Introvertit.net Keskustelufoorumi

Tavallaan allekirjoitan itsekin tuosta perusturvallisuuden tunteesta riippuvan ajoittaisen seuran kaipuun, mutta sittemmin tarve on vähentynyt kun olen käsitellyt syitä pelon taustalla ja saanut niitä selvitettyä. En kuitenkaan täysin eristyksissä itsekään viihdy eli kerrostalo on siinä mielen loistava asumismuoto että tuntee että on kuitenkin sivilisaation parissa vaikkakin omassa rauhassaan. Netti on myös mulle tärkeä yhteyskeino maailmaan, joten siinä mielessä täysin yksin en ikuisesti viihtyisi. Tällainen "seura" on kuitenkin paljon kevyempää, kun ei edellytä suoraa ja jatkuvaa vuorovaikutusta.

Itse luonteen eli introverttiuden puolelta seuran tarve on sitten vähäisempää vaikka tietysti joskus harvoin tulee pitkä yksin vietettyjä aikakausia, jolloin tavallaan "akut ovat yliladatut" ja on mukavaakin niitä lähteä "purkamaan" ihmisten pariin. :)

[quote="seija"]Tjaah, nyt en tiedä olenko kanssasi samaa mieltä..täytynee pohdiskella asiaa.
Mennäänkö tässä " mitä on olemassa" , kun väität ettei keho/ ruumis muista kunkin henk.kohtasen ihmiskäsityksen juurille? Jos näin, on monia eri käsityksiä siitä mitä ihminen lopulta on.[/quote]


traumathan jättävät ihmiseen oman jälkensä ja turvattomuuden tunteet joskus eivät myöskään kauheen hyvin katoa ainakaan kokonaan.se miten hyvin sitten oppii elämään niiden kanssa tai yrittää muokata niitä ettei niihin kiinnittäisi niin paljoa huomiota tai välittäisi niistä ei ehkä ole niin helppoa.

mutta jotenkin avun esim juuri terapia, puhuminen vertaistuki voisivat auttaa


tuo sinun mainitsevasi kehomuisti vaikkei sitä nytten ole todistettukkaan tämän yhden vastaajan mielestä tieteellisesti niin ei tarkoita etteikö sellastakin olisi.mutta missä määrissä sitä on tai miten vaikuttaa niin tiedä sitä sitten. ei kaikkea ole tieteellisesti vieläkään todistettu mutta ei se silti sitä tarkoita etteikö sellaisia asioita olisi olemassa kuitenkin.mutta kyllähän ne aivot kattaa aikas paljon tietoisesti ja tiedostamattomasti meistä ihmisistä.

jutun vierestä mutta onhan niitäkin ihmisiä paljon jotka ovat saaneet elin siirron maksa/munuaiset/sydän ja niiden persoonassa on tapahtunut muutos samaan suuntaan kuin luovuttajalla josta he eivät ole koskaan tienneet mitään eikä sen perusteella muuttua.esim joku on aloittanut tupakoimaan.toinen aloittanut kauheen juoksemisen.joku himoitsee sellaisia ruokia joista ei koskaan ennen edes tykännyt ja onhan niitä tieteellisesti tutkittukin en nyt just muista puhuttiinko silloin jo solu muistista.

mutta vain minun ajatuksiani en ala niitä toisille kiveen hakattuna tietona myymään

[quote="annip"]Hankala otsikoida otsikkorivin rajoitusten mukaisesti, mutta silti kuvaavasti...

Onko muita, jotka ovat muuten päivänselvästi introverttejä, mutta eivät nauti olostaan täysin yksin? Olen pienestä asti ollut sellainen, että kartan isoja ryhmiä, julkisia paikkoja, esiintymistä ja viihdyn mieluiten rauhallisen teekupposen parissa, eläinten kanssa tai luonnossa, MUTTA silti viihdyn parhaiten, jos samassa tilassa on joku toinen.

