Introvertit.net Keskustelufoorumi

Ei yleensä, mutta joskus harvoin tulee semmosilla aallonpituuksilla keikkuvia ihmisiä vastaan että ei vaa kykene.

Varsinkaan pitkässä keskustelussa ei ole tarpeen tuijottaa koko ajan keskustelukumppania silmiin, sillä sellainen käytös olisi aivan yhtä omituista kuin katsekontaktin täydellinen välttelykin. Sellaiset introvertit, joille silmiin katsominen on luonnostaan vaikeaa, saattavat taidon kerran opittuaan helposti luiskahtaa tähän toiseen äärimmäisyyteen eli maaninselta vaikuttavaan tuijottamiseen.

Minulle luonteva silmiin katsominen kahdenkeskisessä keskustelussa ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen vaikeaa. Sen sijaan minulta vei melko pitkän ajan oppia hallitsemaan katsettani luontevasti silloin, kun puhun suuremalle joukolle ihmisiä esim. esitelmä- tai luentotilanteessa. Koska on tietenkin mahdotonta katsoa silmiin useampaa kuin yhtä ihmistä samanaikaisesti, niin helposti katse pysähtyy johonkin mielivaltaisesti valittuun yksilöön yleisön joukossa, mistä saattaa syntyä ao. henkilölle omituinen vaikutelma; "helvettiäkö tuo minua toljottaa..." Ratkaisu on tietenkin katseen kohdistaminen aavistuksen verran yleisön päiden yläpuolelle, mistä syntyy vaikutelma, että katse suuntautuu tasapuolisesti kaikkiin. Mutta taidon oppiminen on siis ollut yllättävän vaikeaa.

Sivusinkin kyseistä aihetta tuolla toisessa keskustelussa. Mutta olen aina tuntenut katsekontaktin kiusalliseksi. Yritän tietoisesti kyllä aina vilkaista keskustelukumppania ja vähän aikaa pitääkin katsekontaktia. Luulin jo hieman parantaneeni kyseistä tapaani (tai sen puutetta), mutta pari päivää sitten kaikki opittu meni romukoppaan.

Tapasin siis miehen, josta olen kiinnostunut ja hänkin on ilmaissut kiinnostuksensa minua kohtaan. Ja hän katsoi suoraan koko keskustelumme ajan ja en nähnyt hänen kertaakaan räpäyttävän vaaleansinisiä silmiään (ainakaan niinä hetkinä kun uskalsin itse vilkaista). Ja koska tilanteessa oli muutenkin perhosia vatsassa, meni katsekontakti ihan pikaiseksi vilkuiluksi, huomasin jopa hieman kääntävän vartaloani pois päin miehestä. Ja nyt olen viimeiset pari päivää miettinyt, että annoinkohan miten huonon ja epäkohteliaan kuvan itsestäni. Epäilen silmienvärin vaikuttavan jonkin verran, koska ne eivät olleet perinteisen siniset (tai siniharmaat).

Olen kerran keskustellut erään vanhemman miehen kanssa, jolla oli kellertävät silmät ja hänkään ei räpytellyt silmiään ja katse oli oikein pistävä. Luulin olevani ainoa, josta oli oikein ahdistavaa olla miehen seurassa, mutta eräs hyvä ystäväni -ja niin extrovertti ihminen kuin olla ja voi- tuumi tapaamisen jälkeen, että 'Ne oli murhaajan silmät'. Ei ehkä kuitenkaan oikeasti , mutta en siis ollut ainoa, jonka mielestä miehen katsekontakti oli painostava.

Opettelin tietoisesti katsomaan ihmisiä silmiin pari vuotta sitten, kun jouduin töissä puhumaan paljon ihmisten kanssa. Nykyään se tulee jo luonnostaan, eikä tarvitse enää juurikaan miettiä, kuinka kauan on soveliasta tuijottaa silmiin ja mitä muuta voisin vilkuilla vaikuttamatta epäkohteliaalta. Koen, että minua kunnioitetaan enemmän ja kuunnellaan paremmin nyt. Silmiin katsomattomuus taitaa kyllä olla tavallista nykyään vähän sosiaalistempienkin keskuudessa ja moni tuntuu vähän häkeltyvän suorasta katsekontaktista.

