Introvertit.net Keskustelufoorumi

Hei,

Täällä ilmoittauttuu yksi 55v introvertti. Nyt vasta huomaan, että on muitakin samanlaisia ihmisiä kuin minä. On helpottavaa huomata, että en ole yhtään "outo".

no voi hyvänen aika, mokasin heti jotain.
yllä olevan tekstin kirjoitti siis Lovack, ei Lovack10. luulin kirjoittavani kirjautuneena.
katsotaan tuleeko tämä asian mukaisesti perille. sorit sekoiluni

ja täälläkin uusi tulokas. tervehdys kaikille!

hienoa, kun satuin huomaamaan tuon kasviksen tekstin sillä ehdin jo ajatella että onko täällä pelkästään nuoria. tämä on itselleni täysin uusi foorumi.
olen 57 v yksin asuva nainen, ei lapsia, ja testin mukaan 90% introvertti.
joku kirjoitti sairastelevan introvertin vaikeuksista saada muut ymmärtämään ettei kaipaa sitä seuraa vaikka kuinka selvästi sen täsmentäisi. siis niin tuttu juttu kuin olla ja voi.
koko aikuisikäni olen viihtynyt yksin ja tuntuu siltä että mitä enemmän ikää tulee myös tämä yksin olemisen tarve voimistuu. harvemmin, oikeastaan en koskaan, kaipaa edes läheisimpieni ystävieni fyysistä paikalla oloa (puhelinkeskustelut riittävät) taikka seuraa puhumattakaan siitä, että tapaisin heidät kaikki yhdellä kertaa.
jos olen sopinut yhden ystävä-tapaamisen vaikkapa minun luonani lounaalla, kestää monta päivää että toivun tämmöisestä ruljanssista.
tapaamiset pyrin järjestämään myös aina jomman kumman kotona, enkä edes muista koska olisin ollut ravintolassa syömässä, kosken kerta kaikkiaan halua olla ihmisvilinässä. tai ei, joskus erittäin harvoin poikkean siiderillä suht rauhallisessa ja viihtyisässä kulmakuppilassa missä ei esim soi musiikki.
harvinaista herkkua muuten. baari, jossa ei musat raikaa.
olen aina kotona. ja täydellisessä hiljaisuudessa. ei siis radiota taustalla, ei musiikkia eikä ainakaan avonaista tv:tä meluamassa. telkkaria en edes omista, mutta katselen kyllä leffoja ja sarjoja paljonkin läppäriltäni.
luonteeltani en ole alkuunkaan ujo, mutta eritoten vieraiden ihmisten tapaaminen ahdistaa valtavasti vaikka omaankin mukiinmenevät sosiaaliset taidot. jotkut syntymäpäivä- taikka muut kutsut ovat silkkaa kärsimystä ja jos suinkin voin kohteliaisuuden nimissä, kieltäydyn kaikesta tuommoisesta. joskus tekosyyn varjolla, joskus sanon suoraan ettei oikein nappaa. tilanteesta ja kutsujasta riippuen.

entä sitten tämä sairauteni ja sen tuomat ilmiöt, kuten ihmiset jotka haluavat auttaa.
suurin osa heistä tarkoittaa pelkkää hyvää, enkä tulevaisuudessa kenties pärjääkään ilman apua.
mutta kun se on sen ajan murhe.
tällä hetkellä sairauteni EI aiheuta ongelmia arjentason askareissa ja olen siis täysin itsenäinen.
mutta sitten on näitä tapauksia jotka eivät kerta kaikkiaan USKO esim sitä, että vaikka olen sairauteni takia pois työelämästä ja päivät pitkät kotioloissa (kuten olin jo työelämässä ollessani) (sillä työni luonne salli ns etä-työn) en siltikään kaipaa "seuraa" taikka "piristystä" tervehdyskäyntien muodossa.

puhelimeni on aina äänettömällä. nyt sairastaessa olen joutunut asettamaan myös ovipuhelimeni "äänettömälle" sillä jos joku näistä intomielisistä tervehtijöistä ei saa minua kiinni, niin jo seistään oven takana: "Päätin tulla moikkaamaan että mitenkäs täällä pärjätään".
olenkin ottanut tavakseni tekstailla soittajille että täällä kaikki ok, sillä en toki halua huolestuttaa ketään.