Ystävissäni arvostankin suuresti sitä, kun toisen kanssa voi olla hiljaa, eikä tilanne silti muutu kiusalliseksi. Jutellaan rauhassa, kun siltä tuntuu, mutta jos molemmat hetkeksi haluavatkin syventyä vaikkapa lehden lukemiseen, luontoon tai teekupposeen, on sen oltava luontevaa ja molemmille osapuolille ok. Onnekseni ihmisiä, joiden kanssa tämä toimii, löytyy monista erilaisista persoonallisuuksista ja olen kuullut joskus sitäkin, että minun seurassani olo voi tuoda ekstrovertillekin sitä toisinaan kaivattua rauhaa ja hiljaisuutta, joka välillä unohtuu.

Kokonaan yksin ollessani en puolestani sitten osaakaan rentoutua, vaan yritän hermostuneena uppoutua tv-sarjoihin, houkuttelen kissojani luokseni niin innokkaasti, että saan niiltä paheksuvia katseita, enkä oikeastaan saa aikaan yhtään mitään. Täysin omaa rauhaa halutessani saatan käydä esimerkiksi pitkässä suihkussa tai siirtyä vaan toiseen huoneeseen koneeni kanssa, mutta tarvitsen toisen ihmisen samaan asuntoon rentoutuakseni kunnolla. Onko siis muita introverttejä, jotka tunnistavat itsestään tämän saman, yleensä hyvin epäintroverttinä pidetyn ominaisuuden?[/quote]

Ei tuo kuulosta mitenkään oudolta, enkä lähtisi estimään mitään traumaattista syytä käytöksellesi, ellet itse tiedosta jotain sellaista. Jokainen introverttikin on yksilö, niin sosiaalisen elämän tarpeidensa kuin muunkin luonteen osalta. Olen ollut 30 vuotta naimisissa ja olen vahvasti introvertti. Itse tarvitsen usein päivittäin muutaman tunnin yksinoloa, onneksi se toteutuu jo päivän töiden puitteissa. Iltaisin olen mielelläni puolison seurassa, juttelemme jopa jonkin verran milloin mistäkin, mutta suurimman osan yhdessä olo ajastamme puuhaamme omiamme puhumatta toisillemme välillä tuntiin-pariin, eikä rakkaus ole todellakaan kuollut, päinvastoin :) Olen ajatellut tätä introverttien yhdessäolona, tämän luonteenpiirteen vahvuus kun on se, että kestää hiljaisuutta toisen/toisten seurassa. Parhaan yhteyden tunteen toiseen voi kokea hiljaisuudessa, silloin kun ilman sanoja tulee kokemus että me ymmärrämme toisiamme. Myös suuret elämykset esim. luonnon parissa voivat olla todella syviä juuri kahden tai useamman ihmisen kesken, yhdessä vailla sanoja. Kun tyynen järven selän yli kantautuu vesilinnun huuto valoisassa kesäyössä, mustarastas viheltää kaipuutaan, nuotiotuli rätisee hiljaa taustalla, selittäminen ei voisi siinä tilanteessa muuta kuin heikentää lumoa. Silti tämä lumo on mukava kokea yhdessä.

Me introvertit ilmaisemme usein suuria tunteita vähäeleisesti, kun monet ekstrovertit näyttävät vähäisiäkin tunteita hyvin suurieleisesti. Tarkoitus ei ole väheksyä tai loukata heitäkään, kyse on siitä että ekstroverteille puhuminen ja huomio ovat niin paljon tärkeämpiä, että joskus jopa matkoista, kokemuksista ja elämyksistä kertominen on selvästi nautinnollisempaa kuin itse kokemukset.

