Ystävystymisen haasteet

Lähetä vastaus


Tämän kysymyksen tarkoitus on estää roskapostitusta foorumille.
Hymiöt
:D :) ;) :( :o :shock: :? 8-) :lol: :x :P :oops: :cry: :evil: :twisted: :roll: :!: :?: :idea: :arrow: :| :mrgreen: :geek: :ugeek:

BBCode on Käytössä
[img] on käytössä
[flash] on poissa käytöstä
[url] on käytössä
Hymiöt ovat käytössä

Otsikko
   

Voit lisätä yhden tai useamman tiedoston.

Laajenna näkymää Otsikko: Ystävystymisen haasteet

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Pelinjohtaja » 25.02.2019 18:50

Vinya kirjoitti:
11.01.2019 22:25
Mitenhän tätä lähtisi nyt purkamaan. Hyvä ketju muuten, pystyn samaistumaan täysin.

Lyhyesti itsestäni sen verran, että olen 29v (testin mukaan 100%) introvertti. Introverttiys on ollut jo vuosikausia mielen päällä, koska se heijastuu ja ohjailee elämääni niin vahvasti. Saatan seisoa 15min tuulikaapissa ulkovaatteet päällä, ettei tarvitse naapureiden kanssa keskustella säästä, tai mistään muustakaan. Uskoisin, että täällä olevat ihimiset voivat samaistua :) Mutta asiaan, ystävyyssuhteet, tai oikeastaan niiden puute.

En rehellisesti sanottuna koe, että minulla olisi koko elämäni aikana ollut yhtään ainutta ystävää, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Ja nyt kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt selittää; pikemminkin päinvastoin. Yleensä joko kuunnellaan, mikä nyt ei millään mittapuulla ole huono asia, mutta myös miltei joka kerta kehoitetaan olemaan enemmän sosiaalinen, käymään tapahtumissa, baarissa yms. You get the point. Introvertille tuo on kuin nyrkki naamaan; etkö sinä yhtään nyt ymmärtänyt mitä olen koittanut sinulle selittää. En vain yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, joka tutustuu ties missä kissanristiäisissä ihmisiin. Minä tarvitsen jonkun vahvan, molemmille tärkeän ja mielenkiintoisen keskustelunaiheen ennen kun voin kuvitellakaan avaavani keskustelua. Ja sitten kun kieltäydyt näistä ehdotuksista, juhlista, mistä lie, niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Erittäin harvoin olen onnistunut järjestämään kahdenkeskeistä aikaa minulle tärkeiden ystävien kanssa. Tällä hetkellä tällaisia ystäviä ei vain ole, enkä tiedä mistä ihmeestä niitä voisi edes löytyä. Sanotaanko myös näin, että elän tällä hetkellä sellaisia aikoja jolloin nimenomaan tarvitsisin sitä sydänystävää, sellaista joka oikeasti ymmärtäisi tarpeeni, luonteeni, ajatukseni ja sen mitä käyn läpi tällä hetkellä. Tuntuu kuin tavoittelisin kuuta taivaalta.

Onhan minullakin kavereita ollut, ja onkin. Hyvänpäiväntuttuja, työkavereita, muuten vain ihmisiä joita tunnen. Ymmärtääkö yksikään heistä minua? Ei. Olenko yrittänyt ystävästyä? Kyllä. Tunnen metsästäväni jotain taruolentoa. Ihmistä, joka ymmärtää mitä on olla introvertti, ihmistä joka haluaa pitää yhteyttä, mutta ei suutu jos kahteen viikkoon ei kuulukkaan mitään. Ihmistä, joka ymmärtää tarpeeni olla itsekseni pitkiä aikoja, mutta myös samalla ymmärtää tarpeeni älykkäälle, minua
ja ajatuksiani, tuntojani, ymmärtävälle keskusteluseuralle.

