Kirjoittaja introbator » 29.11.2014 01:05
Kovin tutunkuuloisia kuvauksia vähän kaikilla edellisillä. Poimin huomioista yhden, josta tunnistin itseni välittömästi:
Piiskis kirjoitti:Minullakin on muuten helpolla taipumus kääntää tuollaiset "keskustelut" jotenkin yleisemmälle tasolle, koska en kanssa jaksa puida loputtomiin vain sen yhden henkilön kokemuksien pohjalta asiaa.
Usein ihmisten ympäröimänä voimasuhteet menevät siten, että minulle aletaan puhua vasta-aluksi, koska satun olemaan paikalla. Ilmeisesti annan myös vaikutelman hyvästä kuuntelijasta, vaikka usein tyydyn vain syöttämään puhujalle tämän omat ajatukset jotenkin toisin sanankääntein, referoiden kenties. Tuntuu toimivan, joten en silloin edes yritä enempiä – on helppoa olla samaa mieltä, jos toinen osapuoli ei varsinaisesti kysynyt mitään. Jos mielenrauhani on kunnossa eli ajatusmaailmassani osa-alueet tavallisesti balanssissa, ei minulla ole yleensä edes tarvetta aloittaa keskustelua kenenkään kanssa... mutta usein joku lähimmäinen ei kestä hiljaisuutta ja ottaa kontaktia. Ja taas on pakko lohkaista jotain ympäripyöreää, koska satun olemaan siinä hollilla. Availen itse juttuja lähinnä aihepiirin perusteella ja käännyn silloin niiden henkilöiden puoleen, joilla tiedän olevan tietoa tai yleisesti uskottavia ajatusmalleja. Kahvipöydässä heittelen väsymysasteestani riippuen joko nokkeluuksia, sarkastisia kommentteja tai avoimia kysymyksiä, jotka harvemmin vievät keskustelua mihinkään, koska ihmisille tuntuu olevan tärkeämpää saada esittää omia mielipiteitään kuin varsinaisesti ajatella tilanteessa.
Joskus tuntuu myös hankalalta arvata, miksi joku haluaa puhua nimenomaan minulle: haluaako hän nyt kysyä aidosti mielipidettäni vai lähinnä purkaa sydäntään? Yritän välttää neuvomasta aikuisia ihmisiä vasta-aluksi (pidän sitä aikuisen itsemääräämisoikeutta loukkaavana), joten mielestäni aika hyvä yleislinja on pelata hieman aikaa ja kysäistä ensin esim. "ahaa, no mitä itse ajattelet siitä?". Saan silloin ehkä lisätietoa tilanteesta, enkä tule tuputtaneeksi omia asenteitani kenellekään. Kuulostaa ehkä vähän autistiselta tällainen tulkintaohjeisto, mutta kun itse harvemmin otan yhteisöissä asioita puheeksi ilman hyvää syytä, voin vain arvailla miksi joillakin juttua irtoaa niin vähistä aineksista. Toki varsinkin naisilla ilmeet ja elekieli paljastavat usein tunnetilan, jolloin riittää kun kuuntelen ja komppaan, oli asia sinänsä mikä tahansa. Meillä miehillä on naama usein melko hyvää puuta, jolloin keskityn enemmän itse sanomaan.
*Kaikkiaan pitäisin vuodatusilmiötä yhdenlaisena suhteellisuudentajun puutteena: ihminen ei kykene suhteuttamaan omaa elämäänsä mihinkään isompaan kuvioon, vaan jää kyntämään omaan subjektiivisuuteensa. En pysty olemaan Facebookissakaan juuri siksi, että ymmärrän elämäni olevan tavallisuudessaan yksi hyttysen paska, jos suhteutan sen väestöön, ihmiskuntaan tai viimeistään maailmankaikkeuteen. En ole pohjimmiltani millään tapaa merkittävä olio (ainutlaatuinen toki olen, siinä missä jokainen ihminen, mutta siinäpä se), joten puhun mieluummin itsestäni suhteessa johonkin, ja kaikkein mieluiten häivytän egoni taustalle päästäkseni puhumaan pelkästä ilmiöistä (jotka siis koskevat suurinta osaa ihmisistä). Tuntuu mahdottomalta tuijottaa aiheessa vain itseeni, "yhteen pisteeseen", kun todellisuudessa mikään asia ei ole ikinä irti kontekstistaan. Jos yliarvioin asiantilan eli tarkastelen ilmiöitä vain oman napani verran, näköalattomuus vaivaa ja asiasta tulee helposti maailmanloppu... mitenkään kenenkään vaikeuksia vähättelemättä. Hankalaa vain lohduttaa ihmisiä, jotka tuntuvat olevan tavallaan sokeita omille tarkoitusperilleen, touhottavat läpi elämänsä ja syyttävät "kohtaloa" asioista, joille olisi kyllä löydettävissä syy-seuraussuhteita, jos ihmisillä vain olisi aikaa hoksata ne. Pysähtyisivät hetkeksi ja kysyisivät itseltään, mitä kuuluu.