Palatakseni aiheeseen, jonka avasit. Vaikka siis tarvitsen yleensä tunteja päivässä yksin oloa, välillä kokonaisia päiviäkin, parhaimmillaan parikin, niin siinä välissä olen mieluummin "yksin yhdessä". Varmasti tämä liittyy myös pitkän parisuhteen aikana syntyneeseen kiintymykseenkin (positiivisessa mielessä), juuri sen tietyn hyvin tutun ja läheisen ihmisen seuraa kaipaa, etenkin kun kumpikin antaa tilaa toisilleen yhdessä ollessakin. Pitää muistaa, ettei monikaan introvertti ole erakko, kaipaamme ja tarvitsemme toisten ihmisten seruaa, mutta meillä on omanlaisemme tarpeet tämän seuran ja sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Siinä missä moni tuntemani ekstrovertti tulee tyytyväiseksi, kun saa puhua, mieluiten keskeytyksettä, aiheesta toiseen pomppien, jopa riippumatta siitä ollaanko hänen jutuistaan kiinnostuneita ja kuunnellaanko häntä vai ei, introvertit usein kaipaavat kokemuksen aidosta vuorovaikutuksesta, siitä että ymmärtää toista ja tulee ymmärretyksi. Kun on elänyt 30 vuotta yhdessä, tähän ymmärrykseen tulee paljon elementtejä, joissa tarvitaan hyvin vähän sanoja, tai ei lainkaan, missä ei ole mitään negatiivista kismet mainoksesta huolimatta :) Hiljaisuus kauneinta musiikkii on. Välilä meillä on puolison kanssa suorastaan hauskaa esim. sukujuhlissa, kun joku innostuu oikein suu vaahdossa selittämään jotain asiaa vähäisen tiedon ja kokemuksen varassa, mutta syvällä rintaäänellä ja katsomme vain toisiamme, hymyilemme lähes huomaamattomasti ja tiedämme, mitä ajattelemme.

Ole siis rauhassa. Toisen seurassa hiljaa oleminen voi täyttää osan yksi olemisen tarpeestasi. Ja täysin yksin olemisen tarve on kuitenkin meillä kaikilla yksilöllinen niin luonteen kuin elämäntilanteen muun kuormittavuudenkin osalta.

Occamin partaveitsi aika hyvin osoittaa, että mitään kehomuistia ei tarvita. Tiedäthän, yksinkertaisin mahdollinen selitys joka ottaa huomioon kaikki tosiseikat on todennäköisesti oikea. Käsitettä kehomuisti ei tarvita mihinkään, joten sellaista ei pitäisi käyttää.

Ihmiset kuvittelee että jotain tuollaista tarvitaan siksi että ei ymmärretä, miten vähän me vieläkin ymmärrämme aivojen toiminnasta.

Siis toki voit käyttää tuota käsitettä kaikin mokomin, mutta mitään tieteellistä evidenssiä sen olemassaolosta ei ole, sen enempää kuin mitään tarvettakaan ko. selitysmallille.

Tjaah, nyt en tiedä olenko kanssasi samaa mieltä..täytynee pohdiskella asiaa.
Mennäänkö tässä " mitä on olemassa" , kun väität ettei keho/ ruumis muista kunkin henk.kohtasen ihmiskäsityksen juurille? Jos näin, on monia eri käsityksiä siitä mitä ihminen lopulta on.

[quote="seija"]Mites sitten, jos pelon on joskus aiheuttanut/ jättänyt jokin traumaattinen tapahtuma, jossa kehomuisti on tärkeässä osassa, luulen, ettei tilanne ole niin helppo saada hallintaan tuolloin ja silloin lainalaisuudet eivät ehkä toimi, eikä paikallistaminen auta.

Kongnitiiviset terapiatkaan eivät välttämättä pääse näihin tuntoihin käsiksi.[/quote]

Ei tarvitsekaan. Ei sinun tarvitse tietää, mikä sen pelon on aikanaan aiheuttanut. Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Et yhtään mitään. Täytyy keskittyä siihen pelkoon, mitä tunnet NYT.

