Introvertit.net Keskustelufoorumi

Mulla on nyt pari vuotta ollut tapana sanoa suoraan että henkinen akku on tyhjä. Ne joiden kanssa olen valinnut olla tekemisissä ymmärtävät kyllä. Ihmettyvät ehkä enemmän jos lupaudun paikalle. Ollaan silti hyvissä ja mun mittakaavalla läheisissä väleissä.

Riippuu aivan täysin henkilöstä jaksanko vastata. Soitan kyllä heille takaisin viimeistään seuraavana päivänä. Mikäli heillä on jotain hyvin tärkeää, tietävät laittaa viestiä. Eri henkilöt vaativat oman energiapanoksensa. Esimerkiksi paras ystäväni joka kutsuu minut nykyään usein lähinnä illanviettoon baariin, hänelle kehtaan antaa kieltävän vastauksen 4-5 kertaa peräkkäin, en enempää. Hän on ainut kenelle tunnen olevani tapaamisvelvollinen, lähinnä siitä syystä että hän on ollut ystäväni jo melkein 25 vuotta. Sukulaisille vastaan aina kun voin, koska heitä en kovin usein näe poislukien oma äitini. Isäni tapaan 2-3 kertaa vuodessa. Muita sukulaisia en sitten juuri ollenkaan (olen ainut lapsi).

Käyn katsomassa jalkapalloa, ja sitä kautta olen saanut uusia ystäviä suosikkijoukkueeni kannattajista, heistä muutamaa näen kerran pari kahteen viikkoon. Kaikki nämä henkilöt tietävät luonteenlaatuni sekä yksityisyydentarpeeni. Uusia ihmisiä tavatessani olen aika hiljainen, ja teen päätökseni henkilön suhteen haluanko tai jaksanko käyttää sen hetkisessä elämäntilanteessani henkisiä voimavarojani.

Mies, 36v, INTJ

Yleensä yritän olla lupautumatta mihinkään sosiaalisiin tilanteisiin joihin en jaksa mennä, mutta joskus oon liian kiltti (tai savolainen :D ) ja vastaan liian ympäripyöreästi jotain "kaipa sitä vois ehkä joo" ja tuun sitten tavallaan kuitenkin luvanneeksi samalla. Jos en jaksakaan mennä niin sanon että on pää kipeä tai että oon liian väsynyt töiden jälkeen. Tuo jälkimmäinen pitää yleensä ihan paikkansakin jopa.

Puhelinsoittoja mulle harvemmin tulee mutta yksi työkaveri on sellainen että soittelee jatkuvasti ja löpisee kaikesta ihan turhasta tai työasioista, joista en ainakaan jaksaisi esimerkiksi viikonloppuna kauheasti jauhaa. Joskus jätän vastaamatta sen puheluihin tarkoituksella tai laitan jopa puhelimen lentotilaan, jos aavistelen että se saattaa soittaa. Ei mulle kukaan muu oikeestaan ees soita. Whatsapp ja facebook viesteihin vastailen kyllä yleensä heti tai ainakin saman päivän aikana. Kirjallisesti ei ole läheskään niin rasittavaa olla yhteydessä kuin puhelimessa.

Ensin teini-ikään.... ei ollut juurikaan sovittuja asioita vaan kaverin luo mentiin... tai taitaa olla niin että ennen teini-ikää. Sen jälkeen ei ollut kavereita kuin koulussa ja muutoin välttelin tiedostamatta sellaisia suhteita joissa jää kiinni.

Syytin lapsuudenystävääni jonka kanssa koin tulleeni petetyksi. Olen syyttänyt sitä lapsuudenystävyyden loppumista näistä ongelmistani ihmissuhteissa. Ja syy olikin siis introverttiydestäni joka kaipasikin juuri tuollaista sitoutumisten välttelyä.

Ehdottomasti teini-ikäisenä on vaikeinta. Ja luulen että tämä 15v vieras on paremmalla pohjalla elämässään kun tiedostaa tuollaisen ominaisuuden itsessään. Olen kateellinen siis kirjoittajalle. Itsehän olen tiennyt vasta vajaan vuoden ja takana on puolivuosisatainen sota yhteisöjä kohtaan.