--i
Kovin tutunkuuloisia kuvauksia vähän kaikilla edellisillä. Poimin huomioista yhden, josta tunnistin itseni välittömästi:
[quote="Piiskis"]Minullakin on muuten helpolla taipumus kääntää tuollaiset "keskustelut" jotenkin yleisemmälle tasolle, koska en kanssa jaksa puida loputtomiin vain sen yhden henkilön kokemuksien pohjalta asiaa. [/quote]
Usein ihmisten ympäröimänä voimasuhteet menevät siten, että minulle aletaan puhua vasta-aluksi, koska satun olemaan paikalla. Ilmeisesti annan myös vaikutelman hyvästä kuuntelijasta, vaikka usein tyydyn vain syöttämään puhujalle tämän omat ajatukset jotenkin toisin sanankääntein, referoiden kenties. Tuntuu toimivan, joten en silloin edes yritä enempiä – on helppoa olla samaa mieltä, jos toinen osapuoli ei varsinaisesti kysynyt mitään. Jos mielenrauhani on kunnossa eli ajatusmaailmassani osa-alueet tavallisesti balanssissa, ei minulla ole yleensä edes tarvetta aloittaa keskustelua kenenkään kanssa... mutta usein joku lähimmäinen ei kestä hiljaisuutta ja ottaa kontaktia. Ja taas on pakko lohkaista jotain ympäripyöreää, koska satun olemaan siinä hollilla. Availen itse juttuja lähinnä aihepiirin perusteella ja käännyn silloin niiden henkilöiden puoleen, joilla tiedän olevan tietoa tai yleisesti uskottavia ajatusmalleja. Kahvipöydässä heittelen väsymysasteestani riippuen joko nokkeluuksia, sarkastisia kommentteja tai avoimia kysymyksiä, jotka harvemmin vievät keskustelua mihinkään, koska ihmisille tuntuu olevan tärkeämpää saada esittää omia mielipiteitään kuin varsinaisesti ajatella tilanteessa.
Joskus tuntuu myös hankalalta arvata, miksi joku haluaa puhua nimenomaan minulle: haluaako hän nyt kysyä aidosti mielipidettäni vai lähinnä purkaa sydäntään? Yritän välttää neuvomasta aikuisia ihmisiä vasta-aluksi (pidän sitä aikuisen itsemääräämisoikeutta loukkaavana), joten mielestäni aika hyvä yleislinja on pelata hieman aikaa ja kysäistä ensin esim. "ahaa, no mitä itse ajattelet siitä?". Saan silloin ehkä lisätietoa tilanteesta, enkä tule tuputtaneeksi omia asenteitani kenellekään. Kuulostaa ehkä vähän autistiselta tällainen tulkintaohjeisto, mutta kun itse harvemmin otan yhteisöissä asioita puheeksi ilman hyvää syytä, voin vain arvailla miksi joillakin juttua irtoaa niin vähistä aineksista. Toki varsinkin naisilla ilmeet ja elekieli paljastavat usein tunnetilan, jolloin riittää kun kuuntelen ja komppaan, oli asia sinänsä mikä tahansa. Meillä miehillä on naama usein melko hyvää puuta, jolloin keskityn enemmän itse sanomaan.
*Kaikkiaan pitäisin vuodatusilmiötä yhdenlaisena suhteellisuudentajun puutteena: ihminen ei kykene suhteuttamaan omaa elämäänsä mihinkään isompaan kuvioon, vaan jää kyntämään omaan subjektiivisuuteensa. En pysty olemaan Facebookissakaan juuri siksi, että ymmärrän elämäni olevan tavallisuudessaan yksi hyttysen paska, jos suhteutan sen väestöön, ihmiskuntaan tai viimeistään maailmankaikkeuteen. En ole pohjimmiltani millään tapaa merkittävä olio (ainutlaatuinen toki olen, siinä missä jokainen ihminen, mutta siinäpä se), joten puhun mieluummin itsestäni suhteessa johonkin, ja kaikkein mieluiten häivytän egoni taustalle päästäkseni puhumaan pelkästä ilmiöistä (jotka siis koskevat suurinta osaa ihmisistä). Tuntuu mahdottomalta tuijottaa aiheessa vain itseeni, "yhteen pisteeseen", kun todellisuudessa mikään asia ei ole ikinä irti kontekstistaan. Jos yliarvioin asiantilan eli tarkastelen ilmiöitä vain oman napani verran, näköalattomuus vaivaa ja asiasta tulee helposti maailmanloppu... mitenkään kenenkään vaikeuksia vähättelemättä. Hankalaa vain lohduttaa ihmisiä, jotka tuntuvat olevan tavallaan sokeita omille tarkoitusperilleen, touhottavat läpi elämänsä ja syyttävät "kohtaloa" asioista, joille olisi kyllä löydettävissä syy-seuraussuhteita, jos ihmisillä vain olisi aikaa hoksata ne. Pysähtyisivät hetkeksi ja kysyisivät itseltään, mitä kuuluu.
--i