Se on muuten jännä huomata miten muutkin ovat näemmä suuntautuneet luonteenpiirteilleen sopivaan ns. päinvastaiseen ammattiin, tai opiskelemaan sellaista. Itsekin eksyin sosiaalialaa opiskelemaan nyt jo vuosikymmen sitten, vaikka olen aina ollut enemmän sisäänpäin kääntynyt, ihmisvilinää vierastava ja "omituinen" oman rauhan rakastaja. Ihmiskontaktit tuovat aina sellaisen pienen jännitysmomentin mukanaan ja usein tällaisten päivien jälkeen olenkin lopen uupunut. Kai sitä on pistänyt itsensä sitten niin täysillä likoon selvitäkseen päivästä, joten illalla sitä on kuin olisi juossut maratoonin.
Pitkään ajattelin ehkä puoliväkisinkin, että kyllä olen valinnut oikean alan. Simppelisti siitä syystä, että välitän aidosti toisten ihmisten hyvinvoinnista. Ajatuksen tasolla kannan huolta ja itkeä tirautankin ihmiskohtaloiden vuoksi. Ehkä se halu voida vaikuttaa ja konkreettisesti auttaa ajoi aikoinaan opiskelemaan kyseistä alaa. Mutta käytännön työ näytti hyvin pian sen, että ei minusta ole jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Saatoin piipahtaa pienillä tauoilla työharjoitteluissa ja töissä vain istumassa vessanpytyn päällä ja keräämässä lisää energiaa itselleni siitä hiljaisuudesta. Päivien päätteeksi olin aina todella väsynyt. Muistelen nyt jo melkein kauhulla noita aikoja.
Kun sitten olin lopulta myöntänyt itselleni, että en sovellu sille alalle, putosin aivan järkyttävään henkiseen kuoppaan. Mitäs nyt sitten? Takataskussa tuore tutkintotodistus alalle, joka ei kuitenkaan sovi minulle eikä mitään varasuunnitelmaa. Samoihin aikoihin sain esikoiseni ja jäin kotiin häntä hoitamaan. Tuona aikana todella pohdin tulevaisuuttani ja sitä, mikä minä oikein olen. Erilaisuuden tunteet ovat seuranneet ihan lapsuudesta saakka ja yhä tähän päivään saakka.
En tiedä oliko tuo kotona vietetty aika lopulta minun pelastukseni, sillä se jotenkin sinetöi päätökseni, että nyt on pakko keksiä jotakin muuta ja yrittää vielä. Aluksi tuntui, että ei ole olemassakaan minulle sopivaa ammattia. Ja kaikki se työnhaku haastatteluineen ja uuteen työyhteisöön totuttautuminen ajatuksena kammotti lähes lamautumiseen saakka. Miten ihmeessä selviän siitä kaikesta? Päätin ottaa askeleen kerrallaan, miettiä vain askeleen kerrallaan ja kohdata vaikeudet, kun niitä eteen tulee.
Lähdin uudelleen opiskelemaan. Tällä kertaa ammattiin, joka ensimmäistä kertaa todella tuntui aivan minulta. Äärimmäisen hyvällä tuurilla pääsin opintojeni ohessa laittamaan jalkani nykyisen työpaikkani oven väliin ja sitä kautta sisälle. Nykyisin työskentelen sihteerinä, minulla on oma työhuone ja rakastan työtäni. Ei ole ollut päivääkään kun en haluaisi töihini mennä. Minusta tämä on yhä edelleen niin ihmeellinen tunne, että en voi olla siitä muuta kuin onnellinen. En uskonut koskaan löytäväni ammattia, jossa kokisin olevani hyvä, arvostettu ja vieläpä niin, että saisin työskentelyyni kipeästi tarvitsemani työrauhan. Valitettavasti myös minun työpaikkaani suunnitellaan avokonttoria, joka on aivan järkyttävä ajatus minulle. Tämän toteutumiseen käytännössä menee kuitenkin vielä jokunen vuosi, joten tuudittaudun siihen saakka tässä kuplassa, josta vielä toistaiseksi saan nauttia.
Tsemppiä teille muillekin töissänne, missä ikinä pakerrattekaan. Loppujen lopuksi meitä kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan työelämässä. Ja toisaalta on välillä hyvä pysähtyä kuuntelemaan itseäänkin ja sitä, mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa.
Oon huomannut että ihmiset ei lähesty minua helposti (ihme juttu..), myöskään naiset vaikka ennen yrittivät kaikkea..