Viimeisimmän ystäväni suhteen elättelin jo aika suuria toiveita. Ymmärtäväinen, luotettava ja välittävä persoona. Meillä oli todella hyviä keskusteluja, kerroin hänelle introverttiydestäni ja minusta tuntui että hän jopa ymmärsi mistä puhun. Mutta millainen ystävä ei vastaa kuukausiin lähettämääsi viesteihin, ja millainen ystävä ei tue sinua silloin kuin eniten tarvitsisit häntä. Olen sanonut jopa suoraan, että tarvitsen häntä nyt enemmän kuin koskaan, mutta ilmeisesti hän on kovin kiireinen. Minusta tuntuu, että taistelin ja kulutin voimavarojani äärimmilleen päästäkseni edes tähän tilanteeseen hänen kanssaan. Nyt alkaa tuntumaan, että en vain jaksa enää. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Kaiken huippuna viimeisin kerta kun häntä näin, oli sellainen että jo etkukäteen oltiin sovittu että tulen hänen luoksensa, juodaan kahvia, jutellaan, katsotaan ehkä joku leffa. Mutta tämä ystäväni olikin kutsunut jonkun toisen kaverinsa kylään, kuulemma hauskempaa kun enemmän ihmisiä. Oli hyvin lähellä, etten karjunut päin naamaa, että etkö sinä jumalauta tunne minua ollenkaan (olen kyllä selittänyt monta kertaa että tarvin kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan.) Itkin matkalla kotiin.

Jokainen ystävystymisprosessi vaatii minulta yhtä paljon ponnisteluja. Tuntuu, että saan selitellä kymmenia, satoja kertoja, omia tuntojani ja miksi haluan nähdä vain kahdestaan ja miksi en halua lähtä 15 kaverin voimalla baariin. Olen itse ystävänä äärimmäisen lojaali, haluaisin olla tukena niin hyvässä kuin pahassa ja haluan olla paikalla silloin kun juttuseuraa, tai edes seuraa tarvii. Haluan käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja, haluaisin miettiä miksi maailmassa on sotia, vihaa, katkeruutta, haluaisin keskustella seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, maahanmuutosta, ruuasta ja juomasta, avaruudesta, ihan kaikesta. Haluan olla oma itseni, ja haluan että ystäväni myös ymmärtäisi millainen oikeasti olen.

Olen pikkuhiljaa menettämässä toivoani. En tiedä onko minulla voimia yrittää ystävystyä enää.

P.S Anteeksi erittäin rönsyilevä vuodatukseni.
Too much real life kirjoitti:
14.07.2015 00:24
niksuu93 kirjoitti:Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.
Amen to that. En ois osannut itse paremmin sanoa.
Jösses mitä tekstiä. Kiitos!

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Pelinjohtaja » 25.02.2019 18:20

Plaaah kirjoitti:
08.02.2019 21:13
Aika paljon voin samaistua Deluminatorin viestiin. Mulla on ollut hakusessa luotettava ja aito ystävä. Teininä oli muutama, mutta kun kiinnostukset muuttui ja koulut loppui, ystävyyssuhde alkoi rakoilla heti kun musta ei enää ollut toiselle "hyötyä" (koin että kaveri halusi mun kautta statusta) ja hänen ennen huomaavainen käytös muuttui ylimieliseksi jos mulla oli vaikeaa. Yritin ymmärtää silloin koska hänellä itselläänkin oli vaikeaa, mutta siinä tilanteessa kaiketi odotin tosiystävän olevan tukena sen sijaan että purkaisi pahaa oloaan muhun. Lopulta myös oma sisin myrkyttyi. Myöhemmin myös narsistin kanssa ihmissuhteessa oltuani, kaikki se rohkeus mitä mulla teininä oli, valui viemäristä alas. En enää jaksanut "nousta jaloilleni" epäonnistumisten jälkeen kuten ennen. Nykyään koetan katsoa peiliin ja kysellä muilta alinomaan mikä mussa on vikana kun kukaan ei halua olla ystävä. Mitä jos joku stalkkeroi ja koettaa eristää tarkoituksella (narsistista jäi tämä trauma)? Tuntuu että muut löytävät ystäviä mun kautta jos koetan verkostoitua mutta ketään tai mitään ei jää pysyväksi mun elämään... onko mun asenne jotenkin vääränlainen tai muita karkoittava? Vaadinko liikaa tietämättäni? Mulle riittää vaikkei joka viikko tai kuukausi edes näkisi jos tietää että voi nauttia yhteisestä ajasta aina silloin tällöin, eikä tartte miettiä että onko parin vuoden päästä silleen ettei tätä enää koskaan näe. Uskonko tosiaan huuhaahan jos uskon että ystävyyttä voi olla ilman materiaalista hyötyä vai onko kylmä tosiasia vaan se että ihmiset välittää susta vain jos pystyt tarjoamaan rahaa, seksiä, statusta tai muuta hyötyä? Mielummin löytäisin ystävän jonka kanssa voi puhua mistä vaan ja kokeilla uusia asioita ilman että hän käyttää hyväksi haavoittuvuuksia - samaa voin tarjota takaisinkin päin.

