Sosiaalisten suhteidenne määrä

[Petra]

juu, näin varmasti onkin. Itse vain tunsin ennen valaistumista esim. jo vuosia sitten päättyneessä pitkässä avioliitossa että varmasti ahdistuneena poukkoilin elämässäni yrittäen kaikin voimin kontrolloida elämää pitääkseni perheeni turvassa.

Kuinka olisikaan ollut erilaista kun olisin voinut seuloa edes osan järjettömistä peloistani joihin olisimme voineet joutua ja nauttia enemmän. Elämästä. Siitä josta pelkäsin perheeni aiheettakin putoavan pois. Höh.

Ja kun kuormituin enkä ymmärtänyt miksi.... vaikeaa oli. Eikä lasteni isä takuulla tiennyt mistä on kyse eikä kyllä muutenkaan osannut tukea mitenkään.

Itselläni ensi helpotuksen jälkeen aloin miettimään elämääni haittaavien piirteiden mahdollista heikentämistä jos ei poisto onnistu. Muutenkin arjen räätälöintiä karskilla kädellä, kuten katkoin suhteita tuttuihin joilla oli huono vaikutus minuun tai ei mitään vaikutusta hyvälläkään tavalla vieden kuitenkin voimiani kuormittamalla ajatuksin ja teoin miten pitää muistaa heitä - kuten nyt ystäviä muistetaan.

Yksin asuessa toisaalta on helpompi ja kun paikkakuntakin on vaihtunut, niin muutoksia on helpompi tehdä. Työpaikanvaihto on parhaillaan käynnissä.

Tiedostaminen toi minulle siis tuskaa sillä tuli tunne että pitää toimia nyt sen tiedon valossa mitä on. Voisi siis olettaa että vaikutukset olisivat perhe-elämässä luokkaa: ateistista hartaaksi uskovaiseksi. Heh.

[Vieras]

Joo, se tässä mieltä painaakin vaikka olen itseni kanssa suht sinut ja vaimokin ymmärtää, että lapset ei välttämättä ymmärrä, tai siis ne luultavasti mietti isompana et miksei isä yleensä ollut mukana harrastuksissa jne. Ainakin itselläni heijasteli nuorena aikuisena mielessä ettei oma isäni juurikaan osallistunut elämääni kuten olin halunnut, nyt ymmärrän että hän myös omaa melko samanlaisen persoonallisuuden eikä asia enää vaivaa. Mutta mutta, lasten kanssa pitäisi tehdä heille tärkeitä asioita ja osallistua heidän elämään, uskaltaa elää ja nauttia elämästä heidän tavallaan.

Noi sanat poukkoilu ja elämän kontrolli tuntuvat myös kovin omilta. Jotenkin liikaa tulee kontrolloitua elämää sosiaalisten tilanteiden pelon ehdoilla, tai ehkä pelko on väärä sana, pikemminkin jaksamisesta on kyse.

Kyllä itselläkin ovat aika tehokkaasti "turhat" ihmissuhteet hävinneet tai kuivuneet omaan olemattomuuteensa, ja voi kuullostaa melko karulta kun sanon että en ole asiasta juurikaan pahoillaan. Myös muita uudelleen organisointeja olen elämässäni tehnyt, 10v yksinyrittäjyys päättyi viime keväänä ja ollut todella helpottavaa kun ei tarvitse asiakkaiden kanssa olla tekemisissä. Vaikkakin työhön ja siihen liittyviin sosiaalisiin kohtaamisiin osasi tietyllä tapaa sivuuttaa intron persoonallisuuden ja ylipäänsä ihmisten kanssa hyvin toimeentulin.

Minua tämä lisääntynyt tieto persoonallisuuteni koukeroista on vapauttanut, ja tieto ei ole lisännyt tuskaa vaan hälventänyt sitä. En ole tätä tietoa omalla kohdalla kokenut ohjeena vaan vastauksina kysymyksiini omasta persoonasta.
Niin ja olen myöskin uskovainen kristitty, uskostani olen myös saanut paljon voimaa introvertin elämään ja uskoakseni näen tietyt asiat introverttiyteen liittyen hieman eri vinkkelistä kuin ei uskova. Enkä tällä nyt sitä tarkoita että olisin parempi kuin joku muu, mutta olen vaan jokseenkin sinut itseni kanssa.

