Parisuhteet, perhe-elämä

Lähetä vastaus


Tämän kysymyksen tarkoitus on estää roskapostitusta foorumille.
Hymiöt
:D :) ;) :( :o :shock: :? 8-) :lol: :x :P :oops: :cry: :evil: :twisted: :roll: :!: :?: :idea: :arrow: :| :mrgreen: :geek: :ugeek:

BBCode on Käytössä
[img] on käytössä
[flash] on poissa käytöstä
[url] on käytössä
Hymiöt ovat käytössä

Otsikko
   

Voit lisätä yhden tai useamman tiedoston.

Laajenna näkymää Otsikko: Parisuhteet, perhe-elämä

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja SamsungMuki » 17.01.2016 11:27

Joo on se introverttinä elo ristiriitaista, mutta omalla kohdalla olen ajatellut, että pyrin suuntaamaan elämääni itselleni sopivaan suuntaan ja välillä se tarkoittaa myös kompromissejä tuon oman rauhan suhteen, jotta saa ylläpidettyä tärkeitä ihmissuhteita, mutta pitkällä linjalla pyrin vaalimaan/kehittämään sitä "oman näköistä" rauhallista elämää, jossa voin harrastella jne.. :)

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja Koi » 16.01.2016 23:32

Mahtava foorumi, on todella helpottavaa lukea juttujanne. Olen myös tämän vuoden aikana herännyt voimakkaasti introverttiuteeni ja ymmärtänyt viimein, että minussa ei ole mitään vikaa enkä voi opetella toisenlaiseksi. Tästä lähtee mun eka viesti, en olekaan koskaan kirjoitellut foorumeille muutamia satunnaisia viestejä lukuunottamatta.

Te, jotka asutte saman katon alla kumppaninne kanssa: onko muita, joille ei tunnu riittävän se että on omaa aikaa säännöllisesti? Itse olen asunut nyt kohta vuoden poikaystäväni kanssa ja haaveilen oikeasti omasta huoneesta. Siis huoneesta, jossa olisi vain omia tavaroitani ja jossa voisin nukkua yksin. Voin toki nykyään halutessani vetäytyä olemaan yksin esim. makuuhuoneeseen ja saan kyllä olla siellä rauhassa. Mutta kaipaisin sitä että saisin olla yksin kun rauhoitun nukkumaan ja kun herään (joskus toisen pelkkä hiljainen läsnäolokin todella häiritsee rauhoittumista ja muutenkin, olen myös semisti uniongelmainen). Meillä on nyt juuri ehkä hieman haasteita parisuhteessa (mutta kaikesta voidaan puhua) ja erillisyyden tarve ainakin itselläni on kova. Mutta tää olo on kyllä ollut melkein koko ajan yhdessä asumisen ajan. Itse olen hyvin introvertti ja kumppanini kai jotain ekstrovertin ja ambivertin väliltä. Ymmärtää minua todella hyvin, mutta emme kuitenkaan ole samalla aaltopituudella tämän erilaisuuden takia.

Totta kai kukaan ei estä meitä järjestämästä omia kotiolojamme meille sopivaksi. En haluaisi tehdä sitä ratkaisua, että muutamme erilleen vaikka seurustelemmekin (koska tässä on myös niin paljon hyviä puolia, tietty taloudelliset syyt ja käytännön elämä on helppoa). Haluaisin asua lähinnä "kämppis"-tyyliin, totta kai niin että on myös sitä parisuhde- ja yhdessäoloaikaa.

