Kirjoittaja mystik » 13.01.2019 23:29
MaaOnVoimaa kirjoitti: ↑12.01.2019 22:12
Mä olen INTJ-A persoona, erityisherkkä ja asperger piirteitä omaava. ikää 22 vuotta.
Autoasentajan hommia olen tehnyt pari vuotta ja rakentelu on oikeastaan elämäntavaksi muodostunut jo teini-ikäisenä. Tykkään kyllä työstäni mutta työkaverit ei mua ymmärrä kun oon "tämmönen" kaikella tapaa outo. Perus harrastukset asentajilla viina, rööki, pillu(sta puhuminen), äijäily yms. asiat jotka on mulle vieraita niin ei mee kovin vahvasti.
Työn luonne on vaihteleva joka oli iso tekijä ammatinvalinnassa koska mulla ei kasetti kestä toistavaa liukuhihnaduunia mutta onhan tämäkin aivan helvetin tylsää hommaa toisinaan kun olen haaveilija joka tykkää tehdä ihan ite asiat alusta loppuun eikä valmiiksi pureskeltuna. Lämpimässä hallissa tutussa ympäristössä on helppo olla ja säännölliset työajat. Muttereiden kanssa seurustelu on kivaa. Huonoja puolia ovat likaisuus, kova melu, painavien osien kanniskelu, vittuileva tietotekniikka, vittumaiset työasennot, pakokaasut, liuotinmyrkyt, metallipuru ja katupöly. Talvi lisää hauskuutta.
Normipäivä on sellainen että aamulla vaihdan pari sanaa työkavereiden ja pomon kanssa, ajan auton nosturille, pistän kuulosuojaimet päähän ja teen työtä omissa oloissa. Kahvitauolla ollaan usein hissukseen kun kemiat ei kohtaa eikä jaksa aina vääntää mitään juttua. Lounaan syön yleensä yksin kun muut menee lounasravintolaan, joskus käyn siellä kun ei huvita ite laittaa ruokaa. Parasta on kun ei ole järjetöntä stressiä ja klo 16 pesen kädet ja unohdan kaiken työhön liittyvän kun kävelen ovesta pihalle.
Jos ei oo asiakastöitä niin oman auton korjaamisesta saa palkkaa
Piti alkaa syödä kuusi kertaa päivässä terveellisesti ja kuntoilla että jaksaa tehdä tätä hommaa. Usein duunin jälkeen olen ihan naatti enkä halua olla kenenkään kanssa tekemisissä joten kaupan kautta kotiin rauhottumaan, illalla käyn lenkillä jos tuntuu siltä. Kovasti ahdistaa tämä työelämäksi kutsuttu asia, en kuitenkaan keksi mitään järkevämpää ammattia joka kiinnostaisi/työllistäisi ja koulunpenkille palaaminen tuntuisi käsittämättömältä ajatukselta koska ne on ahdistavia ekstroverttien mellastuspaikkoja.
Kuulostaa niin tutulta. Kuin omaa tekstiäni, paitsi että olen 23 ja metallialalla. Itse olen paininut jo monta vuotta saman ongelman kimpussa. Työ itsessään on ihan leppoisaa. Suuren osan ajasta voi touhuta itsekseen kuulokkeet korvilla, välillä toki joutuu työskentelemään jonkun toisen kanssa ja tauot viettämään äijäporukassa, mutta kyllä sinne hiljaisempikin on mahtunut joukkoon. Työssä pidän erityisesti siitä, että saa touhuta käsillään jotain konkreettista ja siitä, että ei tarvitse stressata itseään työasioilla, eikä tuoda niitä kotiin. Välillä on pitkiä, tylsiä työvaiheita, mutta silloin uppoudun musiikkiin ja omiin ajatuksiin.
Kuitenkin, koko työelämä ajatuksena ahdistaa. Etenkin se työn merkityksettömyys itselle, jolle 8 tuntia päivässä uhraan. En ole kuitenkaan keksinyt parempaa vaihtoehtoa. Kävin vuoden oman alani jatko-opintoja vain todetakseni, että minua ei koulun penkille enää saa. Koulunkäynti oli jatkuvaa ryhmätyöskentelyä, projektia, deadlineja ym. puhumattakaan siitä verkostoitumisesta ja "opiskelijaelämästä", josta minä halusin pysyä kaukana. Tajusin, että lisäkoulutus ei lisää työni merkityksellisyyttä, vaan vastuuta eli stressiä sekä sosiaalisia tilanteita. Niinpä puhalsin pelin poikki ja palasin vanhaan työhöni.
Olen miettinyt, onko tämä vain jokin ohimenevä välivaihe matkalla "aikuisuuteen". Täytyy myöntää, että työhön on alkanut turtua, eikä sinne meneminen tunnu joka päivä enää yhtä ahdistavalta. Helpointa olisi varmaan jäädä nykyiseen tilanteeseen vuosikymmeniksi eteenpäin. Kuitenkin jossain sisällä kytee se tunne, että en ole oikeassa paikassa ja ajoittain se tulee hyvin voimakkaasti esiin. Kun vain tietäisi, että mitä ihmettä sitä oikein haluaisi...