Toinen on verkostoitumismahdollisuuksien puuttuminen. Harrastukset maksaa. Netissä kuka tahansa voi esittäytyä millaisena tahansa ja paljastua täydeksi lieroksi. Töihin ei haluu viedä henk koht tarpeita. Sosiaaliset tapahtumat kuluttaa energian loppuun nopeammin kuin ehdit löytää jonkun kenen kanssa juttu luistaa.
Kiitos kun kirjoitit puolestani. Hieno teksti🙂

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Saunakukka » 20.02.2019 12:58

Minulla on myös ollut usein hankaluuksia löytää ystäviä. Vapaaehtoisesti lapsettomana ja enempi asia-/ilmiökeskeisenä naisena on monesti hankalaa löytää ystävää toisista naisista. Naisten välisissä ystävyyssuhteissa kun usein ovat keskeisellä sijalla nimenomaan perhesuhteet ja etenkin lapset ja heidän puuhansa. Olen usein myös kokenut, että perheelliset naiset voivat olla ikävän alentuvia meitä perheettömiä kohtaan.

Tulen miesten kanssa yleensä hyvin juttuun mutta osa heistä tulkitsee monesti ystävällisyyden seksuaaliseksi ja/tai romanttiseksi kiinnostukseksi. En ole mitenkään superhottis enkä flirttaileva mutta ehkä perusystävällisyys ja läpänheitto on toisinaan helppoa tulkita väärin.

Onneksi ovat ihanat eläimet! Yhteistä kieltä ei ole mutta se ei yhteisiä touhuja ja kiintymyksen osoitusta tunnu haittaavan. Pidän paljon myös niin sanotuista katselueläimistä, eli vaikkapa terraariolemmikeistä, jotka eivät ihmisen käsittelystä juuri piittaa.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Plaaah » 08.02.2019 21:13

Aika paljon voin samaistua Deluminatorin viestiin. Mulla on ollut hakusessa luotettava ja aito ystävä. Teininä oli muutama, mutta kun kiinnostukset muuttui ja koulut loppui, ystävyyssuhde alkoi rakoilla heti kun musta ei enää ollut toiselle "hyötyä" (koin että kaveri halusi mun kautta statusta) ja hänen ennen huomaavainen käytös muuttui ylimieliseksi jos mulla oli vaikeaa. Yritin ymmärtää silloin koska hänellä itselläänkin oli vaikeaa, mutta siinä tilanteessa kaiketi odotin tosiystävän olevan tukena sen sijaan että purkaisi pahaa oloaan muhun. Lopulta myös oma sisin myrkyttyi. Myöhemmin myös narsistin kanssa ihmissuhteessa oltuani, kaikki se rohkeus mitä mulla teininä oli, valui viemäristä alas. En enää jaksanut "nousta jaloilleni" epäonnistumisten jälkeen kuten ennen. Nykyään koetan katsoa peiliin ja kysellä muilta alinomaan mikä mussa on vikana kun kukaan ei halua olla ystävä. Mitä jos joku stalkkeroi ja koettaa eristää tarkoituksella (narsistista jäi tämä trauma)? Tuntuu että muut löytävät ystäviä mun kautta jos koetan verkostoitua mutta ketään tai mitään ei jää pysyväksi mun elämään... onko mun asenne jotenkin vääränlainen tai muita karkoittava? Vaadinko liikaa tietämättäni? Mulle riittää vaikkei joka viikko tai kuukausi edes näkisi jos tietää että voi nauttia yhteisestä ajasta aina silloin tällöin, eikä tartte miettiä että onko parin vuoden päästä silleen ettei tätä enää koskaan näe. Uskonko tosiaan huuhaahan jos uskon että ystävyyttä voi olla ilman materiaalista hyötyä vai onko kylmä tosiasia vaan se että ihmiset välittää susta vain jos pystyt tarjoamaan rahaa, seksiä, statusta tai muuta hyötyä? Mielummin löytäisin ystävän jonka kanssa voi puhua mistä vaan ja kokeilla uusia asioita ilman että hän käyttää hyväksi haavoittuvuuksia - samaa voin tarjota takaisinkin päin.