[imagination]

Nyt kun oikein miettimään alan, niin ainoa ihminen, johon olen itse vapaaehtoisesti yhteydessä säännöllisesti (oman miehen ja tyttäreni lisäksi) on miehen isä, joka on niin kaukana introvertistä kuin voi olla, mutta jonka kanssa meillä jostain syystä vain synkkaa.
Oma äitini on samanlainen erakko kuin minäkin, eli hänelle on ihan ok että ollaan yhteydessä lähinnä internetin välityksellä ja nähdään harvakseltaan. Sairauksiensa ja elämäntilanteensa takia hänellä ei ole mahdollisuutta tai halua tiheämpään kyläilyyn.
Isän kanssa vaihdeltiin ennen kuulumisia puhelimen välityksellä silloin tällöin, mutta tyttären syntymän jälkeen isän uusi vaimo on ottanut sydämenasiakseen soitella ja kutsua meidät syömään vähän väliä, ja hän tarjoaa myös lastenhoitoapua usein. Totta kai on ihan kiva juttu että lapsella on luotettava hoitopaikka tarpeen tullen.
Isovanhempien näkemisen suhteen menen usein hiukan oman jaksamiseni rajan yli, koska haluan että heillä on mahdollisuus olla tyttäreni elämässä ja että tyttärelläni on mahdollisuus hyvään suhteeseen isovanhempiensa kanssa. Oma äitini on aikanaan pitänyt minutkin hyvin eristyksissä muista ihmisistä, myös sukulaisista, mikä on ehkä osasyy siihen, että olen tällainen kuin olen, enkä halua tehdä samaa omalle tyttärelleni. Nelikuisesta on vielä vaikea sanoa, millainen hänestä kasvaa, mutta jos hän haluaa olla tulevaisuudessa tiiviisti yhteydessä sukuunsa niin en halua olla sille esteenä.

Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut ihan pienestä saakka ja jonka kanssa voisin viettää aikaa useamminkin kuin nyt, näemme suunnilleen parin kuukauden välein. Hän on luonteeltaan hiukan ujo, minkä takia olemme vähän samankaltaisia.
Toinen yläasteajoilta tuntemani ystäväni on nykyään vähän raskasta seuraa, koska hänen miehensä tekee reissutöitä ja aina maanantaina miehen lähtiessä tien päälle alkaa tulla kyselyjä että millos nähdään, tuletko meille, voinko tulla kylään, mennäänkö kahville... Ja niin edelleen. Satunnaisesti hän on kivaa seuraa, mutta nykyään tuntuu, ettei hänestä saa hetken rauhaa.
Heidän lisäkseen on yksi ystävä tai ehkä ennemminkin kaveri, jonka kanssa olin ennen enemmän tekemisissä, nykyään tunnen vain huonoa omaatuntoa häntä ajatellessaan, kun en jaksa ottaa yhteyttä.
Kavereiden näkemisessä kerran viikossa taitaa olla minulle ihan se maksimi. Puolet viikosta menee sovitun kyläilypäivän stressaamisessa, toinen puoli päivästä palautuessa.

Hyvin suppea on sosiaalisten kontaktieni piiri siis. Joskus tulee olo, että haluaisin enemmän ystäviä ja mennä esimerkiksi ulos useammin mutta minun on vaikea erottaa sitä sosiaalisista paineista - en osaa sanoa, haluanko oikeasti enemmän ystäviä, vai tuntuuko minusta vain siltä, koska ihmisen "kuuluisi" olla sosiaalisempi. Sisimmässäni taidan olla ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen.

[Vieras]

Itellä on vanhemmat ja neljä sisarusta ja heidän perheensä. Vanhempia näen viikottain. Yhtä siskoa muutaman kerran kuussa ja muita sisaruksia ehkä 1-2krt/2kk. Rakkaita ovat todella, vaikka harvoin heitä näänkään. Samoten sisarusten lapset, hekin rakkaita vaikka näkee harvoin.

Sitten mulla on pari kummilasta, toista tulee nähtyä ehkä 1-2krt kuussa ja toista ehkä puolivuosittain.

Yksi sydänystävä, joita näen viikottain. Sit on ehkä 4 sellasta ihan ok ystävää, joita yritän nähdä kuukausittain tai ainakin joka toinen kuukausi.

