Introvertit.net Keskustelufoorumi

Koen että kiltteys on suuri hyve ja toivottu ominaisuus jokaiselle. Kiltteyshän näkyy käytännössä kanssakäydessä muiden ihmisten kanssa, ja eikös silloin ole pelkästään suotavaa olla ystävällinen, auttavainen, empaattinen ja muut huomioon ottava, kiltti? Sitten on liika kiltteys, se ei ole hyväksi kenellekään, varsinkaan liian kiltille itselleen. Sehän on sellaista sanomatonta miellyttämisenhalua, kyvyttömyyttä sanoa "ei", muiden tarpeiden viemistä omien edelle ja sen sellaista. Vaikka jokainen elää oman elämänsä pääroolia, ei se liian kilttinä elämäänsä elävänä aina tunnu siltä.

Olen tunnistanut ja minussa on tunnistettu liiallista kiltteyttä, nykyään olen kuitenkin menossa asian suhteen parempaan päin. Tiedän, ettei liiasta kiltteydestä seuraa mitään hyvää, se on täysin tarpeetonta ja uuvuttavaa. Jos on tottunut miellyttämään ja sanomaan aina joo, niin tuntuu kuin olisi lähes ilkeä jos joskus vaikka kieltäytyy jostain. Olen kyllä tiennyt jo pitkään, että ainainen myöntyminen ja muille mieliksi oleminen on tyhmää ja varmaan ärsyttävääkin. Liiallinen kiltteys on varmaan kohdallani ollut myös osa ujouttani. Olen iän ja elämänkokemuksen myötä päässyt enemmän ulos kuorestani ja tullut rohkeammaksi, siinä samalla myös kiltteys on muuttunut järkevämpään muotoon, tosin olen kyllä pyrkinyt siitä myös tietoisesti ja aktiivisesti eroon. Mulla on myös ollut välillä lievä vihasuhde tähän kiltteys-käsitteeseen. Se tuntui ihan väärältä ja ei-toivotulta ominaisuudelta pärjätäkseen tässä yhteiskunnassa. En enää todellakaan ajattele noin, olen tajunnut, että kiltteys on hyväksi itselle ja kanssaihmisille, silloin kun se ei mene yli.

En ole ainakaan enää.

Tähän on hieman vaikea antaa neuvoa. Koska kiltteys on sille ihmisille itselleen haitallista, mutta toisaalta haluaisin olla tekemisissä vain kilttien ihmisten kanssa. Paitsi että, sitten taas on niitä ihmisiä joiden epäterve kiltteys on koko ihmiskunnan tulevaisuuden vaarantavaa ylilyöntiä.

milja90 kirjoitti:Itse en kestä yhtään toisten raivonpuuskia ja hermoromahduksia, tällaisten ihmisten kanssa on oltava varpaillaan ja hieman kiltimpi.

No ei kannata, se vaan yllyttää niitä kohtelemaan sinua entistä huonommin. Tollaseen käytökseen kannattaa lähinnä suhtautua niin, että se ei vaikuta sinuun mitenkään, pysyt vaan rentona ja rauhallisena. Ja sen jälkeen tehdä täysi irto-otto kyseisestä ihmisestä, eikä olla missään tekemisissä sellaisen kanssa enää koskaan.

perusluonteelta jo kiltti. Joskus se jopa on ärsyttänyt, kun joku sanonut kiltiksi mieheksi/pojaksi. Mut eihän se huono oo, ehkä siks ärsyttänyt kun oon joskus verrannut itseäni liikaa muihin poikiin/miehiin.
Nojoo, kiukun purkaus jää multa tekemättä kun ei niin välitä tms. Kyl mun asiat pitää huonosti olla, jos aggressiiviseks alan. Alkoholia en juurikaan juo, sekin menee vain siihen et juon hiljaaitsekseni ja lähden kotiin sammumaan.

Pyrin olemaan kiltti kaikille elollisille poislukien paarmat, hyttyset ym verenimijät. Kasvejakin kohtaan olen kiltti.

Kiltteyteni on jatkuvaa ja kuluttavaa säätelyä terveen ja epäterveen välillä. Sitten taas jos toisaalta kaikki olisivat kilttejä tai siis omaisivat jonkinsortin itsesäätelykyvyn ja itsehillinnän, niin ilmapiiri voisi olla mukavampi ja vailla jännitteitä. Sitten taas jos on jossain ryhmässä ainoa, joka ajattelee yhteistä hyvää ja toiset ovat kusipäisiä niin kyllä siinä on kova työ olla, ahdas hengittää.

Jos ihmisellä on itsellään hyvä olla itsensä kanssa niin mielestäni hänellä ei ole tarvetta olla ilkeä toisille. Ahneus syö sisältä, toisten polkeminen.

Arvotan itsesäätelykykyä enemmän kuin sitä, mitä nykyään mainostetaan, että kaikki pihalle vaan pitää välillä aukoa päätään että tulee helpottunut olo. Eikö raivoaminen synnytä raivoa??