Ongelma on lähinnä se että harmittaa että yhdessä asuminen on minulle näin haastavaa ja että koen että en kykene normaaliin parisuhteeseen asumisen suhteen. Ja ahdistaa se miten paljon ihmiset kauhistelisivat moista erilaista ratkaisua (vaikka eihän se kellekään kuulu) eivätkä voi käsittää että kaikille ei sovi sama kaava ja symbioottinen asuminen ja parisuhde. Pitäisikö kuunnella itseään ja hyväksyä se että näin introvertti mä nyt vain oon (myös kumppanille tällainen järjestely olisi kuulemma ookoo), vai voisinko jotenkin oppia asumaan yhdessä kuten normaalit ihmiset? Vähän typerä teksti ehkä, enkä jaksanut harkita sanomisiani yhtä paljon kuin yleensä. Kaipaisi vaan vertaistukea. :mrgreen:

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja Mello » 17.11.2015 12:45

Itse olen mieluummin yksin kuin vähänkään epäsopivan kumppanin kanssa.

Joskus ollut muutamia säätöjä ja pisin suhde ollut muutaman kuukauden mittainen. Tavallaan nuorempana etsi parisuhdetta, koska muutkin(mikä tietysti on helvetin huono perustelu). Itse en varsinaisesti sulje pois parisuhdetta, mutta en missään nimessä hakemalla hae.

30-vuotiaaksi mennessä olen saanut kohtuullisen hyvän sisäisen rauhan eikä minun tarvitse tyhjyyden/puutteen tunnetta paikata parisuhteella. Nuorempana sosiaalinen paine ajoi lähinnä etsimään parisuhdetta, mutta iän myötä kulttuurillinen ehdollistuma on karissut vuosi vuodelta pois.

Vanhempia nyt tulee viikottain nähtyä ja siskoa kerran kuussa.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja K4tj488 » 16.11.2015 16:36

Kauan, minulla on samanlaiset ajatukset kuin sinulla.

Itse en ole koskaan edes oikein pitänyt lapsista ja se, että olen introvertti, on vaikuttanut päätökseeni, että en tahdo edes hankkia lapsia ja olla kiinni toisessa ihmisessä 24/7.

Luulen, että parisuhde toisen introvertin kanssa on helpompi, koska toinen ymmärtää sen oman tilan ja ajan tarpeen.

Esimerkiksi omat sisarukseni ovat ekstroverttejä ja he ovat minusta jotenkin huolissaan ja säälivät sitä, että olen paljon yksin, vaikka tilanne on minulle ihanteellinen. En suoraan sanoen jaksa viettää heidän kanssa aikaa kovin usein ja yleensä muutama tunti on minulle maksimi, koska he ovat niin puheliaita ja temperamenttisia.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja inda » 17.04.2015 19:18

the-Rane kirjoitti:Ehkä omalla kohdallani toimivin parisuhde olisi sellainen, että molemmilla olisi oma koti suhteellisen lähellä toista. Voisi olla siellä tai täällä fiiliksen mukaan tai täysin yksin. Yhtälö on aika vaikea toteutettavaksi. Toki samankin katon alla voisi ajatella asua muutaman vuoden seurustelun jälkeen, jos sattuu sopivan ymmärtävä kumppani kohdalle.
Itse elin tällaisessa parisuhteessa 12 vuotta. Tosin olosuhteiden pakosta, koska allergia. Näin jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli erittäin hyvä ja toimiva. Minä olin se liikkuva osapuoli. Välimatkaa meillä oli vain kymmenisen kilometriä ja jonkin verran homma vaati etukäteen suunnittelemista.

Oon myös funtsannut, että jos mulla tulevaisuudessa on parisuhde, niin todennäköisesti se on taas tällainen kahden kodin suhde (taloudellisen tilanteen niin salliessa). Toki tällaisessa ratkaisussa on omat sudenkuoppansa, mutta onhan ne samat sudenkuopat kaikissa parisuhteissa.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja the-Rane » 16.04.2015 14:10

Olipas aika mielenkiintoista ja omaa maailmaani avartavaa löytää tämä sivusto ja foorumi. Olen 1967 syntynyt miespuoleinen introvertti. Parisuhteita on kyllä takana. Osaltaan ovat toimineet sen takia, että puolisot ovat olleet itse menossa ja minä kotona. Yksi aikuinen lapsi on myös. Onneksi ei asu luonani, vaan äitinsä kanssa vielä tässä vaiheessa. Edellinen seurustelusuhde kaatui siihen, ettei kumppanini tajunnut, kun pyysin saada olla rauhassa ja tehdä omia juttujani. Kiva ihminen, mutta en olisi ikinä voinut kuvitellakaan asuvani hänen kanssaan saman katon alla.

