Cupcake kirjoitti:Varsinkin lapsuudessani yritin muuttaa itseäni nykymaailman ihanteiden mukaiseksi sosiaaliperhoseksi, mutta sitten käsitin että mitä enemmän ihmisiä ympärilleni kerääntyi, sitä ahdistuneemmaksi, erilaiseksi ja yksinäisemmäksi itseni tunsin
Samat tunteet, sillä erolla että lapsena en edes juuri hakeutunut muiden lasten pariin vaan viihdyin erittäin hyvin perheen kesken. Sittenpä kouluikäisenä ja siitä ylöspäin tämä onkin ollut yhtä taistelua omien tunteiden ja muiden kehoitusten välillä. En tosin tiennyt koko introvertismista mitään ennen tämän vuoden alkua, joten siihen asti oletinkin muiden olevan oikeassa - minussa on vikaa, se pitää korjata ja minun pitää muuttua ollakseni hyväksytty.
Mielenkiintoista muuten miten sanoit, että tunsit itsesi sitä yksinäisemmäksi mitä enemmän ihmisiä oli ympärillä. Mulla on ollut viime aikoina ihan samat tunteet ja juuri tästä syystä tavallaan "katkaisin" myös välini näihin vähäisiin "kavereihini", sillä tunsin menettäväni enemmän energiaa kuin se mitä heiltä sain. Monesti jälkikäteen kaduin sitä että tulikaan taas lähdettyä, kun olisi ollut paljon kivempaa olla vain kotona. He eivät myöskään tunnu kaipaavan seuraani kuin vain viimeisenä oljenkortena, joten en jaksa olla aina se vihoviimeinen varakaveri. Ehkä hieman vainoharhaista, mutta vähän tavallaan myös epäilen että siellä ne saattavat keskenään naureskella, että "miten säälittävä tapaus, se oikeesti kuvittelee että mä haluaisin olla sen kanssa taas, kun vaan kerran puolessa vuodessa nähtiin".
Voin paljon paremmin kun saan vain olla yksin omien harrastusteni parissa ja ennenkaikkea - omissa ajatuksissani. Ainakin niin kauan kun löydän oikeita ystäviä elämääni, jos sellaista ihmettä nyt siis sattuu tapahtumaan.
Cupcake kirjoitti:Nykyään pyrin siihen etten anna paineiden muuttaa itseäni, mutta hermoille käy varsinkin ihmisten sääli siitä että viettää aikansa yksin tai ettei osallistu bileiltoihin. Elämäni aikana minulle on tarjottu kaikkea terapeuteista johonkin harjoitusryhmiin ja ihmissuhdekursseihin, sillä kuulema muiden ihmisten välttely viestii syvemmästä ongelmasta.
Tuo sääli on myös täällä tuttua. "Voi sua kun sä et ikinä käy missään. Pitäs liikkua enemmän ihmisten ilmoilla, eikä masentua sinne kotiinsa. Tee vaan Facebookki, kyllä mä voin olla sun (sääli)kaveri. Voiku sulla ei ole ketään, ei kavereita, ei seuraa, ei mitään."
Mä olen melkein jo suorastaan raivoissani tämän p*skan kuuntelusta. Mutta älähtää ei missään nimessä saa, sehän viestii heti mielenterveysongelmista. Etenkin vähäinen sosiaalisiin tilanteisiin hakeutuminen ja ihmisten parissa oleminen kertovat useimpien mielestä hyvin vakavista ongelmista.
----------------------------------------
Mikä minua vielä myös ärsyttää (no paremmin kyllä kuvaisi vihastuttaa) on joidenkin lähipiirini ihmisten suorastaan määräilevä asenne ja suhtautuminen kaikkeen. Kuta kuinkin he sanovat miten tehdään, ja minä olen miltein vikisemässä. Ei anneta edes suuvuoroa ja mahdollisuutta kieltäytyä vaan näin tehdään kuten minä sanon.
Että mä siis haluaisin eroon tällaisista ihmisistä, mutta ovat valitettavasti sukulaisia. Ironista sinänsä, mutta useimmiten juuri heillä tuntuu olevan joitain oikeita ongelmia, jotka toisia sairaaksi syyttelevät. Mutta itsessään eivät tietenkään mitään vikaa näe, hehän ovat täydellisiä - ainakin minuun verrattuna!
