

Minä harrastan joukkueurheilua, lähinnä jääkiekkoa. Sielläkin tosin olen maalivahti, joten saan olla maskin sisällä omassa rauhassa ja tehdä sitä omaa hommaani. Kentällä saa myös keskittyä itse suoritukseen eikä tarvitse olla sosiaalinen ja harrastaa small talkkia. Joukkueurheilukin voi olla yksintekemistä, siellä tapaa myös ihmisiä joilla on jotain yhteistä kiinnostusta minun kanssa vaikka pukukopissa en osallistukaan juuri keskusteluun vaan seuraan keskusteluja ja teen päässäni omia huomioita.

Viihdyn urheilutapahtumissa yleensä, siellä en itse ole millään tavalla huomioituna ja saan tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään ja nämä tapahtumat eivät yleensä ole pitkäkestoisia, joten sosiaalista ähkyä ei pääse tulemaan. Samalla pääsen irti perheen sosiaalisesta paineesta, mitä ei kyllä kotona jostain syystä hirveästi arvosteta .

[Q45]

En seuraa oikeastaan ollenkaan. Joskus harvoin tulee nähtyä jääkiekkoa, mutta silloinkin Mertarannan ja muiden selostuksella on lähinnä nukuttava vaikutus. Mikä voi joskus tietty olla ihan hyväkin asia.

Urheilen itse myös suht vähän. Kesäisin käyn jonkin verran pyöräilemässä, ja tykkään myös kävellä paljon. Painojen nostelua, salilla käyntiä ja vastaavaa en ole koskaan saanut kunnolla tavaksi. Mietin joskus asiaa ja syynä on aika varmasti se, että painoja nostellessa joutuu laskemaan nostoja ykkösestä eteenpäin, mikä on pirun tylsää niihin ajatuksiin verrattuna mitä tavallisesti päässä pyörii. Ja vaikkei laskisikaan, niin ei siinä samalla pysty mihinkään muuhunkaan keskittymään. Kun taas pyöräily ja kävely tapahtuu molemmat niin itsestään, että samalla voi ajatukset olla aivan muualla eikä tule sitä tylsyyden tunnetta.

[niksuu93]

Mietin joskus asiaa ja syynä on aika varmasti se, että painoja nostellessa joutuu laskemaan nostoja ykkösestä eteenpäin, mikä on pirun tylsää niihin ajatuksiin verrattuna mitä tavallisesti päässä pyörii. Ja vaikkei laskisikaan, niin ei siinä samalla pysty mihinkään muuhunkaan keskittymään. Kun taas pyöräily ja kävely tapahtuu molemmat niin itsestään, että samalla voi ajatukset olla aivan muualla eikä tule sitä tylsyyden tunnetta.

Ajattelen itse juuri näin. Minulle se itse suoritus ei ole siinä se tärkein, vaan on esimerkiksi lenkillä mahtavaa yhdistää se urheilu vaikka musiikin kuunteluun tai ihan vaan ajatteluun. Musta on jotenkin ärsyttävää, jos siitä itse urheilusta tehdään se pääasia. Siksi en tule koskaan ymmärtämään näitä fitness-guruja, joiden elämä tuntuu pyörivät vain ja ainoastaan sen treenaamisen ympärillä.

Tervettä järkeä tähänkin. Urheilun ja liikunnan tulee olla kivaa, eikä mikään pakkosuoritus. Esimerkkinä vaikka sulkapallo kesäisin paripelinä auringosta nauttimisen yhteydessä.