Omana toiveenani olisi kyllä löytää vielä kumppani, vaikka yksin oleminen on helppoa ja stressitöntä elämistä. Koirani pitää seuraa, tosin ylivilkkaana sekin välillä alkaa ärsyttämään. Ikää tosin jo sen verran, ettei montaa vuotta pyöri jaloissa ja ulkoilu sen kanssa on rentouttavaa. Tuosta tuli mieleen, että ihmiset tapaavat aina koiralenkeillä toisia koirankusettajia. Minua ne yleensä ärsyttävät, ja haluan sivuuttaa yliuteliaat pulisijat mahdollisimman nopeasti. Toki välillä tulee jäätyä juttusille, kun omat fiilikset sen sallivat.

Ehkä omalla kohdallani toimivin parisuhde olisi sellainen, että molemmilla olisi oma koti suhteellisen lähellä toista. Voisi olla siellä tai täällä fiiliksen mukaan tai täysin yksin. Yhtälö on aika vaikea toteutettavaksi. Toki samankin katon alla voisi ajatella asua muutaman vuoden seurustelun jälkeen, jos sattuu sopivan ymmärtävä kumppani kohdalle.

Aikaisemmin mietin ihmeissäni näitä omia ihmissuhdekuvioitani, mutta löytäessäni termin introvertti, olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Tämän keskusteluketjun lukeminen on myös avannut silmiäni näkemään mikä olen.

Olen tosi huono ja ujo lähestymään naisia, mutta nettideittien kautta olen siinäkin onnistunut. Koska omaan kirjoittamisen taidon, niin sitä kautta pääsee toisen kanssa juttusille, mikäli vain ulkoiset seikat miellyttävät kumpaakin osapuolta.

Kun noista yhteydenpidoista oli keskustelua ketjussa aikaisemmin, niin pitää myöntää, etten paljon pidä yhteyttä keneenkään. Vanhemmilleni soitan silloin tällöin. Lähinnä äidilleni, sillä hän hoitaa puhepuolen. Oman poikani kanssa lähinnä viestittelen, sopii paremmin minulle. Esimerkiksi vanhoihin työkavereihin en juurikaan pidä yhteyttä, kuin pariin - kolmeen. Jotenkin ei vaan kiinnosta historian perässä hinaaminen.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja niksuu93 » 16.04.2015 13:42

Janhon kirjoitti:On jotenkin... helpottavaa lukea, että en ole ainoa 30 ikävuotta lähestyvä, jolla ei ole ollut suurempia säpinöitä rakkaudessa. Kerran jotain säätöä oli, mutta tilanne kuivui kokoon. Oltiin liian erilaisia. Ja tunsin jotenkin raskaaksi, että piti olla joka ilta näkemässä toista. Vaikka olen samalla vihreä kateudesta tutuille ja sukulaisille, jotka postaavat naamakirjaan kuvia kumppaneistaan ja välillä tuntuu, että kaikilla muilla on se joku. Ilmeisesti tulee kaikesta huolimatta kaivattua sitä läheisyyttä. Outoa. Sillä olisin kyllä valmis katsomaan telkkaria jonkun kanssa, mutta esimerkiksi lenkillä tahdon ehdottomasti käydä yksin. Pidän sitä omana laatuaikana.
Tuo liika erilaisuus on mullakin juuri se pahin haaste oikeastaan kaikissa ihmissuhteissani. En vain ole samanlainen kuin nämä massat, jotka juuri sen takia tuntuvatkin löytävän kumppaneitaan herkeämättä niin helposti - heitä samanlaisia on vain niiiiin paljon. Ja hyvin tuttua on myös tuo että olen tavallaan jopa katkera kavereilleni ja tutuilleni koska heillä kaikilla tuntuu olevan jokatapauksessa joku. Toisaalta, en ole pahemmin sitten kateellinen, koska samojen ihmisten seura ei sitten itseäni kiinnostaisi pätkääkään. Mutta kuitenkin.