Kognitiivisessa terapiassa kyllä pääsääntöisesti keskitytään juuri siihen nykyhetken tuntemuksiin eikä menneiden kaiveluun. Menneitä ei kannata siksikään kaivella, että ihminen muistaa ihan mitä sattuu. Luultavasti vähintäänkin puolet niistä "traumaattisista" muistoista, mitä ihminen jossain psykodynaamisessa terapiassa yhtäkkiä "muistaa", ovat keksittyjä.

Overlord on oikeassa siinä, että meditaatio auttaa. Jopa minulla, joka olen aina ollut kova pelkäämään, on mindfulness -harjoitteet auttaneet lieventämään pimeänpelkoa. Nuo harjoitteet auttavat siihen, että kun huomaan tuntevani pelkoa, huomaan tuntevani pelkoa. Ei muuta. Katson sitä pelkoa, sen sijaan että alkaisin miettiä "hyvänen aika sentään, miksi mua pelottaa, kuulinkohan jotain pelottavaa, olikohan tuo rasahdus nyt joku elukka, tiedän kyllä että on tosi typerää pelätä tällä tavalla..." Se, että yrittää älyllisesti prosessoida pelkoa saa sen vain vahvistumaan, koska silloin sitä ruokkii vaikka yrittäisikin hokea itselleen: "Ei ole mitään pelättävää." Mutta kun pelkoa -tai mitä tahansa muuta kielteistä tunnetilaa- vain katsoo, hyväksyy sen, antaa sen olla, se tunnetila ikään kuin hölmistyy ja menettää voimansa.

Tuo ei kyllä minulla onnistu läheskään aina, mutta joskus sentään. Tällaisella ihmisellä, jonka pelokkuus lienee lähinnä neurologista yliherkkyyttä, tuo on huomattavasti tehokkaampaa kuin asian sanallinen prosessointi. Sellaisessakin tilanteessa, missä pelon on aiheuttanut joku trauma, tuo on luultavasti tehokkain menetelmä -koska ei ole mitenkään tarpeen tietää, MIKSI pelkäät. Se on koko jutun juju. Tietysti se edellyttää päästämistä irti siitä ajatuksesta, että niissä omissa tunteissa ja niiden syissä rypeminen olisi niin jumalattoman tärkeää. Ei ole. Tunne on vain tunne. Toisinaan tarkoituksenmukainen, useimmiten ei.

Mitään kehomuistia ei muuten ole olemassakaan. Se, että ihmiset joskus "muistaa" asioita kun niitä manipuloidaan tai saattavat yllättäen avautua ihan normihierojalle asioista, joista eivät ole koskaan puhuneet kenellekään johtuu vain siitä että kosketus on voimallinen asia. Se saa ihmisen emotionaaliseksi. Lisäksi hierontapöydällä tai manipuloitavana ollessa ihmisellä ei ole mitään viihdykettä, on pakko kohdata se oman pään sisältö -mitä suurin osa ihmisistä välttelee 24/7 hyvin tehokkaasti. Mutta ei se ruumis mitään muista.

Mites sitten, jos pelon on joskus aiheuttanut/ jättänyt jokin traumaattinen tapahtuma, jossa kehomuisti on tärkeässä osassa, luulen, ettei tilanne ole niin helppo saada hallintaan tuolloin ja silloin lainalaisuudet eivät ehkä toimi, eikä paikallistaminen auta.

Kongnitiiviset terapiatkaan eivät välttämättä pääse näihin tuntoihin käsiksi.

Itsestänikin tämä kuulostaa aika lailla turvallisuuspohjaiselta. Minullakin oli samankaltaisia pelkoja nuorempana aina kun olin yksin, esim. matkalla töistä keskellä pimeää metsää tai aivan yksin kotona.