Samaa mieltä olen yhden kommentoijan kanssa etten itsekään tykkäisi että sovittuja juttuja perutaan viime hetkellä. Varsinkin kun omakin pääkin on varmaan katunut lupautumistani. Lupaudun siis itse sellaisiin jotka tiedän voivani pitää vaikka hammasta purren. Ja jos tilanne paikan päällä näyttää pahalta liukenen tulevan migreenin varjolla ja se pitää yleensä kyllä paikkansa. Jos ei aina.

Mutta varmaan tuo monen vastaajan tarjoama neuvo johdatella soittajaa kertomaan ehdotus ja sitten arvella mahtuuko se omaan jaksamiseen jne.

Minustakin voisi saada ikävän kuvan (todellinen?) kun voisin suorasanaisena sanoa ettei kiinnosta ja ei sukujuhliin osallistu. Laita joulukorttia eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Apua on minun vaikea pyytää, matalalla kynnyksellä lähden auttamaan. Viime aikoina oppinut jo sitäkin hillitsemään. Kun on helposti lupaamassa kaiken mitä kuvitella voi vaikkei oikeasti kykene sellaiseen sitoutumaan.

Monesti kun puhelin soi, niin en vastaa (soittajasta riippuen). Pääsääntöisesti soitan takaisin mutta minun on ensin ikään kuin koottava itseni ja ajatukseni sekä kehiteltävä erilaisia variaatioita tulevan keskustelun suhteen, etenkin jos sosiaalinen vireystila on heikko ja on odotettavissa että soittaja odottaa minulta jotakin vastauksia ja kanssakäymistä.
Herkästi myös saatan perua sovittuja asioita ja keksiä tekosyitä jonkin esim tapaamisen välttämiseksi, mikä tietenkin on väärin kun itsekin vaadin muilta sovitusta kiinnipitämistä.
Joskus olen myös ollut menossa jonnekin yleisötilaisuuteen, mutta kääntynytkin ovelta tai parkkipaikalta takaisin joka sekin aina harmittaa suunnattomasti ja asia jää pyöriin mieleen pitkäksi aikaa.

Nykypäivänä kyllä melkeinpä kaikki tuttuni tietävät kuinka vaikeaa minua on saada lähtemään mihinkään, joten en saa edes kutsuja jokaisiin kissanristiäisiin. Hyvä näin.. Tutut myös tietävät, että jos minua kutsuu johonkin niin vastaus on erittäin todennäköisesti "ei huvita"

Puhelin on kyllä kanssa yksi pirulainen. Itse kyllä aika hyvin aavistelen mitä tutuilla on asiaa ja jätänkin vastaamatta puhelimeen jos siltä tuntuu. Jos kuitenkin teen virhearvion ja vastaan puhelimen kun olisikin jotain "hauskaa" sosiaalista tekemistä parin päivän päähän niin vastaus on kyllä ihan suoraan "ei huvita, ilmoitan jos mieli muuttuu". Ei jaksa keksiä mitään ihmeitä kun totuus on kuitenkin tuo

Monet kaverini ovatkin tottuneet siihen, että minä soitan jos on sellainen fiilis että pitäs päästä vähän ulkoiluttamaan pääkoppaa omista ajatuksista. Se on ihan ok heille. Moni jopa sanookin, että kanssani asiat ovat hyvin yksinkertaisia. En ota itseeni typeristä asioista ja ymmärrän kyllä jos joku ei nyt kerkeäkään lähtemään johonkin kun soitan

Tekstistäni myös varmaan helposti saa käsityksen, että olen pieni mulkku. En kuitenkaan näe itseäni sellaisena. Autan kyllä hyvinkin pyytteettömästi niitä henkilöitä jotka ovat lähipiirissäni jos oikeasti on jotain sellaista missä pitäisi. Minut saa periaatteessa ympäri vuorokauden nykyään kiinni soittamalla pari kertaa tai lähettämällä soiton perään viestin jos on jokin hätä. (kyllä, katson kyllä aina kuka soittaa) Lähden sitten vaikka keskellä yötä noutamaan kaveria toiselta paikkakunnalta jos niikseen

Sosiaalisista tilanteista kieltäytyminen on aina todella epämiellyttävää osittain senkin takia, että päähän on jossain kohtaa taottu sellainenkin ajatus, että joskus on hyvä lähteä ulos vaikka ei tekisi edes mieli, koska se voi kumminkin olla hauskaa. Olen kyllä viime vuosina oppinut päättelemään milloin olen ns. sosiaalisesti laiska ja milloin ihan oikeasti ei tule olemaan hauskaa. Kurja itselle ja muillekin jos on ns. ilonpilaajana mukana.