Joillekkin tuo silmiin katsominen varmasti äärimmäisen tärkeää..silmät sielun peileinä ja muita latteuksia... Eri asia on ehkä pyöritellä silmiään ja välttää katsetta jos valehtelee tai ei vain yksinkertaisesti kiinnosta kuin pyöritellä silmiään turhautuneisuudessaan.

Henk. koht. on aika paljon henkilöstä kiinni, pystynkö katsomaan koko keskustelun silmiin vai pitääkö pälyillä pääosin ympärilleen. Ajatuksiaan oikeiksi sanoiksi pukiessaan täytyy kyllä usein katsella seiniä tai jotain muuta objektia. Varsinkin jos tila jossa keskustelu käydään on itselle uusi ja ihmeellinen. Tällöin jo mielenkiinnon vuoksi katse hapuilee ympäriinsä. Tietenkin jos tilanne jännittää, jo pelkkä hermostuneisuus saa katseen auttamatta vaeltamaan.

Hauska anekdootti eräästä työhaastattelusta. Haastattelijan katse ja silmiin tuijotus oli niin läpitunkeva, etten vain millään kestänyt katsoa. Olo oli, kuin minua yritettäisiin hypnotisoida katseella. Henkilö kertoi jotain työhön liittyvää mantraa ulkoaopetellun kuuloisesti useamman minuutin putkeen. Kerkesin kääntää katseen jo useampaan kertaan ikkunasta pihalle, ja tuntuu ettei keskustelija edes räpytellyt silmiään välissä, vaan katse oli nauliintunut silmiini. Ja puhe vain jatkui tuijotuksen ohella.. Oli muuten äärimmäisen lähellä etten revennyt totaalisesti nauramaan sillä tilanne rupesi vain tuntumaan niin äärimmäisen koomiselta. Ja arvatenkin en muista mitä henkilö mahtoi edes sanoa kun keskittyminen meni oman pokan pitämiseen. Eikä se pokka pitänyt, naama vääntelehti väkisin nauruun..

Vielä muutama vuosi sitten inhosin pitää katsekontaktia toisiin, ainakaan pidempää aikaa kerrallaan. Ja tuntuu se edelleen jotenkin kiusalliselta, vaikka itsevarmuutta onkin iän myötä tullut lisää ja pystyn jo paljon paremmin katsomaan toisia silmiin. Tähän tulee kiinnitettyä ihan tietoisesti huomiota enemmän nykyään, saatan kadulla kävellessä katsella vastaantulijoita todella intensiivisestikin, tavallaan harjoitteluna. Ja kun huomaa pystyvänsä pitämään katsekontaktia yllä tuolla lailla, niin se lisää itsevarmuutta edelleen.
Mutta mulla on ollut aina vähän sama juttu kuin Miljalla, eli työhaastatteluissa ja vastaavissa pystyn kyllä katsomaan toista silmiin helposti, kun tämä toinen puhuu, mutta heti kun alan itse puhumaan, niin katse painuu alas mietteliäänä ja käsi menee leualle partaa hapomaan. Tai kätellessä saatan ihan luonnostaan ajattelematta keskittyä katsomaan käsiä, enkä käteltävän silmiä. Ehkä nuo liittyvätkin siihen, että puhuessa haluan keskittyä omiin sanoihini kunnolla ilman, että edessä tuijottavat silmät häiritsevät keskittymistä? Tai että silmät hakeutuvat itsestään sinne missä se kätteleminen tapahtuu, eli toisen kädellä? Eli kyse ei välttämättä aina olisikaan ujoudesta tai kiusaantuneisuudesta, vaan ihan siitä mihin aivot kiinnittävät huomionsa?

Pystyn esim.työhaastattelussa katsomaan melko luontevasti toista silmiin, kun haastattelija on äänessä. Sitten kun tulee mun vuoro sanoa jotain niin homma kusee ja tuijotan seiniin enemmän kuin haastattelijaa, kun mun pitää samaan aikaan miettiä sanojani ja keskittyminen ei onnistu jos pitää samalla pitää katsekontaktia.

En tykkää, jos joku tulee vastapäätä istumaan jossain ruokalassa tms. Haluaisin vain mennä pyödän alle.