Itse pääsin tästä eroon meditaatiolla ja omien ajatuskulkujeni ymmärtämisellä. Yritän tässä selittää teorian ja siihen pohjautuvat tekniikat jos jotakuta kiinnostaa yrittää samaa. Ensinnäkin, ihmisaivot koostuvat erillisistä alayksiköistä. Nämä yksiköt ovat evoluution kuluessa pikku hiljaa erilaistuneet vastaamaan tietynlaisen informaation käsittelystä. Sisäisellä puheella on oma alayksikkönsä, samoin ulkoisella puheella, kuuloalayksiköitä on useampi, jokainen vastuussa tietyn äänen ominaisuuden käsittelystä ja niin edelleen...

Myös peloilla on oma alayksikkönsä, joka jatkuvasti tutkii ympäristöä ja informoi varsinaista tietoisuutta pienimmästäkin vaarasta. Tämä on siis kaukana ns. alitajunnassa eli ei suoraan kontrolloitavissa. Lisäksi evoluutiossa liika pelokkuus on aina ollut valintaetu (vertaa tuuli vs tiikeri heinikossa) joten pelkoalayksikkö on hyvin herkäksi viritetty jo oletuksena. Kaikki mitä tämä osa kokee uhkana, tuntuu pelottavalta (oleminen erossa laumasta, pimeä, mystiset äänet) jolloin tietoisuus saa tästä signaalin.

Tämä on kutenkin vain pelkovasteen alku. Pahin on vasta tulossa. Kun tietoisuus saa tämän pelkosignaalin, rupeaa se luonnollisesti etsimään uhkia. Koska kuitenkaan yli 99% tällaisista tapauksista mitään todellista uhkaa ei ole olemassa, alkaa mielikuvitus kuvitella näitä uhkia. Tästä sitten voikin lähteä käyntiin todella paha noidankehä, jossa pelokkaat ajatukset vain ruokkivat jo olemassa olevaa pelkoa, johtaen entistä pelokkaampiin ajatuksiin.

Tehokkain keino tämän estämiseksi on ajatusten kääntäminen sisäänpäin pelokkaassa tilanteessa ja pelkoalayksikön lähettämän signaalin löytäminen, sen joka kertoo sinulle että sinun on oltava peloissasi vaikka ei olekaan mitään konkreettista syytä. Sitten kun on ikään kuin "oppinut" tunnistamaan pelkoalayksikön signaalin oman päänsä sisällä niin se on paljon helpompi sietää, ja ajan kanssa sen voi jopa vaimentaa.

Luulen, että minulla homma liittyy myös osittain tuohon perusturvallisuudentunteeseen ja kuten vastaajilla, päivä on selvästi iltaa helpompi tämän suhteen. Viime yön olin poikkeuksellisesti yksin kotona, enkä nukkunut lainkaan.

Yksinäisyyttä on helpompi kestää silloin, jos on esimerkiksi aktiivinen keskustelu menossa netissä, mutta heti kun se loppuu, hiipii ahdistus taas pintaan. Keskustelukumppaniksi tai paikallaolijaksi minäkin haluan mieluiten oman puolison tai läheisen ystävän, muut eivät samaa asiaa aja. Puolison (ja varmaan jonain päivänä lasten) kanssa oletankin yhtenä tekijänä olevan myös sen, että voin luottaa toisen voivan hyvin ja olevan turvassa, kun tämä on kuulo- ja/tai näköetäisyydellä. Tämäkin tosin taitaa pohjimmiltaan palata tuohon turvallisuudentunteeseen.

Kyllä minäkin tunnistan itsessäni tuon tarpeen, että muita on talossa tai lähistöllä, saattaa mullakin kyllä liittyä tiettyyn turvallisuuden tarpeeseen, kun on joskus ollu niin turvatonta.
Tykkään kyllä esimerkiksi olla myös kirjaston lukusalissa, jossa luetaan itsekseen, mutta yhdessä ja ollaan hiljaa. Yksinoloa tarvitsen kuitenkin päivittäin jonkin verran, jotta saan ajatukseni kasattua ja ns. kuulen itseni paremmin.