Introvertit.net Keskustelufoorumi

juuri 44v. täyttänyt ilmoittautuu. Tein muuten piruuttani tuon testinkin: 85% eli en ole täydellinen.

Lueskelin noita juttuja tuolta ja on hassua huomata, että introverttejä on ammatissa kuin ammatissa. No. Itse olen vääntänyt teollisuuden myynti - ja projekti hommissa parikymmentä vuotta, joten se asiantuntija kuvaa hyvin työtäni. vapaa-ajalla lähden sitten jonnekin metsään. Yksin, taikka siis... On mulla kamera aina mukana. Rakastan olla yksin metsässä. Se maailman rauhoittavin paikka. Jos olisi tilillä hiukan enemmän paalua, niin muuttaisin Lappiin erakoksi.

Olen tiennyt, että itsessäni on paljonkin introvertin piirteitä, ja näen niitä paljon myös tyttäressäni.
Miksikö liityin nyt?
Oli tapaus, joka minulle tapahtui perjantaina (15.3.)
Olen mukana (taikka olen ollut jo monta vuotta) paikallisessa teatterikerhossa. Näytteleminen on minulle kivaa ja se jotenkin saa hulluuteni kukkaan. Tiedän, ei ehkä kuulosta aivan introvertiltä, mutta näytteleminen on ohjattua selkeää näyttäytymistä ilman että sinuun itseesi kohdistetaan huomiota.

Synttärini olivat perjantaina ja olivat sitten miettineet, että kun ukko tulee näyttämölle, niin lauletaan sille onnittelulaulu... Ei saat... Olen ennenkin ollut vastaavissa tilanteissa ja yleensä kierrellyt itseni pakoon. Yleensä kävelemällä pois, myös juoksemalla olen asian hoitanut.
Sain paniikkikohtaukseen. Huusin ja juoksin näyttämöltä suoraan autoon. Olin kuin sumussa. Ei oikein tiennyt itkiskö vai nauraisko??
Näytäntö alkoi reilun tunnin päästä... Ajelin siellä ja täällä ja tulin takaisin varttia vaille.
Vedin osani ja lähdin samantien kotiin. Jo ennen loppukumarteluja...

Lauantaina sama homma, hoidin osani ja lähdin kotiin. Tänään olikin sitten kaksi näytöstä ja tein samat. Onneksi näytökset loppuivat.
Olen saanut ihmettelyjä... Osa on ymmärtänyt, osan mielestä olen kummallinen kun ei onnittelut kelpaa...
Terv. Hullu synttärisankari.

24v erityisherkkä INFP täällä moi! saa tulla juttelemaan

Uusi mummeli tässä. Tyyppinä INFT. Olen oikeassa ammatissa, kaivelen sovelluksien ongelmia ja kehitän ohjelmistoja. Ystävyyssuhteet vähissä, harva ymmärtää tyyppiä joka ei koskaan vastaa puhelimeen eikä juuri välitä pippaloista tai tapaamisista isommassa joukossa. Ikää on jo 60 ja huomannut myös että vuosi vuodelta vetäydyn yhä enemmän. Nuorempana ekstrovertti puoliso veti minutkin mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja turvasi aina selustani. Jäin kuitenkin leskeksi ja oma sohvannurkkani on nykyään paras ystävä. Työni voin onneksi hoitaa pääasiallisesti etänä joten sen puolesta kaikki hienosti. Paras ystäväni onneksi ymmärtää luonteeni ja on aina valmis kirjoittamaan kilometrin mittaisia meseviestejä sekä välillä tapaamaan ihan kahdestaan. Suuri osa tutuista on kuitenkin jäänyt pois koska pitävät loukkaavana sitä etten ole yhteydessä "livenä". Kaikki aikataulut ahdistavat ja koko päivä on pilalla jos pitää jonnekin mennä aikataulutetusti. Puhh...
Että tämmöinen tapaus täällä.

Asiakas palvelu hommat on haastavia, varsinkin kun ei sitten yhtään kiinnosta kertoa tekemisiään muille ja silti pitää miellyttää. "Kiveä" on tullut kun ei ole jaksanut hymyillä tai on kuitannut tyhmän kysymyksen tyhmällä vastauksella.