Assburger

Itselläni ei ole oikein koskaan ollut varsinaisia ongelmia pitää katsekontaktia. Tämäkin on pitkälti sidonnainen tilanteeseen. Esim. työhaastatteluissa minulle on helppo pitää katsekontaktia eikä haastattelijan tai työpaikalla pomoa silmiin katsominen keskustellessa häiritse. Katse vähän väliä painuu keskustelun aikana muualle, varsinkin jos pohtii, miten jonkun asian sanoo selkeästi, mutta kokonaisuudessaan katsekontakti säilyy.

Mielestäni normaalissa katsekontaktissa on ihan tavallista, että välillä katse on muuallakin kuin keskustelukumppanissa. Välillä tosin itsestäni tuntuu siltä, että katse unohtuu muualle ja pitää palauttaa se tietoisesti takaisin keskustelukumppaniin. Tämmösiä tapahtuu välillä, mutta en tuon perusteella sanoisi, että katsekontakti olisi varsinaisesti vaikeaa minulle. Tosin sellainen ihminen, joka vain katsoo eikä vilkaise minnekään muualle, tuntuu tunkeilevalta. Sanoisin, että tuolloin on kyse pikemminkin tuijottamisesta kuin katsekontaktista.

Vähän aiheeseen liittyen, tein tuossa muutama kuukausi sitten kokeilun. Halusin nähdä, miten tuntemattomat ihmiset reagoivat, jos he katsovat yhtäkkiä tuntematonta silmiin. Noustessani metron liukuportaita ylös katselin alaskulkevien ihmisten kasvoja. Lähinnä olin utelias näkemään heidän kasvonpiirteensä ja ilmeensä kuin että etsin katsekontaktia. Mutta jos katse osui toisen silmiin, niin yritin pitää katsekontaktin. Yllättävän moni käänsi hetken päästä katseensa pois ja myönnän, että katsekontaktin pito oli minullekin aika kiusallista. Mutta tuossa huomasin, että niin muutkin pitävät sitä kiusallisena. Onko siis suurin osa pääkaupunkiseudun ihmisistä introverttejä vai onko tämä joku kansan luonneominaisuus?

Isoissa ihmismassoissa tai tuntemattomien seurassa (jos en puhu heille) en pyri ylläpitämään katsekontaktia, mielestäni silloin se ei ole tarpeellista (eikä tuossa metrokokeilussakaan se ollut, tein sen lähinnä uteliaisuuttani). Mutta jos keskustelee jonkun kanssa, vaikka kassan kanssa, niin silloin mielestäni tervehtiessä olisi kohteliasta edes pitää hetken katsekontaktia.

(onpas meillä samanlainen nimimerkki )
Mutta siis! asiaan.
Mulla oli ennen vaikeus, suorastaan sattu aivoon katsoo toisia silmiin. Ikää tullessa lisää niiden keskustelukumppanien turha määrä hiljalleen väheni ja alkoi löytyä se oma "piiri". Kun on tuttu rakas ihminen niin keskustelee vaikka nenät vastakkain, niin harvoin kuitenkin näkee ja nauttii täysin rinnoin toisen seurasta. No okei ei nyt ihan niin kärjistetysti, mutta kyllä mulle ainakin on helpompi kattoa silmiin kun on tuttu ihminen.
Joskus tosin jos puhutaan esim. jostain vaikeasta asiasta, niin pystyn keskittämään ajatukseni paremmin kun en ole katsekontaktissa vaan vaikka istuen vieretysten.
Mulle silmiinkatsominen on tärkeä osa keskustelua ja niistä voi hyvin päätellä toisen mietteet, tunnetilat ja sanojen oikean merkityksen.
Siitä tosiasiasta ei vain pääse eroon, että silmät ovat sielun peili.
Jokainen tyylillään ja mitäpä sitä muuttamaan,jos tuntuu että ei oikeasti pysty katsomaan toista silmiin. Kyllä nyt varmaan jokainen järkipäissään oleva ihminen tajuaa, ettei katsekontaktiin kaikki pysty. Jos ei tajua niin antaa olla tajuamatta, sitten ei tarvitsekkaan.
Itselle joskus joku opetti, että jos et pysty katsomaan silmiin, niin katso toisen silmien väliin tavallaan nenän yläosaan. näyttää kuulemma toisesta ihan samalta kuin katsoisit suoraan silmiin.

Sama ongelma minullakin. En tykkää yhtään katsoa ketään silmiin. Enkä myöskään tykkää että minun silmiini katsotaan. Tiedä häntä mistä johtuu, mutta itse katson mieluumin keskustelukumppanin käsiin.