Toinen on verkostoitumismahdollisuuksien puuttuminen. Harrastukset maksaa. Netissä kuka tahansa voi esittäytyä millaisena tahansa ja paljastua täydeksi lieroksi. Töihin ei haluu viedä henk koht tarpeita. Sosiaaliset tapahtumat kuluttaa energian loppuun nopeammin kuin ehdit löytää jonkun kenen kanssa juttu luistaa.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Deluminator » 14.01.2019 12:52

Mullakin samoja ongelmia kuin muilla. Vaikea löytää tosi läheistä luottoystävää, itse olen tosi lojaali niille keitä arvostan ja kenestä oikeasti pidän. Mun ongelma on, etten pidä monista ihmisistä. Etenkään pinnallisista, ajattelemattomista, hölösuista, kaksinaamaisista.. onneksi olen yrittänyt pitää yllä opintojen aikana luomiani suhteita - nekin syntyneet pääosin niin että toinen osapuoli on ollut riittävän aktiivinen minun suuntaan joten olemme ystävystyneet. Muuten ystävän löytäminen kestää kauan. Lämpenen hitaasti ja en luota helposti. Traumat lapsuudesta ovat tehneet minusta tällaisen. Toisaalta olen hyväksynyt itseni tällaisena enkä yritä pakottaa itseäni muuttumaan. Minulla on hyvä perhe, suku ja muutama kaveri, se riittää.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja härkä » 13.01.2019 00:03

Kaipa suurin haaste on se, että en osaa olla tarpeeksi kiinnostava seuramies/keskustelija. En myöskään jaksa keksiä itselleni keinotekoisia harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita muuttaakseni tätä roolihahmoani kiinnostavammaksi.

Joskus vuosia sitten ajattelin, että sitten kun saan koulut läpi ja hyvät työpaikat hankittua ja sillä tavalla "kulissit kuntoon", niin sen jälkeen ystävystyminen olisi helpompaa, mutta katin kontit. Nyt kun kulissit ovat jollain tavalla kunnossa, niin ketään ei edelleenkään kiinnosta. :D

Ennen stressasin tätä aihetta paljon enemmän, mutta enää en ota sitä niin hirveän vakavasti.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Vinya » 11.01.2019 22:25

Mitenhän tätä lähtisi nyt purkamaan. Hyvä ketju muuten, pystyn samaistumaan täysin.

Lyhyesti itsestäni sen verran, että olen 29v (testin mukaan 100%) introvertti. Introverttiys on ollut jo vuosikausia mielen päällä, koska se heijastuu ja ohjailee elämääni niin vahvasti. Saatan seisoa 15min tuulikaapissa ulkovaatteet päällä, ettei tarvitse naapureiden kanssa keskustella säästä, tai mistään muustakaan. Uskoisin, että täällä olevat ihimiset voivat samaistua :) Mutta asiaan, ystävyyssuhteet, tai oikeastaan niiden puute.