Tämänhetkisessä tilanteessa ei onneksi tarvitse paljon miettiä sosiaalisia tilanteita, koska niitä ei juuri ole, mutta ennen olen yleensä vedonnut opiskeluun, uupumukseen tai harrastukseen. Paremmille kavereille onneksi voi helpommin sanoa ettei vaan huvita. Lähin kaveripiiri sisältää aika introverttiä porukkaa muutenkin, eli pystyvät hyvin samaistumaan. Kavereitakin meistä tuli jo koulussa, koska oltiin kaikki vähän "outoja".

Täytyy kyllä mainita, että itseänikin ottaa erittäin paljon päähän jos joku peruuttaa viime hetkellä oli sitten kyseessä introvertti tai ei. Kyse on kuitenkin siinä kohtaa kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan. Joskus itseänikin alkaa viime hetkellä kaduttaa, mutta silloin vedän syvään henkeä ja menen silti, koska missään tilaisuudessa ei tarvitse kuitenkaan loppuelämäänsä viettää.

Edelliseen postaukseen liittyen: Itselläni oli teini-ikäisenäkin samat suht introvertit kaverit kuin nytkin ja silti joskus tuli riitoja liittyen aktiviteetteihin. Milloin joku valitti etten soitellut tarpeeksi ja milloin en lähtenyt tarpeeksi usein mukaan rientoihin. Riidoista huolimatta kaverit kuitenkin pysyi, koska keskustelemalla asiat selviää ja tuntemus lisääntyy eli ystävyys voi jopa vahvistua. Sitten on tietysti ihmiset, jotka ei vaan jaksa ymmärtää. Niinkuin joku tuolla aikaisemmin taisikin sanoa niin sellaiset ihmiset putoavat pois, jotka eivät pysty sopeutumaan, mutta eipä sellaisia voi hirveän hyvinä kavereina pitääkään. Jostain olen lukenut kaksi ihan mielenkiintoista yleistystä eli 1. introverteilla on yleensä vain pari todella hyvää kaveria ja 2. introvertit pitävät yllä epämiellyttäviä ihmissuhteita, koska uusien ihmissuhteiden luonti on hankalaa.

Sanoisin, että peruskohteliaisuus kunniaan, mutta ei silti kannata pelätä sitä, että suututtaa jonkun. Jos joku ottaa nokkiinsa siitä, ettei joka päivä jaksa tehdä hirveästi kaikkea, niin ei sellainen ihmissuhde tule toimimaan - jompikumpi tulee aina olemaan tyytymätön.

Oon vasta 15-vuotias, ja juuri tässä huomannut että en olekkaan outo, kun tykkään viettää aikaa yksin ja en pidä sosiaalisista tilanteista. Kaverit ei sitä niinkää ymmärrä, tai no en mä oo niille muuta sanonu ku et tykkään olla yksin, mut ei ne oikee oo kommentoinu asiaa. Nyt sain siis tietää että olen introvertti! En oo ees tienny et on joku selityskin tälläselle ihmistyypille. Mut siis niin, mun on tosi vaikee kieltäytyä esim. näin kesällä vaikka rannalle lähdöstä. Kun aina tarvitaan joku syy, ei kelpaa et en halua tai en jaksa, sitten ne loukkaantuu. Usein se menee niin, että joudun lähtemään vaikka en haluaisikaan. Kyllä mä tykkään viettää aikaa kavereiden kanssa, mutta varsinki näin kesällä ne haluis mennä joka pvä johonki tai tehdä jotain, mä en! Sitten ku en oo niiden kaa (mulla on siis 4 läheistä ystävää, joiden kaa pääasiassa vietän aikaa), niin tunnun että oon jääny ihan ulkopuoliseks, niil on omii juttuja ja sun muuta. Ois helpompaa jos ois enemmän kavereita, niin sillon vois olla toisten kanssa jos toiset ei enää haluukkaan. Ähr hankalaa! Usein voisinkin viettää monta kertaa viikossa heiän kaa aikaa, mutta niin että joka pvä vaan vähän, esim. yhtenä päivänä käydä yhessä lenkillä, toisena leipoo jotain ja kattoo leffa ja toisena vaikka käydä rannalla, ja niien tekemisten jälkeen that's it! Mut mun kavereille se tarkottaa sitä et sitten ku ollaan leivottu ja katottu leffa ja kello on vaikka kuus nii sitten mennään tekee jotain muuta kymmeneen saakka... tänäänki mentiin rannalle, oltiin siellä ja tultiin kotiin. Sit vielä sen jälkeen nähtiin, kunnes menin äidin kanssa itikseen ja sitten sanoin että en enää tuu ulos, niin jäi kalvaamaan, että suuttukohan ne nyt kun en enää jaksakkaa tulla. Hirveen pitkä tästä tuli, mutta piti vähän avautua. Onneks löysin tän sivun, niin saan vähän parempaa mieltä ja vinkkejä! Ja niin vielä se, että välillä tuntuu, että kavereiden kanssa olo on joku tehtävä ja sitten illalla kun tulee kotiin, niin miettii että huh tehtävä suoritettu, ehkä huomenna vois viettää koko pvä:n yksin.. Tuntuu tosi vaikeelta, kun kaikki olettaa että näin teininä koko ajan mennään jossain ja tuntuu et jos sanoisin suoraan näille mun kavereille, niin ne suuttuis..noh täytyy kattoo mitä tässä tekis. Tää teksti vois jatkuu ikuisuuteen, mutta päätän kuitenki jättää tän tähän :D! Toivottavasti joku ymmärs jotain ja vois ehkä antaa vinkkejä, miten te teineinä "teitte tän asian kanssa"