Jaa. Pitääkö täällä tunnustaa olevansa uusi. No, minä olen 48-vuotias. Outo, kun oikeasti paras kaverini ja sydänystäväni katsoo peilistä minua joka aamu. Ja minäkin olen etulinjassa, asiakaspalvelutyössä. Olen nimittäin aulatiskin typy. Ikävää kun saa kuulla aika jatkuvalla syötöllä olevansa vihaisen näköinen, negatiivinen ym. kun ei vaan jaksa smooltoolkki kiinnostaa. Joku kaveri olis kiva, sellainen joka antaisi olla rauhassa, no outo. Saisi olla hänkin.

Ja yksi lisää, olisiko ensimmäinen kerta kun jo toisena päivänä johonkin foorumille kirjoitan...

Varsinkin tämä ketju oli sen verran vapauttava ja voimaannuttava, että lisätään tähän perään.

Täällä jo vähän yli neljänkympin ehtinyt mies, vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään tätä koko asiaa paremmin. Olisipa tällainen foorumi ollut jo 20v sitten käsillä, eihän näihin kirjoituksiin voi kuin samaistua. Testi antoi tulokseksi 95%, mutta se yksikin kysymys oli vähän siinä ja siinä kumpaan suuntaan, eli sanotaanko realistisesti noin 97,5%.

Minä olen se, joka tarkistaa puhelinnumeron kolme kertaa ennen soittamista, ettei vain soittaisi väärään numeroon ja joutuisi odottamattomaan tilanteeseen. Ei sillä, puhelimen paino nousee jo pelkästä ajatuksesta, että ylipäätään pitäisi soittaa jonnekin.

Lähes 15v meni parisuhteessa, mutta sekin loppui, lähinnä tähän samaan. Sitä kasvaa erilleen kun toinen ajaa tahtomattaan "nurkkaan", mikä saa aikaan vain enemmän sulkeutuneisuutta, ja kierre jatkuu. Tästä suhteesta jäi kaksi lasta, joista vanhempi on myös hyvin introvertti.

Kaverisuhteetkin ovat vuosien varrella käyneet laihoiksi, minusta kun ei ole oikein ylläpitämään niitä. Siihen vielä kun elämä en heitellyt eri paikkakunnille, niin eipä siitä paljoa ole käteen jäänyt.

Omaksi "salaiseksi" aseeksi pakollisiin sosiaalisiin kohtaamisiin on kehittynyt jonkinlainen humoristinen ja ironinen tapa ilmaista asioita. Jotenkin se on helpompi heittää asia jossain porukassa pihalle nopeasti "nurinpäin". Asian sanominen oikein kun vaatisi sisäistä käsittelyä ja moderointia aivan liian kauan. Vähintäänkin outona ne pitää siltikin.

Ilmeisesti elämä itse on myös vähintään yhtä kieron huumorintajun ja ironian omaava, koska on minut heittänyt niinkin helppoon paikkaan työelämässä kuin asiakaspalvelun eturintamaan. Joskus tämä olisi ollut pahin painajainen, mutta kyllä sitä näköjään pystyy kehittämään työkalut tähänkin. Ei se aina helppoa ole, vaatii kuitenkin jonkinlaisen roolin vetämistä, "erillisen" työminän rakentamisen oman päälle. Pitemmän päälle rankkaa, mutta joskus jopa palkitsevaa.

Olisihan se mukava vielä joskus löytää joku ymmärtävä ihminen rinnalle, tuntuu vain että kaikki tämä vaatisi niin paljon työtä ja panostusta, että saa nähdä. Toisen kohtaaminen omana itsenään kun vaatii jo todella paljon, puhumattakaan että pitäisi vielä päästää joku muurin tälle puolelle.

Tämä nyt olikin todella odottamaton avautuminen, kiitos (?!) siitä tämänkin ketjun edellisille kirjoittajille.

Hei,

Täällä ilmoittauttuu yksi 55v introvertti. Nyt vasta huomaan, että on muitakin samanlaisia ihmisiä kuin minä. On helpottavaa huomata, että en ole yhtään "outo".

no voi hyvänen aika, mokasin heti jotain.
yllä olevan tekstin kirjoitti siis Lovack, ei Lovack10. luulin kirjoittavani kirjautuneena.
katsotaan tuleeko tämä asian mukaisesti perille. sorit sekoiluni

ja täälläkin uusi tulokas. tervehdys kaikille!