[quote=MaaOnVoimaa post_id=5102 time=1547320339 user_id=1550]
Mä olen INTJ-A persoona, erityisherkkä ja asperger piirteitä omaava. ikää 22 vuotta.
Autoasentajan hommia olen tehnyt pari vuotta ja rakentelu on oikeastaan elämäntavaksi muodostunut jo teini-ikäisenä. Tykkään kyllä työstäni mutta työkaverit ei mua ymmärrä kun oon "tämmönen" kaikella tapaa outo. Perus harrastukset asentajilla viina, rööki, pillu(sta puhuminen), äijäily yms. asiat jotka on mulle vieraita niin ei mee kovin vahvasti. :lol:
Työn luonne on vaihteleva joka oli iso tekijä ammatinvalinnassa koska mulla ei kasetti kestä toistavaa liukuhihnaduunia mutta onhan tämäkin aivan helvetin tylsää hommaa toisinaan kun olen haaveilija joka tykkää tehdä ihan ite asiat alusta loppuun eikä valmiiksi pureskeltuna. Lämpimässä hallissa tutussa ympäristössä on helppo olla ja säännölliset työajat. Muttereiden kanssa seurustelu on kivaa. Huonoja puolia ovat likaisuus, kova melu, painavien osien kanniskelu, vittuileva tietotekniikka, vittumaiset työasennot, pakokaasut, liuotinmyrkyt, metallipuru ja katupöly. Talvi lisää hauskuutta.
Normipäivä on sellainen että aamulla vaihdan pari sanaa työkavereiden ja pomon kanssa, ajan auton nosturille, pistän kuulosuojaimet päähän ja teen työtä omissa oloissa. Kahvitauolla ollaan usein hissukseen kun kemiat ei kohtaa eikä jaksa aina vääntää mitään juttua. Lounaan syön yleensä yksin kun muut menee lounasravintolaan, joskus käyn siellä kun ei huvita ite laittaa ruokaa. Parasta on kun ei ole järjetöntä stressiä ja klo 16 pesen kädet ja unohdan kaiken työhön liittyvän kun kävelen ovesta pihalle. 8-) Jos ei oo asiakastöitä niin oman auton korjaamisesta saa palkkaa :twisted:
Piti alkaa syödä kuusi kertaa päivässä terveellisesti ja kuntoilla että jaksaa tehdä tätä hommaa. Usein duunin jälkeen olen ihan naatti enkä halua olla kenenkään kanssa tekemisissä joten kaupan kautta kotiin rauhottumaan, illalla käyn lenkillä jos tuntuu siltä. Kovasti ahdistaa tämä työelämäksi kutsuttu asia, en kuitenkaan keksi mitään järkevämpää ammattia joka kiinnostaisi/työllistäisi ja koulunpenkille palaaminen tuntuisi käsittämättömältä ajatukselta koska ne on ahdistavia ekstroverttien mellastuspaikkoja.
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta. Kuin omaa tekstiäni, paitsi että olen 23 ja metallialalla. Itse olen paininut jo monta vuotta saman ongelman kimpussa. Työ itsessään on ihan leppoisaa. Suuren osan ajasta voi touhuta itsekseen kuulokkeet korvilla, välillä toki joutuu työskentelemään jonkun toisen kanssa ja tauot viettämään äijäporukassa, mutta kyllä sinne hiljaisempikin on mahtunut joukkoon. Työssä pidän erityisesti siitä, että saa touhuta käsillään jotain konkreettista ja siitä, että ei tarvitse stressata itseään työasioilla, eikä tuoda niitä kotiin. Välillä on pitkiä, tylsiä työvaiheita, mutta silloin uppoudun musiikkiin ja omiin ajatuksiin.
Kuitenkin, koko työelämä ajatuksena ahdistaa. Etenkin se työn merkityksettömyys itselle, jolle 8 tuntia päivässä uhraan. En ole kuitenkaan keksinyt parempaa vaihtoehtoa. Kävin vuoden oman alani jatko-opintoja vain todetakseni, että minua ei koulun penkille enää saa. Koulunkäynti oli jatkuvaa ryhmätyöskentelyä, projektia, deadlineja ym. puhumattakaan siitä verkostoitumisesta ja "opiskelijaelämästä", josta minä halusin pysyä kaukana. Tajusin, että lisäkoulutus ei lisää työni merkityksellisyyttä, vaan vastuuta eli stressiä sekä sosiaalisia tilanteita. Niinpä puhalsin pelin poikki ja palasin vanhaan työhöni.
Olen miettinyt, onko tämä vain jokin ohimenevä välivaihe matkalla "aikuisuuteen". Täytyy myöntää, että työhön on alkanut turtua, eikä sinne meneminen tunnu joka päivä enää yhtä ahdistavalta. Helpointa olisi varmaan jäädä nykyiseen tilanteeseen vuosikymmeniksi eteenpäin. Kuitenkin jossain sisällä kytee se tunne, että en ole oikeassa paikassa ja ajoittain se tulee hyvin voimakkaasti esiin. Kun vain tietäisi, että mitä ihmettä sitä oikein haluaisi...