Tänään mulle sattu vähän tilanne, joka liittyy tähän. Olin lapsen vierihoitajana sairaalan osastolla, tuuraamassa ja tekemässä tunteja itelleni. Normaalisti teen siis töitä melko lailla yksin, muun perheen nukkuessa. Oleskelen siis lapsen kanssa kotona lapsen huoneessa. No, nyt sitten piti olla aamuvuoro osastolla. En odottanu kauheen innolla. Lapsen äiti tuli osastolle aamusta, pyysi mua poistumaan jotta saa viettää aikaa kaksistaan lapsen kanssa. Täysin ymmärrettävää. Viettelin sitten aikaa vanhempien kahvihuoneessa joka sattu kätevästi olemaan lapsen potilashuoneen vieressä. Ja sain olla siellä yksin. No, sitten oaston työparini tuli hakemaan mua kahvihuoneeseen enkä mä oikein voinu kieltäytyä. Ei siellä onneks paljoa muita hoitajia ollu, mutta muutama. Heti tuli epämukava olo.

Mulla ei oikein ollu mahollisuutta kieltäytyä. Mä saatan joutua sinne töihin uudelleenkin, joten kohtalaisen sosiaalinen kuva itestäni pakko jättää. Tai nyt ei ainakaan eristäytyvää kuvaa. Osastovuoroja inhoan juuri siksi kun kauheasti ihmisiä ympärillä ja sosiaalinen pitäis koko ajan olla. Siks oon varmasti hakeutunu työpaikkaan jossa saan tehdä hyvin itsenäisesti töitä. Hassua on vaan se, että oon hakemassa kouluun sosiaalialalle AMK:n. No mutta tämä meni jo vähän off topiciks.

Ei hautajaisiin ei häihin. Ei sukujuhliin eikä kylän kokouksiin. En osallistu juuri mihinkään. En edes käy työpaikan kahvitauolla samaan aikaan kun muut. Usein minua vielä nolottaa tämä asia, kun tuntuu että pitäisi olla sosiaalisempi ja tehdä niin kun muut tekee ja toimii. Tosi raskasta kun oikein ajattelee tätä paska elämää. Puhelin ollut jo pian viikon äänettömällä, en jaksa edes sitä soittoääntä kuunnella. Minun lähipiiri on tosi pieni ja jokainen taitaa tietää että olen hieman erilainen persoona. Sitä en oikein tiedä pitävätkö he minua outona vai jääräpäisenä. Toivottavasti edes joku heistä ymmärtäisi. Nyt vasta löysin tämän sivuston ja viikko sitten törmäsin tähän asiaan, että mikä minua oikein vaivaa! En tiedä onko tämä nyt sitten hyvä asiaa vai huono asiaa? Jotenkin lähti matto alta samalla helpottunut! FB ssa törmäsin -Eritysherkät- juttuun ja heti kolahti -Minusta puhuvat! Sekava olotila päällä. Noo, kai se tästä vielä iloksi muuttuu, pakko yrittää miettiä niin, eihän sitä muuten jaksaisi vanhaksi kasvaa.....