Kirjoittaja Alberto » 30.10.2017 15:34
Vector kirjoitti:Moi,
Ahdistun tuntemattomien ja puolituttujenkin seurasta. Jään helposti hyvin ulkopuoliseksi vaikkapa juhlissa tai kahvitauoilla, joissa en tunne ketään tai tuntemiani ihmisiä on vähän ja keskustellaan suuremmassa porukassa. Koen usein tällaiset pakolliset "small talk"-tilanteet turhiksi ja tuntuu, että minua pidetään outona. Sen varmaankin huomaa, etten nauti tilanteesta millään tavalla. Tuntuupa välillä siltäkin, että joku alkaa sääliä minua yksinäiseksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi "nörtiksi" tällaisessa tilanteessa. Todellisuudessa koen vaan suunnatonta epämiellyttävyyttä, ikäänkuin painetta sanoa jotain mitä ei edes halua sanoa, siis turhaa small talkia, joka sotii omaa luonnetta vastaan. Ehkäpä ahdistun siitä kyvyttömyydestä, jota koen noissa tilanteissa - se että olen jotenkin outo, erilainen ja viallinen.
Toisaalta olen pienemmän porukan keskusteluissa varsin hyvin äänessä ja pidän erityisesti siitä, kun asioista voi keskustella suht syvällisesti ja "järkevästi". Toisaalta tutummassa porukassa pieni small talkikaan ei haittaa hirveästi. Jotkut kuvailevat minua tällaisten tilanteiden perusteella jopa puheliaaksi ja "sosiaaliseksi". Nautin myös äärettömästi siitä, että saan puhua asioistani ja se on yksi tärkeimmistä tavoistani käsitellä vaikeita asioita ja stressiä. Olen myös kiinnostunut muiden asioista, mutta haluaisin nimenomaan kuulla ja tuntea ihmisen vähän syvemmältä, en siis vain puhua siitä säästä.
Ongelma on se, että koen myös voimakasta yksinäisyyttä ollessani pidempään yksin ja jopa masennun jollain tasolla. Eli siis vaikka olen mielestäni enemmän introvertti, kuin ekstrovertti, on minulla ikäänkuin primitiivinen tarve olla ja osallistua yhdessä. Välttääkseni yksinäisyyden tuomaa tuskaa joudun usein osallistumaan esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiini juhliin tai muihin "small talkia" ja tuntemattomia sisältäviin tapahtumiin, mutta en silti pysty nauttimaan näistä ja ne "pelottavat" minua usein etukäteen. Erityisesi viikonloppuisin on vaikeaa, kun ei ole käynyt koulussa tai töissä ottamassa sitä "pakollista sosiaalista annosta" ja tuntuu että kaikki muut ovat menossa jossain ja minä vain istun täällä kotona.
Toisaalta koen myös, että asia vaikuttaa ystävieni hankkimiseen ja jopa kumppanin löytämiseen. Jos kerran välttelee kaikkia sosiaalisia tilanteita tai jos siellä puhuu vain tuttujen kanssa, jos heidänkään, niin pystyykö sitä luomaan uusia suhteita. Sinällään en koe tarvetta valtavalle ystäväpiirille, vaan minulle riittää muutama hyvä ystävä. Usein ystävät vaan tuppaavat olemaan ekstrovertimpiä kuin minä, enkä siis ole heille ihan samassa asemassa kuin he ovat minulle, en siis ikäänkuin ole heille yhtä "tärkeä" kuin he ovat minulle.
Kokeekohan kukaan muu tällaista voimakasta ristiriitaa? Omia kokemuksia? Oletteko keksineet joitain hyviä vinkkejä, joiden avulla nuo "pakolliset" sosiaaliset tilanteet saisi miellyttävimmiksi ja niitä voisi oikeasti käyttää voimavarana yksinäisyyden torjuntaan. Toki noista tapahtumista voi yrittää aina bongata sen yhden tutun, kenen kanssa on miellyttävää jutella, mutta usein tämäkään tuttu ei jaksa koko iltaa yhden ihmisen kanssa jutella. Tuli aika pitkä teksti ja enemmänkin ehkä tällainen henkilökohtainen avautuminen kuin mikään järkevä ketju. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea ja kommentoida!