en tietenkään haluaisi kuulostaa ylimieliseltä enkä missään tapauksessa olemaan epäkohtelias useinmiten siis pelkkää hyvää tarkoittaville ihmisille - mutta oi pojat, he rassaavat ärsytyskenttääni. enkä, muuten, juurikaan puhu näistä tuntemuksistani; siksi(kin) tämmöinen foorumi on todella tarpeellinen.
eli suuri kiitos palstan ylläpitäjille

parisuhteet ovat nekin ongelmaisia. erosin vastikään vuoden pituisesta suhteesta ja olen siitä valtavan surullinen. minä olen se jätetty osapuoli, jos asian nyt näin yksinkertaistaisi.
enivei, kun tutustuimme miehen kanssa keskustelimme tästä muka meitä molempia koskevasta introverttiydestä. mies horisi olevansa samanlainen introvertti kuin minäkin. no eikä ollut
hänen puolelta juhlia ja kutsuja riitti ja piisasi, joihon lähdin mukaan koska olin niin rakastunut, mutta silti ahdistus päällimmäisenä tunteena.
kysymyksessä ei niinkään ollut miehen miellyttäminen - mikä saattaisi ensimmäiseksi tulla mieleen - ei, vaan se että rakastuneena ihmisenä halusin kokea meidät erilaisissa paikoissa. näiden kahden asian ero on oleellinen.
nyt kun jäin yksin, mitä siis suren, huokaisen toisaalta suuresti helpotuksesta - ihanaa, nyt todellakin voin viettää elämäni rauhassa ilman kaikenmoista tohinaa.

okei, nyt taisi tulla pitkä sepustus.
mulla on diagnosoitu joskus nuorempana myös ADD ja sain siihen lääkityksenkin. itse asiassa kyseistä troppia on minulla jälleen reseptillä mutten koe tarvitsevani sitä.

nyt on ihan pakko lopetella, mutta varmasti jatkan taas mieleni purkautumista tänne.

paljon tsemppiä kaikille ja aurinkoista syksyä

Tällainen palsta on hyvä.
Voi lukea muiden samanaiheisia juttuja.
Olen minä joskus ajatellut että olen vähän erikoinen
kaveri toisten mielestä.
Itseni kanssa olen kuitenkin tullut toimeen.

Erakon CV.

Olen 58 v. mies naimisissa ja vaimoni on samanlainen.
Hieman aktiivisempi kuin minä, mutta ei liiaksi.

Emme kyläile paljoa ja naapurille sanon huomenta,
jos se huomaa minut.

Olen luokitellut itseni askeetiksi ja erakoksi.
Introvertti on minulle uusi termi ja nyt uusi titteli,
tai "korkonimi".

Radiosta kuuntelen uutiset ja hartausohjelmat.
Telkkarin annoin pois 10 v. sitten
ja sitä ennen se oli yleensä pimeänä.
Lehtiä en tilaile.
Kännykkä on, mutta en soittele.
Puhelin on hyvä,
kun kulkoo metissä ja jos jotain sattuu.

Ihailen Ortodoksien Pyhien isien kirjoituksia ja opetuksia
ja elämänkertoja.
Olen niitä kirjoja ostanut ja lukenut aika paljon.

Historia ja vanhat asiat ovat ok.
Samoin luontoasiat.
Lintujen ja muiden eläinten seuraileminen on mukavaa puuhaa.
Metsässä piiloudun, jos joku toinen kulkee siellä.
"Jäniksiä luuloo olevan."
Annan sen kulkijan mennä ja jatkan matkaa, majanpoimintaa tms.

Puu ja metallityöt käsityökaluilla on rentouttavaa.
En käytä koneita.
Tykkään tehdä puhdetyöt ja työkalut ite.
Ei tartte ostella.

Shakkia pelailen joskus tietokonetta vastaan.
Pasianssi on ihan ok.
Kitaralla soitan Delta-Bluesia, kun siltä tuntuu.
En pidä kerhoista tai yhteisöistä.
Ravintolat ja remuaminen on kauhistus.

Töissä pitää välillä "jutella" tai sanoa jotain,
ettei tule sanomista tai kuiskuttelua.
Kokouksiin tai tapahtumiin en osallistu, jos ei ole pakko.
Siellä olen mieluimmin omissa ajatuksissa.

Aamulla herään 03-04 ja nukkumaan viimeistään 21.
Tykkään tepastella pihalla aamukasteessa paljain jaloin.
Elävä tuli ja kynttilät ovat parempia, kuin sähkövalo.
Naksuttava seinäkello on mukava.