hienoa, kun satuin huomaamaan tuon kasviksen tekstin sillä ehdin jo ajatella että onko täällä pelkästään nuoria. tämä on itselleni täysin uusi foorumi.
olen 57 v yksin asuva nainen, ei lapsia, ja testin mukaan 90% introvertti.
joku kirjoitti sairastelevan introvertin vaikeuksista saada muut ymmärtämään ettei kaipaa sitä seuraa vaikka kuinka selvästi sen täsmentäisi. siis niin tuttu juttu kuin olla ja voi.
koko aikuisikäni olen viihtynyt yksin ja tuntuu siltä että mitä enemmän ikää tulee myös tämä yksin olemisen tarve voimistuu. harvemmin, oikeastaan en koskaan, kaipaa edes läheisimpieni ystävieni fyysistä paikalla oloa (puhelinkeskustelut riittävät) taikka seuraa puhumattakaan siitä, että tapaisin heidät kaikki yhdellä kertaa.
jos olen sopinut yhden ystävä-tapaamisen vaikkapa minun luonani lounaalla, kestää monta päivää että toivun tämmöisestä ruljanssista.
tapaamiset pyrin järjestämään myös aina jomman kumman kotona, enkä edes muista koska olisin ollut ravintolassa syömässä, kosken kerta kaikkiaan halua olla ihmisvilinässä. tai ei, joskus erittäin harvoin poikkean siiderillä suht rauhallisessa ja viihtyisässä kulmakuppilassa missä ei esim soi musiikki.
harvinaista herkkua muuten. baari, jossa ei musat raikaa.
olen aina kotona. ja täydellisessä hiljaisuudessa. ei siis radiota taustalla, ei musiikkia eikä ainakaan avonaista tv:tä meluamassa. telkkaria en edes omista, mutta katselen kyllä leffoja ja sarjoja paljonkin läppäriltäni.
luonteeltani en ole alkuunkaan ujo, mutta eritoten vieraiden ihmisten tapaaminen ahdistaa valtavasti vaikka omaankin mukiinmenevät sosiaaliset taidot. jotkut syntymäpäivä- taikka muut kutsut ovat silkkaa kärsimystä ja jos suinkin voin kohteliaisuuden nimissä, kieltäydyn kaikesta tuommoisesta. joskus tekosyyn varjolla, joskus sanon suoraan ettei oikein nappaa. tilanteesta ja kutsujasta riippuen.

entä sitten tämä sairauteni ja sen tuomat ilmiöt, kuten ihmiset jotka haluavat auttaa.
suurin osa heistä tarkoittaa pelkkää hyvää, enkä tulevaisuudessa kenties pärjääkään ilman apua.
mutta kun se on sen ajan murhe.
tällä hetkellä sairauteni EI aiheuta ongelmia arjentason askareissa ja olen siis täysin itsenäinen.
mutta sitten on näitä tapauksia jotka eivät kerta kaikkiaan USKO esim sitä, että vaikka olen sairauteni takia pois työelämästä ja päivät pitkät kotioloissa (kuten olin jo työelämässä ollessani) (sillä työni luonne salli ns etä-työn) en siltikään kaipaa "seuraa" taikka "piristystä" tervehdyskäyntien muodossa.

puhelimeni on aina äänettömällä. nyt sairastaessa olen joutunut asettamaan myös ovipuhelimeni "äänettömälle" sillä jos joku näistä intomielisistä tervehtijöistä ei saa minua kiinni, niin jo seistään oven takana: "Päätin tulla moikkaamaan että mitenkäs täällä pärjätään".
olenkin ottanut tavakseni tekstailla soittajille että täällä kaikki ok, sillä en toki halua huolestuttaa ketään.

en tietenkään haluaisi kuulostaa ylimieliseltä enkä missään tapauksessa olemaan epäkohtelias useinmiten siis pelkkää hyvää tarkoittaville ihmisille - mutta oi pojat, he rassaavat ärsytyskenttääni. enkä, muuten, juurikaan puhu näistä tuntemuksistani; siksi(kin) tämmöinen foorumi on todella tarpeellinen.
eli suuri kiitos palstan ylläpitäjille