Kertokaapa minulle onko kellään muulla tällaista ongelmaa: miellän itseni kyllä hyvin introvertiksi, mutta kaipaisin kuitenkin edes muutamaa kaveria elämääni.. Ystävyyssuhteesta en edes uskalla unelmoida, se tuntuu aivan liian kaukaiselta ajatukselta.
Ongelmana tässä on se, että en vaan osaa tutustua ihmisiin tai päästää heitä lähelle.. Siis kumppaniani lukuunottamatta, hän on minulle täysi vastakohta, siitäkö johtunee?
Lisäksi minut koetaan varmaankin kyynisen ja murahduksiin perustuvan kommunikaationi perusteella erittäin vaikeasti lähestyttäväksi. Myös ulkomuotoni on vieraalle pelottava (puolisonikin on tunnustanut, että piti minua ensi alkuun pelottavana): iso ja lihaksikas, naamaltaan karun näköinen mies. Lisäksi olen perinyt faijaltani ikuisen vihaisen ilmeen
Töissä joudun olemaan paljon tekemisissä eri ihmisten kanssa ja se kyllä sujuu ihan hyvin, vedän työroolin päälleni ja pitäydyn asiassa. Työyhteisössä mielipiteitäni kunnioitetaan, koska ovat tottuneet siihen että kun sanon jotain, niin sieltä tulee aina melkoisen loppun saakka pohdittua tanakkaa tavaraa.
Nyt oli sitten joku valmennus, jossa konsultti kertoi minulle, että olen ulosanniltani antipaattinen ja olemukseltani vaikeasti lähestyttävä.. Sepä minut ehkä havahduttikin pohtimaan tätä. En ole noita ominaisuuksia edes tiedostanut, vaan ajatellut vaan että kaikki muut ihmiset ovat täysiä mulkkuja.. Mutta olenkinko se mulkku minä?
En tiedä saako tästä minun vuodatuksesta kukaan mitään tolkkua, mutta jos jollain olisi jotain vinkkiä nakata, niin olisin hirveän kiitollinen..
[quote="Vector"]Moi,
Ahdistun tuntemattomien ja puolituttujenkin seurasta. Jään helposti hyvin ulkopuoliseksi vaikkapa juhlissa tai kahvitauoilla, joissa en tunne ketään tai tuntemiani ihmisiä on vähän ja keskustellaan suuremmassa porukassa. Koen usein tällaiset pakolliset "small talk"-tilanteet turhiksi ja tuntuu, että minua pidetään outona. Sen varmaankin huomaa, etten nauti tilanteesta millään tavalla. Tuntuupa välillä siltäkin, että joku alkaa sääliä minua yksinäiseksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi "nörtiksi" tällaisessa tilanteessa. Todellisuudessa koen vaan suunnatonta epämiellyttävyyttä, ikäänkuin painetta sanoa jotain mitä ei edes halua sanoa, siis turhaa small talkia, joka sotii omaa luonnetta vastaan. Ehkäpä ahdistun siitä kyvyttömyydestä, jota koen noissa tilanteissa - se että olen jotenkin outo, erilainen ja viallinen.
Toisaalta olen pienemmän porukan keskusteluissa varsin hyvin äänessä ja pidän erityisesti siitä, kun asioista voi keskustella suht syvällisesti ja "järkevästi". Toisaalta tutummassa porukassa pieni small talkikaan ei haittaa hirveästi. Jotkut kuvailevat minua tällaisten tilanteiden perusteella jopa puheliaaksi ja "sosiaaliseksi". Nautin myös äärettömästi siitä, että saan puhua asioistani ja se on yksi tärkeimmistä tavoistani käsitellä vaikeita asioita ja stressiä. Olen myös kiinnostunut muiden asioista, mutta haluaisin nimenomaan kuulla ja tuntea ihmisen vähän syvemmältä, en siis vain puhua siitä säästä.