Aamulla lämmitän takan ennenkuin emäntä herää.
Sillä on sitten mukavampi.

Kaupassa on pakko käydä, vaikka siellä onkin "muita".
Yleensä emäntä siellä käy.

Joskus olen näistä jollekin puhunut, mutta pitävät omituisena.
En puhu enää.

Koira olis kiva ja sille voisin puhua.
Vähän.
Teen yleensä nk. pitkää päivää ja en viitsi sitä ottaa
kärsimään ja odottelemaan.

Tykkään myös kirjoitella runoja pöytälatikkoon.
Vintillä niitä on.

Täällä myös uusi jäsen, heippa kaikille.
Tällä hetkellä parin päivän sairaslomalla kulkutaudin vuoksi. Tosin en niin sairaana ettenkö ehkä olisi Buranan voimalla päässyt töihin, mutta puolikuntoinen introvertti on kävelevä pommi.
Työskentelen opiskelu- ja kouluterveydenhoitajana. Pidän itsenäisestä työstä, mutta tämä työ ei ollut oma valintani vaan pakkohaku jokaiseen avoimeen toimeen työttömänä ollessa tuotti lottovoiton, sain vakituisen pestin jota vähiten voisin kuvitella itselleni sopivaksi.
Alkujaankin väärä uravalinta, olisin parhaimmillani kun saisin olla yksin ja vetäytyä jonnekin koppiin, toimia vaikka viemärin tarkkailijana.
Työ on kiireistä, olen melun ympäröimää, kuuntelen ja puhun tauotta, minua tarvitaan siellä mutta samaan aikaan myös täällä. Kotiin tultuani haluan vain olla hiljaa, no kyllähän se onnistuu kun ei ole samassa taloudessa asuvaa puolisoa.
Harrastuksia on, sellaisia joissa voin olla yksin. Työterveyshoitaja suositteli jotain ryhmäliikuntaa, sosiaalista toimintaa. Voi kauhea, lähtä nyt jonnekin jumpalle jossa on näitä oppilaiden vanhempia myös, höpöhöpö. Samat tyypit tulevat kaupassakin repimään hihasta "Kuule, koska ehtisit katsoa meidän PirkkoPetterin korvaa".
Kavennan elinpiiriäni ihan tietoisesti, haluan kartella ihmisiä. Miesystävä ja lapset perheineen riittävät ihmiskontakteiksi.
Viime vuosina olen miettinyt, mistä saisin vähemmän kuormittavan työn ja mitä se yleensä voisi olla, vielä on työvuosia tahkottavana.

4everalone kirjoitti: ↑

02.07.2018 01:59

Oon ihan 90% introvertti, ja noin 9v olen ollut ilman minkäänlaisia ystävä suhteita. Olen aina ollut hyvä kuuntelia ja otan toisten tunteet huomioon erittäin herkästi.
En koskaan ole seurustullut tai edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni.
En vain osaa puhua ihmisille, small talk ei ole se mun juttu.
Aina taukohuoneessa mä liimaan katseeni puhelimeen ettei vaan kukaan alkaisi puhumaan minulle, vaikka oikeasti haluaisin puhua ihmisten kanssa oppia tuntemaan ja jakamaan kokemuksia, en vain uskalla nostaa katsetta ylös päin puhelimesta.
kerran puhelimestani oli akku loppunut kesken päivän joten mun oli pakko olla ilman sitä, oli todella vaikeaa sopeutua siihen tilanteeseen.

Vietän päiväni pääosin töiden jälkeen telkkaria katsoen tai pelaten, mutta lähiaikoita on tullut sellanen riittämättömyyden tunne että kyllä elämässä on pakko olla muutakin kun työ ja telkkari.

Olen miettinyt jos alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä ehkä voin olla seurana vanhuksille tai muuta kivaa.
olen siis 21v mies joka haluaisi tavata samankaltaisen tytön joka haluaisi keskustelu kaveria.

