Kirjoittaja morttivertti » 20.04.2015 12:14
Koen, ja paljon. Muistan joskus vuosia sitten, kun odottelin kotona, että pitäisi lähteä työhaastatteluun. Olin niin jännittynyt, että oksensin. Yleensä menee vähintään vatsa sekaisin, jos on tiedossa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jossa pitää puhua vieraiden ihmisten kanssa vieraassa tilanteessa.
En pidä yllättävistä kysymyksistä, minun on aina etukäteen mietittävä vastaukseni, muuten menee "pasmat sekaisin" ja aivot tyhjenevät yhtäkkiä kaikesta
Kouluaikoina kiertävät puheenvuorot olivat kamalinta, mitä tiesin. Toisaalta pidin koulunäytelmistä, vaikka niitä jännittikin kovasti etukäteen. Lavalle päästyäni jännitys kyllä haihtui, ehkä kyse oli siitä, että sai näytellä jotain muuta kuin omaa itseään. Esitelmät ym. olivat aina kamalaa tuskaa, polvet tutisten änkytin ääni väristen luokan edessä.
Nyt kun ikää on tullut lisää niin alkaa pahin jännitys helpottaa. Saatan jutella ihan tuntemattomillekin ihmisille suht rennosti, vaikka usein punastunkin tahattomasti. Nyt olen hakemassa hyvinkin ihmisläheiselle alalle opiskelemaan, toivottavasti pääsen
Siltikin edelleen, esim. lenkkipolulla, on tosi vaikea kohdata vastaantulijoita, tulen jotenkin supertietoiseksi omasta itsestäni ja huokaisenkin aina helpotuksesta niinä kertoina, kun ei ole ketään näköpiirissä. En tiedä, liittyykö välttämättä esiintymisjännitykseen, mutta vieraita ihmisiä on
todella vaikea katsoa suoraan silmiin, vaikka sitä kovasti yritänkin. Kamalaa tuskaa
Koen, ja paljon. Muistan joskus vuosia sitten, kun odottelin kotona, että pitäisi lähteä työhaastatteluun. Olin niin jännittynyt, että oksensin. Yleensä menee vähintään vatsa sekaisin, jos on tiedossa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jossa pitää puhua vieraiden ihmisten kanssa vieraassa tilanteessa.
En pidä yllättävistä kysymyksistä, minun on aina etukäteen mietittävä vastaukseni, muuten menee "pasmat sekaisin" ja aivot tyhjenevät yhtäkkiä kaikesta :D Kouluaikoina kiertävät puheenvuorot olivat kamalinta, mitä tiesin. Toisaalta pidin koulunäytelmistä, vaikka niitä jännittikin kovasti etukäteen. Lavalle päästyäni jännitys kyllä haihtui, ehkä kyse oli siitä, että sai näytellä jotain muuta kuin omaa itseään. Esitelmät ym. olivat aina kamalaa tuskaa, polvet tutisten änkytin ääni väristen luokan edessä.
Nyt kun ikää on tullut lisää niin alkaa pahin jännitys helpottaa. Saatan jutella ihan tuntemattomillekin ihmisille suht rennosti, vaikka usein punastunkin tahattomasti. Nyt olen hakemassa hyvinkin ihmisläheiselle alalle opiskelemaan, toivottavasti pääsen :) Siltikin edelleen, esim. lenkkipolulla, on tosi vaikea kohdata vastaantulijoita, tulen jotenkin supertietoiseksi omasta itsestäni ja huokaisenkin aina helpotuksesta niinä kertoina, kun ei ole ketään näköpiirissä. En tiedä, liittyykö välttämättä esiintymisjännitykseen, mutta vieraita ihmisiä on [i]todella[/i] vaikea katsoa suoraan silmiin, vaikka sitä kovasti yritänkin. Kamalaa tuskaa :D