Läheisyyttä minäkin kaipaan, vaikka joskus tuntuukin ettei pidemmälti osaa ihmisten kanssa edes olla. Ehkä se vain on kun on ollut niin kauan melko yksin, että seura jo tavallaan kammottaakin. Myös minä koen ihmisten kanssa olemisen hyvin helposti raskaaksi, koska jotenkin he ovat minun makuun aivan liian hyökkääviä. Itse kun haluaisi edetä hyvin hitaasti, oli kyse sitten ystävästä tai kumppanista. Tästä yleensä sitten loukkaannutaan kun ei ymmärretä, että minä tarvitsen aikaa - ja paljon. Ahdistun nimittäin hyvin helposti tilanteissa, joissa joutuu olemaan esimerkiksi miellyttämisen/velvollisuuden pakosta aivan liikaa tekemisissä jonkun kanssa.

Esimerkiksi naisten/tyttöjen kanssa tuo hitaasti eteneminen voi muodostua ongelmaksi, koska minä haluan tutustua ihmiseen aluksi ennenkaikkea ystävänä ja katsoa sitten ajan kanssa voisiko tilanteesta syntyä mitään. Aika usein vain tällaisessa tilanteessa ollaan friendzonattu niin pahasti, että vaikea nousta sieltä enää myöhemmin pois.

Toisaalta, mulla on myös kokemusteni pohjalta sen verran estoja itsessäni, että mun on hyvin vaikea päästää ketään hyvin lähelleni ennen kuin luotan toiseen täysin. Ja sekin voi ottaa oman aikansa.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja Janhon » 16.04.2015 05:43

On jotenkin... helpottavaa lukea, että en ole ainoa 30 ikävuotta lähestyvä, jolla ei ole ollut suurempia säpinöitä rakkaudessa. Kerran jotain säätöä oli, mutta tilanne kuivui kokoon. Oltiin liian erilaisia. Ja tunsin jotenkin raskaaksi, että piti olla joka ilta näkemässä toista. Vaikka olen samalla vihreä kateudesta tutuille ja sukulaisille, jotka postaavat naamakirjaan kuvia kumppaneistaan ja välillä tuntuu, että kaikilla muilla on se joku. Ilmeisesti tulee kaikesta huolimatta kaivattua sitä läheisyyttä. Outoa. Sillä olisin kyllä valmis katsomaan telkkaria jonkun kanssa, mutta esimerkiksi lenkillä tahdon ehdottomasti käydä yksin. Pidän sitä omana laatuaikana.

Oikeastaan olen jo ammatinvalinnalla ajatellut intovertti minääni. Olen siis kesäisin reissuhommissa. Tehdään töissä pitkää päivää, joten illalla ei ehdi kuin käydä lenkillä 'nollaamassa pääkopan' ja viikonloppuna voi keskittyä olemaan kotona ja pesemään pyykkiä. Oikeastaan kesäisin en näe ketään kavereita enkä sukulaisia. Näin talvi-/kevät aikaan taas tuntuu, että on liikaakin aikaa nähdä ihmisiä. Sukulaiset laittelevat viestiä, että koska olen lomalla niin miksi en ole käynyt kylässä jne. Vaikka olen ottanut nykyään tavaksi, että ensimmäiseksi lomaviikoksi laitan joko puhelimen äänettömälle tai johonkin laatikkoon ja keskityn viettämään laatuaikaa itseni kanssa.

Tuon utelun vähäisistä ystävistäni olen ratkaissut niin, että en oikeastaan puhu työkavereilleni ihmissuhteistani. He pitävät jo tarpeeksi outona, että saatan heittää repun selkään ja lähteä yksin taapertamaan ulkomaille. Yksi työkaveri kysyi suoraan, että olenko lesbo tai aseksuaali. Mistä lie saanut moisen päähänsä. Itse en kuitenkaan koe olevani kumpikaan.