En rehellisesti sanottuna koe, että minulla olisi koko elämäni aikana ollut yhtään ainutta ystävää, joka olisi todella ymmärtänyt minua. Ja nyt kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt selittää; pikemminkin päinvastoin. Yleensä joko kuunnellaan, mikä nyt ei millään mittapuulla ole huono asia, mutta myös miltei joka kerta kehoitetaan olemaan enemmän sosiaalinen, käymään tapahtumissa, baarissa yms. You get the point. Introvertille tuo on kuin nyrkki naamaan; etkö sinä yhtään nyt ymmärtänyt mitä olen koittanut sinulle selittää. En vain yksinkertaisesti ole sellainen ihminen, joka tutustuu ties missä kissanristiäisissä ihmisiin. Minä tarvitsen jonkun vahvan, molemmille tärkeän ja mielenkiintoisen keskustelunaiheen ennen kun voin kuvitellakaan avaavani keskustelua. Ja sitten kun kieltäydyt näistä ehdotuksista, juhlista, mistä lie, niin yhteydenpito yleensä loppuu siihen. Erittäin harvoin olen onnistunut järjestämään kahdenkeskeistä aikaa minulle tärkeiden ystävien kanssa. Tällä hetkellä tällaisia ystäviä ei vain ole, enkä tiedä mistä ihmeestä niitä voisi edes löytyä. Sanotaanko myös näin, että elän tällä hetkellä sellaisia aikoja jolloin nimenomaan tarvitsisin sitä sydänystävää, sellaista joka oikeasti ymmärtäisi tarpeeni, luonteeni, ajatukseni ja sen mitä käyn läpi tällä hetkellä. Tuntuu kuin tavoittelisin kuuta taivaalta.

Onhan minullakin kavereita ollut, ja onkin. Hyvänpäiväntuttuja, työkavereita, muuten vain ihmisiä joita tunnen. Ymmärtääkö yksikään heistä minua? Ei. Olenko yrittänyt ystävästyä? Kyllä. Tunnen metsästäväni jotain taruolentoa. Ihmistä, joka ymmärtää mitä on olla introvertti, ihmistä joka haluaa pitää yhteyttä, mutta ei suutu jos kahteen viikkoon ei kuulukkaan mitään. Ihmistä, joka ymmärtää tarpeeni olla itsekseni pitkiä aikoja, mutta myös samalla ymmärtää tarpeeni älykkäälle, minua
ja ajatuksiani, tuntojani, ymmärtävälle keskusteluseuralle.

Viimeisimmän ystäväni suhteen elättelin jo aika suuria toiveita. Ymmärtäväinen, luotettava ja välittävä persoona. Meillä oli todella hyviä keskusteluja, kerroin hänelle introverttiydestäni ja minusta tuntui että hän jopa ymmärsi mistä puhun. Mutta millainen ystävä ei vastaa kuukausiin lähettämääsi viesteihin, ja millainen ystävä ei tue sinua silloin kuin eniten tarvitsisit häntä. Olen sanonut jopa suoraan, että tarvitsen häntä nyt enemmän kuin koskaan, mutta ilmeisesti hän on kovin kiireinen. Minusta tuntuu, että taistelin ja kulutin voimavarojani äärimmilleen päästäkseni edes tähän tilanteeseen hänen kanssaan. Nyt alkaa tuntumaan, että en vain jaksa enää. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Kaiken huippuna viimeisin kerta kun häntä näin, oli sellainen että jo etkukäteen oltiin sovittu että tulen hänen luoksensa, juodaan kahvia, jutellaan, katsotaan ehkä joku leffa. Mutta tämä ystäväni olikin kutsunut jonkun toisen kaverinsa kylään, kuulemma hauskempaa kun enemmän ihmisiä. Oli hyvin lähellä, etten karjunut päin naamaa, että etkö sinä jumalauta tunne minua ollenkaan (olen kyllä selittänyt monta kertaa että tarvin kahdenkeskeistä aikaa hänen kanssaan.) Itkin matkalla kotiin.