parisuhteet ovat nekin ongelmaisia. erosin vastikään vuoden pituisesta suhteesta ja olen siitä valtavan surullinen. minä olen se jätetty osapuoli, jos asian nyt näin yksinkertaistaisi.
enivei, kun tutustuimme miehen kanssa keskustelimme tästä muka meitä molempia koskevasta introverttiydestä. mies horisi olevansa samanlainen introvertti kuin minäkin. no eikä ollut
hänen puolelta juhlia ja kutsuja riitti ja piisasi, joihon lähdin mukaan koska olin niin rakastunut, mutta silti ahdistus päällimmäisenä tunteena.
kysymyksessä ei niinkään ollut miehen miellyttäminen - mikä saattaisi ensimmäiseksi tulla mieleen - ei, vaan se että rakastuneena ihmisenä halusin kokea meidät erilaisissa paikoissa. näiden kahden asian ero on oleellinen.
nyt kun jäin yksin, mitä siis suren, huokaisen toisaalta suuresti helpotuksesta - ihanaa, nyt todellakin voin viettää elämäni rauhassa ilman kaikenmoista tohinaa.

okei, nyt taisi tulla pitkä sepustus.
mulla on diagnosoitu joskus nuorempana myös ADD ja sain siihen lääkityksenkin. itse asiassa kyseistä troppia on minulla jälleen reseptillä mutten koe tarvitsevani sitä.

nyt on ihan pakko lopetella, mutta varmasti jatkan taas mieleni purkautumista tänne.

paljon tsemppiä kaikille ja aurinkoista syksyä

Tällainen palsta on hyvä.
Voi lukea muiden samanaiheisia juttuja.
Olen minä joskus ajatellut että olen vähän erikoinen
kaveri toisten mielestä.
Itseni kanssa olen kuitenkin tullut toimeen.

Erakon CV.

Olen 58 v. mies naimisissa ja vaimoni on samanlainen.
Hieman aktiivisempi kuin minä, mutta ei liiaksi.

Emme kyläile paljoa ja naapurille sanon huomenta,
jos se huomaa minut.

Olen luokitellut itseni askeetiksi ja erakoksi.
Introvertti on minulle uusi termi ja nyt uusi titteli,
tai "korkonimi".

Radiosta kuuntelen uutiset ja hartausohjelmat.
Telkkarin annoin pois 10 v. sitten
ja sitä ennen se oli yleensä pimeänä.
Lehtiä en tilaile.
Kännykkä on, mutta en soittele.
Puhelin on hyvä,
kun kulkoo metissä ja jos jotain sattuu.

Ihailen Ortodoksien Pyhien isien kirjoituksia ja opetuksia
ja elämänkertoja.
Olen niitä kirjoja ostanut ja lukenut aika paljon.

Historia ja vanhat asiat ovat ok.
Samoin luontoasiat.
Lintujen ja muiden eläinten seuraileminen on mukavaa puuhaa.
Metsässä piiloudun, jos joku toinen kulkee siellä.
"Jäniksiä luuloo olevan."
Annan sen kulkijan mennä ja jatkan matkaa, majanpoimintaa tms.

Puu ja metallityöt käsityökaluilla on rentouttavaa.
En käytä koneita.
Tykkään tehdä puhdetyöt ja työkalut ite.
Ei tartte ostella.

Shakkia pelailen joskus tietokonetta vastaan.
Pasianssi on ihan ok.
Kitaralla soitan Delta-Bluesia, kun siltä tuntuu.
En pidä kerhoista tai yhteisöistä.
Ravintolat ja remuaminen on kauhistus.

Töissä pitää välillä "jutella" tai sanoa jotain,
ettei tule sanomista tai kuiskuttelua.
Kokouksiin tai tapahtumiin en osallistu, jos ei ole pakko.
Siellä olen mieluimmin omissa ajatuksissa.

Aamulla herään 03-04 ja nukkumaan viimeistään 21.
Tykkään tepastella pihalla aamukasteessa paljain jaloin.
Elävä tuli ja kynttilät ovat parempia, kuin sähkövalo.
Naksuttava seinäkello on mukava.

Aamulla lämmitän takan ennenkuin emäntä herää.
Sillä on sitten mukavampi.

Kaupassa on pakko käydä, vaikka siellä onkin "muita".
Yleensä emäntä siellä käy.

Joskus olen näistä jollekin puhunut, mutta pitävät omituisena.
En puhu enää.

Koira olis kiva ja sille voisin puhua.
Vähän.
Teen yleensä nk. pitkää päivää ja en viitsi sitä ottaa
kärsimään ja odottelemaan.

Tykkään myös kirjoitella runoja pöytälatikkoon.
Vintillä niitä on.