[quote="Cupcake"]Varsinkin lapsuudessani yritin muuttaa itseäni nykymaailman ihanteiden mukaiseksi sosiaaliperhoseksi, mutta sitten käsitin että mitä enemmän ihmisiä ympärilleni kerääntyi, sitä ahdistuneemmaksi, erilaiseksi ja yksinäisemmäksi itseni tunsin[/quote]
Samat tunteet, sillä erolla että lapsena en edes juuri hakeutunut muiden lasten pariin vaan viihdyin erittäin hyvin perheen kesken. Sittenpä kouluikäisenä ja siitä ylöspäin tämä onkin ollut yhtä taistelua omien tunteiden ja muiden kehoitusten välillä. En tosin tiennyt koko introvertismista mitään ennen tämän vuoden alkua, joten siihen asti oletinkin muiden olevan oikeassa - minussa on vikaa, se pitää korjata ja minun pitää muuttua ollakseni hyväksytty.
Mielenkiintoista muuten miten sanoit, että tunsit itsesi sitä yksinäisemmäksi mitä enemmän ihmisiä oli ympärillä. Mulla on ollut viime aikoina ihan samat tunteet ja juuri tästä syystä tavallaan "katkaisin" myös välini näihin vähäisiin "kavereihini", sillä tunsin menettäväni enemmän energiaa kuin se mitä heiltä sain. Monesti jälkikäteen kaduin sitä että tulikaan taas lähdettyä, kun olisi ollut paljon kivempaa olla vain kotona. He eivät myöskään tunnu kaipaavan seuraani kuin vain viimeisenä oljenkortena, joten en jaksa olla aina se vihoviimeinen varakaveri. Ehkä hieman vainoharhaista, mutta vähän tavallaan myös epäilen että siellä ne saattavat keskenään naureskella, että "miten säälittävä tapaus, se oikeesti kuvittelee että mä haluaisin olla sen kanssa taas, kun vaan kerran puolessa vuodessa nähtiin".
Voin paljon paremmin kun saan vain olla yksin omien harrastusteni parissa ja ennenkaikkea - omissa ajatuksissani. Ainakin niin kauan kun löydän oikeita ystäviä elämääni, jos sellaista ihmettä nyt siis sattuu tapahtumaan. :)
[quote="Cupcake"]Nykyään pyrin siihen etten anna paineiden muuttaa itseäni, mutta hermoille käy varsinkin ihmisten sääli siitä että viettää aikansa yksin tai ettei osallistu bileiltoihin. Elämäni aikana minulle on tarjottu kaikkea terapeuteista johonkin harjoitusryhmiin ja ihmissuhdekursseihin, sillä kuulema muiden ihmisten välttely viestii syvemmästä ongelmasta.[/quote]
Tuo sääli on myös täällä tuttua. "Voi sua kun sä et ikinä käy missään. Pitäs liikkua enemmän ihmisten ilmoilla, eikä masentua sinne kotiinsa. Tee vaan Facebookki, kyllä mä voin olla sun (sääli)kaveri. Voiku sulla ei ole ketään, ei kavereita, ei seuraa, ei mitään."
Mä olen melkein jo suorastaan raivoissani tämän p*skan kuuntelusta. Mutta älähtää ei missään nimessä saa, sehän viestii heti mielenterveysongelmista. Etenkin vähäinen sosiaalisiin tilanteisiin hakeutuminen ja ihmisten parissa oleminen kertovat useimpien mielestä hyvin vakavista ongelmista.
----------------------------------------
Mikä minua vielä myös ärsyttää (no paremmin kyllä kuvaisi vihastuttaa) on joidenkin lähipiirini ihmisten suorastaan määräilevä asenne ja suhtautuminen kaikkeen. Kuta kuinkin he sanovat miten tehdään, ja minä olen miltein vikisemässä. Ei anneta edes suuvuoroa ja mahdollisuutta kieltäytyä vaan näin tehdään kuten minä sanon.
Että mä siis haluaisin eroon tällaisista ihmisistä, mutta ovat valitettavasti sukulaisia. Ironista sinänsä, mutta useimmiten juuri heillä tuntuu olevan joitain oikeita ongelmia, jotka toisia sairaaksi syyttelevät. Mutta itsessään eivät tietenkään mitään vikaa näe, hehän ovat täydellisiä - ainakin minuun verrattuna!