Jokainen ystävystymisprosessi vaatii minulta yhtä paljon ponnisteluja. Tuntuu, että saan selitellä kymmenia, satoja kertoja, omia tuntojani ja miksi haluan nähdä vain kahdestaan ja miksi en halua lähtä 15 kaverin voimalla baariin. Olen itse ystävänä äärimmäisen lojaali, haluaisin olla tukena niin hyvässä kuin pahassa ja haluan olla paikalla silloin kun juttuseuraa, tai edes seuraa tarvii. Haluan käydä pitkiä, syvällisiä keskusteluja, haluaisin miettiä miksi maailmassa on sotia, vihaa, katkeruutta, haluaisin keskustella seksuaalisuudesta, yhteiskunnasta, maahanmuutosta, ruuasta ja juomasta, avaruudesta, ihan kaikesta. Haluan olla oma itseni, ja haluan että ystäväni myös ymmärtäisi millainen oikeasti olen.

Olen pikkuhiljaa menettämässä toivoani. En tiedä onko minulla voimia yrittää ystävystyä enää.

P.S Anteeksi erittäin rönsyilevä vuodatukseni.
Too much real life kirjoitti:
14.07.2015 00:24
niksuu93 kirjoitti:Onhan noita hyviä ollutkin, jostain syystä nämä kaikki ystävyyssuhteet ovat kuitenkin hiipuneet ajan myötä. Ilmeisesti en ole alkuviehätyksen jälkeen vain tarpeeksi kiinnostava henkilö, että kukaan jaksaisi pitää yhteyttä pidempään. Saatan siis päästä kyllä monienkin "kaverilistalle", mutta olen siellä vain kala muiden joukossa. Kenenkään kanssa ei siis synkkaan niin hyvin, että olisin paras ystävä - sellaista juuri kaipaisin, sielunkumppanin tapaista ystävältäkin.
Amen to that. En ois osannut itse paremmin sanoa.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Kummitus » 14.11.2017 23:12

Muutin tuossa jokin aika sitten uudelle paikkakunnalle. Ennestään en tuntenut täällä ketään. Siinä kerran päädyin juttelemaan erään henkilön päälle ja annoin itsestnäi ilmeisen sosiaalisen kuvan. Tämä toinen henkilö kun totesi, että helpottaa varmasti sopeutumista kun on näin sosiaalinen henkilö. Nojoo, jos kaikki mahdolliset ihmiset tulisivat jonossa yksitellen tai ehkä kahden henkikön ryhmissä juttelemaan, niin voisin antaa itsestäni yhtä sosiaalisen vaikutelman.

Mutta kyllähän ystävystyminen tuntuu vieläkin haasteellisemmalta. Voi sanoa töiden ja harrastusten kautta muutamia kavereita, mutta aika pinnallista kaveruuttahan se on. Eikä tuo nyt toistaiseksi haittaakaan, kun osaa olla yksnikin, ja vanhoihin pitkäaikaisiin kavereihin / ystäviin on nykyaiakna monet keinot pitää yhteyttä. Tietysti se ei ole sama asia kuin yhteinen ajanvietto, mutta ainakin toistaiseksi riittää.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Era » 11.10.2017 15:20

Minä tulen ihmisten kanssa juttuun suhteellisen helposti, sillä olen empaattinen ja hauska tyyppi. Etenkin ventovieraiden kanssa joudun tekemään kuitenkin sen kanssa aika paljon töitä, että vaikuttaisin suurin piirtein normaalilta tyypiltä eli joudun tekemään paljon sisäistä työtä saadakseni keskustelua vietyä sujuvasti eteenpäin. Tuttavien kanssa saatan olla hyvinkin puhelias ja sukkelasanainen. Tämän takia moni ei tahdo ymmärtää sitä ristiriitaa, että perusluontoni on kuitenkin introvertti.