Tiedän että kuulostan säälittävältä

Alkuun on sanottava että ei kuulosta säälittävältä. 21 vuoden kohdalla on kuitenkin elämää vielä niin paljon edessä että ei tajuakaan. Joo, kyllähän "ne muut" kertoo tehneensä tuohon ikään mennessä yhtä sun toista ja parisuhteitakin on ollut lukuisia. Joidenkin kohdalla pelkkää puhetta ja joidenkin kohdalla pitää paikkansa. Oli kummin tahansa niin se voi itsestä kuulostaa turhauttavalta, jos on luonteeltaan tällaista "rauhallisempaa" tyyppiä. Been there, done that... vai pitäisikö sanoa että ...felt that. Mutta kyllä niitä kokemuksia ehtii kerätä myös vanhempanakin.

Eli siis aika paljon on tuossa kertomuksessasi on kohtia mitkä sopivat tai ovat sopineet omaan elämääni. En tosin koe olevani noin vahvasti introvertti (tuo sivuston testi antaa 80% mutta moneen kysymykseen olisi voinut vastata toisinkin..) joten en pysty varmaan täysin samaistumaan tilanteeseesi, mutta yritän silti olla avuksi.

Tuohon työpaikan "tauko-ongelmaan" liittyen kysyn, että onko teillä jokin yhteinen aika jolloin tauot on pidettävä, vai saako niitä pitää kun itselle parhaiten sopii? Koska silloin ainakin voisit hakeutua tauolle hieman aikaisemmin/myöhemmin kuin suurin osa porukasta. Koska eikös se introverteillä niin mene ja ainakin omalla kohdallani menee, että suuren ryhmän keskellä ei halua herättää mitään huomiota, mutta pienessä porukassa (2-4 henkilöä) on helpompaa olla äänessä. Ehkä olisi helpompaa osallistua keskusteluun vähemmällä porukalla, jos se tauolle meneminen ei ole pakollista tiettyyn aikaan? Jos on, niin pitää keksiä jotain muuta.

Elämässä kannattaa tosiaan olla muutakin kuin työ ja oma kotisohva. Kannattaa etsiä jokin harrastus mistä oikeasti nauttii. Oli se sitten jotain liikuntaa tai jotain muuta, kuten esim tuo vapaaehtoistyö. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että harrastukset saavat itsestäni esiin sen sosiaalisen puolen. Se tosin rajoittuu aika paljon siihen kun on siinä harrastuksen parissa, mutta sentään joskus kuitenkin Eikä tiedä vaikka sieltä harrastuksen kautta vastaan tulis sitten joku kiinnostavampikin ihminen.

Eikä tuo tarkoita sitä että se tv/pelaaminen pitäs jättää kokonaan pois, koska se on luultavasti sulle myös jonkinlainen latautumiskeino uppoutua hyvään leffaan/sarjaan/peliin edes hetkeksi. Näin se ainakin itsellä on. Omat harrastukset on aika liikuntapainotteisia. Nämä harrastukset ovat yksi keino latautua fyysisen rasituksen kautta, mutta eihän siitä tulisi helvettiäkään, jos ei sais latautua myös välillä pelaten/katsoen jotain sarjaa tai leffaa.

Toivottavasti tästä jotain apua oli. Jos on kysyttävää tai tuntuu että pitäs purkaa fiiliksiä niin antaa tulla, joko tässä triidissä tai yv:n puolella myös.

Oon ihan 90% introvertti, ja noin 9v olen ollut ilman minkäänlaisia ystävä suhteita. Olen aina ollut hyvä kuuntelia ja otan toisten tunteet huomioon erittäin herkästi.
En koskaan ole seurustullut tai edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni.
En vain osaa puhua ihmisille, small talk ei ole se mun juttu.
Aina taukohuoneessa mä liimaan katseeni puhelimeen ettei vaan kukaan alkaisi puhumaan minulle, vaikka oikeasti haluaisin puhua ihmisten kanssa oppia tuntemaan ja jakamaan kokemuksia, en vain uskalla nostaa katsetta ylös päin puhelimesta.
kerran puhelimestani oli akku loppunut kesken päivän joten mun oli pakko olla ilman sitä, oli todella vaikeaa sopeutua siihen tilanteeseen.

Vietän päiväni pääosin töiden jälkeen telkkaria katsoen tai pelaten, mutta lähiaikoita on tullut sellanen riittämättömyyden tunne että kyllä elämässä on pakko olla muutakin kun työ ja telkkari.

Olen miettinyt jos alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä ehkä voin olla seurana vanhuksille tai muuta kivaa.
olen siis 21v mies joka haluaisi tavata samankaltaisen tytön joka haluaisi keskustelu kaveria.