Työyhteisö... hoitoala... huh! Töissä tulee kyllä oltua, ihan kivoja tyyppejä, yritän pitää heitä silti etäisinä enkä osallistu mihinkään pikkujouluihin. Saatan osallistua näihin kiky-päiviin jos on jotain mieleistä ohjelmaa, missä tehdään ja on elämystä mutta mihinkään illanistujaisiin en lähde. Jotkut työkaverit yrittää solmia hyvää ystävyyttä, niitä välillä näenkin mutta sitten pidän hiljaiseloa ihan tarkoituksella koska en halua enempää riippakivia elämääni.

Mulla on kummitäti, joka on ollut aina etäinen vaikka tavallaan onkin varmaan ihana tyyppi. Häneltä saan jatkuvasti kuulla muitten kautta, kuinka olen huono kummilapsi kun en käy kylässä. En vaan oikeesti näe siinä mitään järkeä että meen sinne tönöttämään ja kertomaan asioista. Ei olla oltu pienenä tekemisissä, miksi nytkään?

Sit on ihana ainut elossaolevistakaan mummo, jota yritän nähdä edes kerran parissa kuussa. Hän harmittelee kun käyn harvoin. En vaan pysty useammin.

Kerrostalonaapurit yrittää tehdä tuttavuutta, oikein soittelevat kysellen kuulumisia ja palveluksia, en vastaa puhelimeen.

Tuntuu olevan ihan liikaa jo nyt ihmisiä elämässä. En halua yhtään ystävää enää kun en jaksa pitää yhteyttä. Minulla ei ole kumppania, koska mihin väliin sen mahduttaisin? Tavallaan kun minulla on yksi sydänystävä ja aika läheiset vanhemmat, en koe tarpeelliseksi enää läheistä poikaystävää. Jos minulla ei olisi näitä läheisiä tyyppejä, niin sitten varmaan ois ihanaa jos olisikin kumppani.

Joskus kumppani olikin, koin jatkuvaa pahaa oloa kun kaikki nämä eivät mahtuneet arkeeni. Kumppani lähti sitten.

[Piiskis]

Olen (mieheni lisäksi, heh) eniten missään yhteyksissä anoppiini, joka on myös melko introvertti ja asuu aika lähellä meitä, ja isääni sekä veljeeni, jotka ovat ainoat elossa olevat perheestäni. En isälle ja veljellekään soita edes niin usein kuin kerran kuussa. Yritän kyllä pitää jonkunlaista säännöllisyyttä yllä, mutta usein epäonnistun. Tunnen kyllä suuren määrän ihmisiä töiden ja harrastusten yms kautta, mutta erityisen läheisiä henkilöitä, joita voisin oikein ystävikseni kutsua, minulla ei ole oikeastaan yhtään. Minä käyn töissä, puuhailen kotona ja omien harrastusteni parissa enkä pidä yhteyttä oikein kehenkään.

En oikein osaa luoda suhteita ihmisiin, eikä minua oikeastaan kauhean paljoa kiinnostakaan kontaktien luominen. Olen surkea esittelemään itseäni tai kyselemään ja tutustumaan kehenkään. En jännitä enkä pelkää jutella ihmisille, mutta minua ei vain sen syvällisemmin kiinnosta! Voin hyvinkin esimerkiksi harrastuspiireissä jutella jonkun kanssa paljonkin jostain mielenkiintoisesta aiheesta, kun nähdään ja periaatteessa äkkituntumalta ihan tykätäkin kyseisestä henkilöstä, mutta en ikinä saa aikaiseksi esimerkiksi kysyä mitään puhelinnumeroa, ihan vaan "varmuuden vuoksi, jos vaikka joskus soiteltais". Kun enhän minä kellekään soita, jos ei minulla ole jotakin ihan konkreettista asiaa. Selvitän kyllä sitten yhteystiedot, jos tulee tarvetta. Ja taas toisaalta, jos annan numeroni jollekin, niin hitto sehän saattaa sitten soittaa minulle. Puhelimeen vastaaminen ei myöskään erityisesti jännitä tai mitään, mutta inhoan olla jumissa siinä tilanteessa, sen luurin kanssa, jos joku tekemiseni samalla keskeytyy tai häiriintyy. Saan itseni hyvin usein kiinni miettimästä miten voisin lopettaa sen puhelun mahdollisimman pian kuulostamatta ihan mulkvistilta. Viestit ovat siinä mielessä helpompia, kun voin vastata sitten kun ehdin (tai öhöm -jos muistan).