Niin ja lapsista... Juu, ei. Olen vapaaehtoinen lapseton. Tuli samoja mietteitä mieleen kuin muutamalla muullakin -tarvitsen kuitenkin sitä omaa aikaa. En varmasti jaksaisi huomioida lasta niin paljon, kuin heillä on oikeus saada huomiota. Uskon, että jossain vaiheessa palaisin loppuun. Lapset ovat ihan kivoja, kun eivät ole omia -ne voi aina palauttaa vanhemmilleen. No, kohta ei tarvitse sitäkään miettiä, kun alkaa lapsenteko ikä olla kohta ohi.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja niksuu93 » 02.04.2015 16:42

aura kirjoitti:
rose kirjoitti: Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).
Samaa juttu! Luulen, että se on just sitä, kun on ne ihmiset on olleet paljon itsekseen ja tavallaan löytäneet ne omat intressit ja arvot ihan itse, ilman ryhmäpainetta, niissä on tavallaan sellaista syvyyttä, mikä monelta puuttuu.
Kyllä, tämähän se. Kun ihminen on paljon yksin, hän oppii paljon itsestään, ajatuksistaan, luonteesta ja intresseistään sekä elämästä yleensä. Tällöin myöskään ryhmäpaineet eivät muokkaa ihmistä mihinkään muottiin vaan ihminen oppii ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Kyllä siis introverteissa on paljon sellaista syvyyttä, jota monelta ekstrolta puuttuu. Siksi heissä onkin paljon taiteellisia, luovia ihmisiä sekä myös toisinajattelijoita. Yleensä introverteilla on myös vahvoja mielipiteitä eivätkä he pelkää niitä esittää muiden ihmisten ajatusten pelossa.

Mutta kyllä tuo että ihmiset oudoksuu/karttaa jos kertoo ettei ole kavereita jne., on ihan tosiasia. Vähintäänkin alkaa se yhteinen ihmettely ja takanapuhuminen ryhmässä, että mikähän tossa on kun sillä ei ole kavereita tai mitään. Tuskin olen ainoa joka on kohdannut tätä - ja ihan koko elämäni ajan. Ammattikoulussakin joku luokkatoveri kerran töksäytti kun kerroin meneväni sen yhden ainoan kaverini kanssa kerrankin jonnekin, että mitä, onko sulla muka kavereita!? :shock:

En sano että kaikki ajattelisivat näin, mutta väitän että enemmistö. Sosiaalisilla verkostoilla on yhteiskunnassamme niin suuri arvo, että jos sellaista ei ole jostain syystä onnistunut elämässään ympärilleen hankkimaan, ajatellaan että on pakko olla jotenkin viallinen. Outo, sairas, hullu - psykopaatti??

Enkä tosiaan ole ainoa joka ajattelee/kokee näin. Oli mielenkiintoista, mitenkä Linus Jonkman Akuutissa uskalsi kerrankin sanoa julkisesti sen, mitä minä ja (kaikki) introvertit ajattelevat kohtelustaan.

Re: Parisuhteet, perhe-elämä

Kirjoittaja aura » 02.04.2015 16:03

rose kirjoitti: Itse myöskin vierastan tuollaista ajattelua siitä, että jos jollain ei ole sosiaalisia kontakteja tai paljoa kavereita, hän olisi jotenkin huonompi. Oon pikemminkin huomannut ihan päinvastaisen ilmiön, ne, joilla on ollut vähän tai ei ollenkaan kavereita on osoittautuneet mun elämässä juurikin niiksi parhaiksi ihmisiksi (varmasti juuri introverttiyden takia).
Samaa juttu! Luulen, että se on just sitä, kun on ne ihmiset on olleet paljon itsekseen ja tavallaan löytäneet ne omat intressit ja arvot ihan itse, ilman ryhmäpainetta, niissä on tavallaan sellaista syvyyttä, mikä monelta puuttuu.

Ylös