(Vastasin näemmä omaan topikkiini )

Minusta kiltteys on sitä, että ensinnäkin haluaa kaikille ihmisille pelkkää hyvää ja toisekseen asettaa yli 50% kerroista toisen itsensä edelle. Yrittää ehkä vähän liikaakin miellyttää toisia, jotta heille ei tulisi paha mieli - ja usein tekee sen oman hyvinvointinsa uhalla. Aina valmis auttamaan muita kun pyydetään (ei ehkä välttämättä edes aina haluaisi, mutta tuntee helposti syyllisyyttä jos kieltäytyy). On kohtelias, ystävällinen ja no - kiltti!

Siis kyllähän minäkin ärsyynnyn ja ihan suoraan v*ttuunnunkin monien ihmisten käytöksestä ja nämä "tyhmät" ihmiset ottaa minuakin ihan yhtä lailla kalloon. Joskus saattaa melkein pää räjähtää näiden kanssa. Saatan joskus (tosin harvoin) laukoa jotain epäasiallistakin suustani, mutta vain silloin kun sietokykyni on ylitetty kymmenkertaisesti. Aina ensimmäisenä olen kuitenkin pahoittelemassa tilannetta ja koen hyvin helposti huonoa omaatuntoa jos kerrankin olen itsekäs ja ajattelen itseäni.

Kiltteys on tavallaan aivojen perustila. Henkinen kantti syyllistää minua, jos en ole toiminut 100%:n kiltisti. Myönnän että kiltteyteni ei välttämättä edes ole tervettä, mutta vaikea siitä on poiskaan oppia. Luonteeltani ja psyykeeltäni olen siis kiltti kaikesta huolimatta, vaikka kuten kuka tahansa kilahdankin joskus. Mutta mitenkään itseäni puolustelematta, sekin johtuu usein ihan muiden ihmisten törkeästä käytöksestä. Minunkaan aivoni kun eivät jaksa loputtomiin niellä kaikkea kuulemaansa. Kyllä sitä sentää saa puolustautua, ilman että kiltin leima kärsisi.

Nimenomaan, mikä onkaan kiltteyttä!?
Itse olen kyllä kohtelias ja avulias, etenkin ihan vieraille ja toisaalta läheisille, mutta puolitutut on vähän eri juttu. En hakeudu ihmisten kanssa tekemisiin ja välttelen välillä katseita ja muutenkin saatan kiertää ihmiset liioittelevankin kaukaa, mikä voi antaa tylyn vaikutelman.

Joskus ärsyynnyn tyhmistä ja ajattelemattomista ihmisistä lähes suunnattomasti, ja joskus jopa saatan laukoa jotain vähän epäasiallistakin, jota kyllä kadun aina heti ja yritän samantien korvata tylyyteni jopa ylimiellyttävällä käytöksellä. Sekin on jokseenkin rasittavaa kun ei voi reagoida kuten "haluaisi".

Läheisimpiä miellytän äärimmäisyyksiin asti, ja se on kuluttavaakin..

Tää on siinä mielessä vähän ongelmallinen kysymys, että luultavasti aika iso osa ihmisistä määrittelee itsensä kiltiksi. Harva haluaa myöntää edes itselleen, että on itsekeskeinen kusipää. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että olen aika kiltti. Murehdin itsekseni välillä muidenkin asioita (esim. jonkun läheisen terveys- tai ihmissuhdeongelmia) ja olen aina ollut tosi tunnollinen ja vaativa itseäni kohtaan. Tästä viimeisenä mainitusta olen yrittänyt opetella vähän eroon, koska se on piirre, joka tuppaa ruokkimaan masennusta.

aura kirjoitti:Millaisia tunteita teille yleensä sitten tulee siitä, kun kiltteyttänne käytetään hyväksi? Kallistutteko enemmän vihaan vai suruun?

Ihan molemmat tunteet ovat hyvin tuttuja. Vähintäänkin ärsytystä tämä herättää, mutta yleensä pyrin tukahduttamaan kiukkuni enkä anna toisen kuulla kunniaansa - vaikka joskus kyllä tuntuu siltä, että ihan ansaitsisi. Yleensä kulku on se, että ensin touhu v*tuttaa ja kyllästyttää ja sitä rasitusta sitten seuraa se suru ja itku - väsymyksen kautta. Ehkä kumminkin kallistun enemmän tuonne surun puolelle, sillä tällainen "passiivisempi" reagointi on luonteelleni enemmän omaista.

Jotkut on kieltämättä kyllä taitavia, sillä he osaavat erittäin taidokkaasti syyllistää jolleivat pääse pompottamaan ja saa tahtoaan läpi. Usein tuntuukin siltä, että myönnyin tai kieltäydyin - joka tapauksessa minä olen se joka tilanteessa eniten kärsii.

Tiedän myös persoonia, jotka yltyvät ihan ilmiraivoon jolleivat saa tahtoaan läpi. Silloin nimittäin kuulee koko porukka sellaisen setin että oksat pois. Tästä nähdään erittäin hyvin, miten jotkut suhtautuvat kun sitä heidän omaa itsekkyyttään yritetään rajoittaa - vain terveellä tavalla.

Okei, hyvä että on jotain metodeja fiilisten lievittämiseksi.

Millaisia tunteita teille yleensä sitten tulee siitä, kun kiltteyttänne käytetään hyväksi? Kallistutteko enemmän vihaan vai suruun?