Tiivistettynä ihmissuhteeni ovat siis hyvin asiakeskeisiä, ja hermostun, jos homma menee johonkin fiilisten puimiseen, ja siinä ehkä tulee jonkinlainen ongelma ainakin tälleen naisena ystävyyssuhteiden pidossa toisiin naisiin. Ei minulla varsinkaan naispuolisia ystäviä ole koskaan ollut kuin joitain yksittäisiä, ja koska harrastukseni ja jopa työympäristöni on melko miesvaltainen, niin miehiin olevatkin yhteydet ovat hyvin toverillisia eivätkä tunnetasolla kovinkaan syviä. Kai olen sitten aika vahvasti erakkopersoona. En tunne mitenkään kärsiväni tästä, mutta joskus tietysti tulee sellainen olo, että olen varmaan ihan omituinen kun en halua olla oikein kenenkään kanssa tekemisissä.

[MaaOnVoimaa]

Ne joihin yritän pitää yhteyttä säännöllisesti ovat vanhemmat, pikkuveli, täti, ja yks kaveri kouluajoilta. Olishan niitä muitakin sukulaisia mutta ei oo ollu mitään asiaa niin en viitsi vaivata, ymmärtävät kyllä. Työkavereita on kolme, en heitä juurikaan työn ulkopuolella näe. Taloyhtiön lenkkisaunassa käy yks tyyppi jonka kanssa juttelen silloin tällöin kun törmätään, nimen olen jo unohtanut. En oo ollu parisuhteessa ikinä, oon ollu niin pihalla etten ole halunnut yhtään ylimääräistä draamaa ettei kellekkään tulis paha mieli. Välillä alkaa ahdistaa kun tajuaa että mitäs sitten kun vanhemmat jne. kuolee ja on yksin. En vaan innostu millään ihmisistä koska "menee kuitenkin vituiksi".
Kuitenkin kaverit olisi ihan ok juttu, ongelma tuntuu olevan siinä kun kukaan ei tajua introverttejä ja sit saa pettyä, taas. Oon foorumien kautta löytänyt samanlaisia ajatuksia mutta ne asuu usein kaukana, enkä oo ehtinyt tai jaksanut tutustua (aseta tähän lisää tekosyitä) jne. Blääh.

[Aarne Muikkuvuori]

Meikäläisen sosiaaliset suhteet ovat todella harvassa. On pari ystävää joitten kanssa olen tekemisissä satunnaisesti. Toisen olen tuntenut vuosikymmeniä mutta en ole tavannut vuosiin, ollaan tekemisissä s-postilla ja tekstareilla suht usein, toisen olen tavannut kerran vuoden aikana mutta jutellaan toisinaan puhelimessa ja viestitellään. Kavereita on kaksi tai kolme, riippuen siitä miten rajan kaveruuteen vetää. Harvoin heitä tapaan, tekstareita lähetellään enimmäkseen. Kärsin tästä kovasti. Kaipaan ihmiskontakteja, ihan hirveästi. Olen ihan kiva ihminen ja minun on helppo tutustua toisiin ihmisiin mutta en osaa/jaksa olla ihmisten kanssa pitempään. Yksinäisyyden vuoksi minulta jää moni asia tekemättä kun ei ole sitä toista lähellä, jolta saa palautetta ja kannustusta tai miksipä ei kritiikkiä ja neuvoja. Kaiken muun lisäksi.

[Paazzo]

Ainoat ihmiset, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, ovat vanhemmat ja pikkuveli. Sosiaalinen elämäni on siis aika olematonta. On minulla ollut aikaisemmin nettituttujakin, joiden kanssa olen netin kautta jutellut, mutta nykyään enää harvoin tulee mitään juteltua. Ketään heistä en ole tavannut kasvotusten. Ehkä olen ollut liian kauan yksin, koska ihmisten lähestyminen aiheuttaa ahdistusta, myös netissä. Suurin syy ahdistukseen lienee se, että keskustelutaitoni ovat todella huonot. Perheenjäsentenikin kanssa minun on vaikea keskustella sujuvasti ja pitää keskustelua yllä. Tunnustan kyllä sen, että elämässä on vaikea saavuttaa mitään näin huonoilla keskustelutaidoilla. Pitänee vain yrittää viettää enemmän aikaa perheenjäsenten kanssa.