Ongelma on se, että koen myös voimakasta yksinäisyyttä ollessani pidempään yksin ja jopa masennun jollain tasolla. Eli siis vaikka olen mielestäni enemmän introvertti, kuin ekstrovertti, on minulla ikäänkuin primitiivinen tarve olla ja osallistua yhdessä. Välttääkseni yksinäisyyden tuomaa tuskaa joudun usein osallistumaan esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiini juhliin tai muihin "small talkia" ja tuntemattomia sisältäviin tapahtumiin, mutta en silti pysty nauttimaan näistä ja ne "pelottavat" minua usein etukäteen. Erityisesi viikonloppuisin on vaikeaa, kun ei ole käynyt koulussa tai töissä ottamassa sitä "pakollista sosiaalista annosta" ja tuntuu että kaikki muut ovat menossa jossain ja minä vain istun täällä kotona.
Toisaalta koen myös, että asia vaikuttaa ystävieni hankkimiseen ja jopa kumppanin löytämiseen. Jos kerran välttelee kaikkia sosiaalisia tilanteita tai jos siellä puhuu vain tuttujen kanssa, jos heidänkään, niin pystyykö sitä luomaan uusia suhteita. Sinällään en koe tarvetta valtavalle ystäväpiirille, vaan minulle riittää muutama hyvä ystävä. Usein ystävät vaan tuppaavat olemaan ekstrovertimpiä kuin minä, enkä siis ole heille ihan samassa asemassa kuin he ovat minulle, en siis ikäänkuin ole heille yhtä "tärkeä" kuin he ovat minulle.
Kokeekohan kukaan muu tällaista voimakasta ristiriitaa? Omia kokemuksia? Oletteko keksineet joitain hyviä vinkkejä, joiden avulla nuo "pakolliset" sosiaaliset tilanteet saisi miellyttävimmiksi ja niitä voisi oikeasti käyttää voimavarana yksinäisyyden torjuntaan. Toki noista tapahtumista voi yrittää aina bongata sen yhden tutun, kenen kanssa on miellyttävää jutella, mutta usein tämäkään tuttu ei jaksa koko iltaa yhden ihmisen kanssa jutella. Tuli aika pitkä teksti ja enemmänkin ehkä tällainen henkilökohtainen avautuminen kuin mikään järkevä ketju. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea ja kommentoida![/quote]
Kertokaapa minulle onko kellään muulla tällaista ongelmaa: miellän itseni kyllä hyvin introvertiksi, mutta kaipaisin kuitenkin edes muutamaa kaveria elämääni.. Ystävyyssuhteesta en edes uskalla unelmoida, se tuntuu aivan liian kaukaiselta ajatukselta.
Ongelmana tässä on se, että en vaan osaa tutustua ihmisiin tai päästää heitä lähelle.. Siis kumppaniani lukuunottamatta, hän on minulle täysi vastakohta, siitäkö johtunee?
Lisäksi minut koetaan varmaankin kyynisen ja murahduksiin perustuvan kommunikaationi perusteella erittäin vaikeasti lähestyttäväksi. Myös ulkomuotoni on vieraalle pelottava (puolisonikin on tunnustanut, että piti minua ensi alkuun pelottavana): iso ja lihaksikas, naamaltaan karun näköinen mies. Lisäksi olen perinyt faijaltani ikuisen vihaisen ilmeen :evil:
Töissä joudun olemaan paljon tekemisissä eri ihmisten kanssa ja se kyllä sujuu ihan hyvin, vedän työroolin päälleni ja pitäydyn asiassa. Työyhteisössä mielipiteitäni kunnioitetaan, koska ovat tottuneet siihen että kun sanon jotain, niin sieltä tulee aina melkoisen loppun saakka pohdittua tanakkaa tavaraa.
Nyt oli sitten joku valmennus, jossa konsultti kertoi minulle, että olen ulosanniltani antipaattinen ja olemukseltani vaikeasti lähestyttävä.. Sepä minut ehkä havahduttikin pohtimaan tätä. En ole noita ominaisuuksia edes tiedostanut, vaan ajatellut vaan että kaikki muut ihmiset ovat täysiä mulkkuja.. Mutta olenkinko se mulkku minä?
En tiedä saako tästä minun vuodatuksesta kukaan mitään tolkkua, mutta jos jollain olisi jotain vinkkiä nakata, niin olisin hirveän kiitollinen..