Tiedän että kuulostan säälittävältä

Työntäisinkö minäkin itseni mukaan tähän joukkoon tummaan.
Siitä on tosin useampi vuosi aikaa, kun olen viimeksi minkäänlaista foorumia käyttänyt joten mielenkiinnolla odotan minne ja minkälaisessa muodossa tämä viesti putkahtaa.

Olen himpun verran päälle 30 vuotias, naiseksi itsensä mieltävä ihmisolento pk-seudulta. Introvertti olen ja sen lisäksi minulla on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö. Elän parisuhteessa ja olen työelämässä.
Rakastan kirjoja, dokumenttejä, syvällisiä keskusteluja ja kaikkea oman hyvinvoinnin edistämiseen liittyvää. Inhoan epätietoisuuden tunnetta, isoja ihmisporukoita, ihmisiä jotka eivät kuuntele ja univajetta.

Tällä hetkellä istun autossa (en ole ratissa) kesäretkellä kera avomiehen ja avomiehen isän. Olen aika tyytyväinen olooni juuri nyt. Saan olla omassa rauhassa takapenkillä. Radiossa soi Modern talking.

Hei kaikille! Olen myös jonkin aikaa lueskellut tätä foorumia, tunnistan itseni introvertiksi ja samaistun moniin kokemuksiinne. Persoonallisuustyyppitestin mukaan olen INFJ. Olen mietiskelijä, joka viihtyy itsekseen tai muutaman läheisen ihmisen kanssa. Monissa yhteisöissä olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi tai erilaiseksi.

Työpaikalta on välillä jäänyt fiilis, että olen ihmisten ympäröimä mutta silti yksinäinen. Olen kuitenkin iloinen, että monet ihmiset tulevat puhumaan minulle, jos he tarvitsevat kuuntelijaa. Saan energiaa syvällisistä keskusteluista. Energiani ei ilmeisesti aina riitä kaikkien huomion saamiseen.

Työelämässä tarvittava itsensä markkinointi on vähän haasteellista. Pääsin yliopiston jälkeen unelmatyöhöni, mutta se ei harmikseni ollutkaan sitten "se mun juttu". Olen sen jälkeen etsinyt itseäni ja uusia vaihtoehtoja... jotain introvertille ja herkälle ihmiselle sopivaa.

Paazzo kirjoitti: ↑

12.05.2018 15:14

Täällä 33‐vuotias mies Satakunnasta.

Katson olevani äärimmäisen introvertti, koen siis kaikenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen rasittavaksi, oli se kuinka lyhytkestoista tahansa. Jos minulle joku tulee juttelemaan, niin yritän olla kohtelias ja pitää keskustelua yllä, vaikka keskustelu yleensä tyrehtyykin jo alkuunsa. Oikeasti haluaisin, että he vain antaisivat minun olla. Ei liene yllätys, että vapaa‐aikani kuluu neljän seinän sisällä.

Olen ylioppilas, lukio on siis käyty. Olen opiskellut sekä yliopistossa että ammattikorkeakoulussa, mutta molemmissa lopetin opiskelut kesken. Luulenpa, että homma kaatui siihen, että itseluottamus ei vaan riittänyt. Nykyään opiskelen ammatillista tutkintoa aikuiskoulutuskeskuksessa. Pakko se on jotain yrittää, kun nykyään on aika toivotonta työllistyä ilman muodollista tutkintoa. Toistaiseksi näyttää ihan hyvältä, saatan jopa valmistuakin joskus.

Moi

Tervetuloa ja onnea opintoihin! Tämän päivän työmarkkinoilla ei meinaa pärjätä ellei ole 20 vuotias yliopiston käynyt vähintään 10 vuoden työkokemuksella ja armeijakin olisi hyvä olla käyty. Toiset menestyvät työhaastattelussa pelkällä karismaattisella itsensä myynnillä, mutta meikäläisillä se on vähä niin ja näin...
Itse kävin lukiota jonkin aikaa, mutta ahdisti ja lopulta sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Käyminen loppui siihen. Eropaperit tuli myöhemmin postissa. Pari vuotta sitten kävin hakemassa laborantinpaperit ammattikoulun aikuislinjalta (suosittelen aikuislinjoja kaikille). Korkeakoulutason opinnot tulevat olemaan vielä edessä. Työllistymisestä viis, kehoni huutaa lisää tietoa!