Vieraiden ihmisten kanssa oleminen on raskasta ja joudun tekemään sen kanssa töitä. Mitä kauempana uuden ihmisen persoona on omastani, sitä enemmän. Verkostoimitustilaisuuksien tai suurten juhlien jälkeen makaan raatona sohvalla ja mietin, etten tahdo nähdä ketään vähintään viikkoon.

Ystävystyn hitaasti ja ystävyyden syntyminen vaatii minulla pitkän ajan. Näin aikuisena muiden kanssa ei tule enää samalla tavalla hengattua koulussa tai opinnoissa lähes päivittäin pitkiä pätkiä, jolloin voisi oppia tuntemaan toisen suht lyhyessä ajassa. Kun omat arkikiireet ja jaksaminen prakaavat, tahtoo muita nähdä vielä harvemmin. Niinpä uuden tuttavuuden muuttuminen ystäväksi voi kohdallani tyssätä ihan vain siihen, ettemme ehdi nähdä kyllin usein jotta voisimme kokea elämää tarpeeksi yhdessä voidaksemme ystävystyä. Tällöin monta kertaa sitä miettii, että tuon ihmisen kanssa voisi synkata hyvinkin, mutta se vaatisi aikaa.

Arkeeni ei mahdu myöskään kovin montaa lähiystävää eli samassa kaupungissa hengaavaa ystävää kerrallaan. Minä mieluiten vietän ystäväni kanssa aikaa ja keskityn häneen mieluummin kuin hengaan kymmenen kaverin kanssa. Tällaisia omistautuvampia ystäväsuhteita ei kerralla elämään mahdu kovin montaa. Sitten ovat erikseen ne ystävyydet, jotka on solmittu aiemmin, mutta jotka elämä on heittänyt eri puolille maailmaa. Näiden kanssa voimme nähdä ja aloittaa taas kuin aikaa ei välissä olisi ollutkaan, mutta emme pidä arjessa aktiivisesti yhteyttä toisiimme.

Minä en edes jaksa kamalasti yrittää, jos tuntuu että kemiat eivät vaan kohtaa. Kyllin paljon elämääni on kävellyt kuitenkin niitä ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksu ja etenkin huumorintaju ovat omani pareja, joten olen vain päättänyt etten hakkaa päätäni turhaan seinään. Muutaman kerran voin tavata, mutta jos keskustelu tuntuu koko ajan pienten kivien syömiseltä, annan kyllä periksi helposti. Toisaalta se on minusta ihan ok. Ei kaikkien kanssa voi olla kaveri, vaikka kaikille toki ystävällinen pitääkin olla.

Re: Ystävystymisen haasteet

Kirjoittaja Petra » 25.08.2017 11:08

Jäin miettimään että onko osa kokemastamme huolesta sosiaalista painetta tai omassa päässähän sekin syntyy näppärästi ainakin minun luonteellani. Ei koskaan pitäisi verrata omaa tilaa ekstrojen elämään. Eikä ylipäätään oikein kehenkään sillä todellisuus heilläkin voi olla ystävien laadun ja määrän suhteen niin ja näin.

Ja jos ei small talk suju niin on vaikea viedä tuttujenkaan kanssa asioita eteenpäin. Ja elämänkokemus kaikenmaailman roikkujatyypeistä ja viestipommittajista ei tosiaankaan tunnu olevan sen arvoista että kannattaisi ottaa riskiä.

Saati että itse pyytäisi jota kuta jonnekin. Sata kertaa vaikeampi sitten virhearvion jälkeen pyristellä tyypistä irti. Enkä puhu nyt niinkään toisesta sukupuolesta kuin ihmisistä kautta linjan.

Työkavereiden kanssa tuntuu kanssa ihan mahdottomalta lähteä ystävystymään sillä vihaan kuppikuntia joihin joutuisin ainakin omissa silmissäni.

Ehkei kannattaisi analysoida yhtään. Osaisikin jättää senkin puolen itsestään.

Ihan kuin lupaisi olla ekstrovertti vaikkei sitä ole. Herranjumala!

Ylös