[aituriar]

Moikka! Elvytän tätä tovin hiljaa maannutta ketjua.

Shoutout Paazzolle, edelliselle tähän ketjuun kirjoittaneelle. Viestisi olisi voinut olla alusta loppuun saakka minun kirjoittamani

Sosiaaliset suhteeni rajoittuvat lähinnä vanhempiini ja pikkuveljeeni. Rakastan heitä kaikkia syvästi ja olen kiitollinen heille kaikesta. Ilman heitä olisin jo luultavasti luovuttanut elämän suhteen. He asuvat 200 kilometrin päässä mutta ovat silti ehdottomasti minulle läheisimmät ihmiset.

Ystäviä minulla ei ole ollut noin 15 vuoteen. Lapsena oli pari, ja silloinkin ystävystyminen tapahtui toisten aloitteesta; aikuiset siis esittelivät meidät toisillemme. Asuin 20 ensimmäistä ikävuottani maaseudulla, jossa oli ympärillä vain vähän samanikäisiä lapsia. Jos ei lapsena pysty itse solmimaan kaveri- tai ystävyyssuhteita (jotkuthan sanovat, että lapsena ystävystyy kuin itsestään), niin aikuisiällä se tuntuu olevan melkein mahdotonta.

Onhan minulla ollut elämäni varrella koulu- ja opiskelukavereita, armeijassa tupakavereita ja jotain satunnaisia nettituttuja. Suhteellisen läheisissä väleissä olen ollut myös terapeuttiini ja erinäisiin ohjaajiin (esim. opinnäytetöiden ohjaajat, vertaistukiryhmien vetäjät). Kaikissa näissä tapauksissa kuitenkin suhteemme on ollut yksiulotteinen: koulukavereina meitä yhdistää koulu ja vain koulu, tupakavereina intti. Terapia- ja ohjaussuhteet ovat ammatillisia, eikä niissä ole oikein saumaa kehittyä syvemmiksi ihmissuhteiksi. Koskaan tuttavuus ei syvene sillä tavalla, että pitäisimme yhteyttä myös vapaa-ajalla.

Etenkin sen vuoksi, että vanhempani ja veljeni asuvat aika kaukana, toivoisin löytäväni edes yhden ystävän myös nykyisestä kotikaupungistani. Tai ehkä muutan takaisin synnyinkaupunkiini. Niin tai näin, olen kiitollinen, että minulla on edes perheeni ja edes jonkun verran noita tuttavuuksia elämässäni. Pahemminkin voisi olla. Kolme on enemmän kuin nolla.

[xoriah]

злов37.6BettBettIntoМеньJeweVitaУстьТараNora1404профHardJeweStarMenuУсосКитаRajnTeleiPodOpti
easyBounромамузыChilмаршсертЧовдBreaПухаAlleматрLaurSlenсертЖураВолкGoreАркрJetFучасTonyPayo
blonслезNicoXsanVasiWindMornNintSeelПрянWiimElegGrimНишнvadiБешаЮллеGoblсловЕГАдNighCottДани
WoolGiocкатаHeroWindDisnRaymSmasкороWindунивLasswwwcJeweKrieTeddChroвзлеКитаJeweELEGXboxSony
MystмешоИ-85RondосвяБугаLuigMemoфабрвелеAnniBernOrigStevRobeWindБелоMakeстреSkatсочиJoelМаку
ResiклейизолмесяMinuКитаПроиAskoWindГорьDownАртиJeanКолиБертM882ЛихарабоValgПроирубл1985Jazz
АртиязыккараудовSCRAHounгранWindPinnлистLEGOBorkValeFranBritромаЛитРсловИванАтилLuxuGaiuЛитР
ЛитРШилоЦВолМинктворПроиИллюHenrАнтоНаумДовлTherЗотоCracPaulИдемBritinfoТолсMartCleaBattBeau
ГрибProdСониПьянтворVIIIJackГуриШорыСедлAnneсотрУшак36-4ЕгорflasребеХилтБакуРазмувермесямеся
месяТараБашкEricJameMoodмалыLuciКиреМакаStayBikiСодеtuchkasOnlyзоло