Introvertit.net Keskustelufoorumi

40 ikää, ei ole lapsia eikä tule. Ajatus omista lapsista on aina ollut jotenkin tosi vieras minulle. Olin poikatyttö jo pienestä asti muutenkin, ja olen sitä vieläkin. Jo pelkkä parisuhteessa oleminen ja sen vaatimukset tuntuvat ajoittain jo melkein liian raskaalta ja mietinkin olenko hullu, että tämän vaivan viitsin nähdä, ja onko mieheni ihan hullu, kun haluaa näin hankalan ihmisen kanssa elää. En voi kuvitella edes, että minulla olisi vielä puolisoni lisäksi myös jälkikasvua itseäni sosiaalisesti ja käytännöllisesti sitomassa ja velvoittamassa toimimaan "niin kuin kunnon ihmisen kuuluu". Kyllähän sitä sanotaan, että sitten kaikki muuttuu kun sinulla on niitä lapsia, mutta en ole koskaan halunnut lähteä kokeilemaan muuttuuko muka oikeasti sillä lailla, että se olisi ainakaan kenenkään etu.

Lapset ja perhe-elämä ovat olleet minulle aina todella kaukainen ajatus. Kammosin ajatusta jo ihan lapsena. Tykkään kyllä työskennellä lasten parissa, eli pidän kyllä lapsista, mutta omia en halua. Vauvojen söpöyttä en ymmärrä... Toistaiseksi pahin kommentti aiheeseen on ollut, että syönkö jotain lääkkeitä kun en halua lapsia.

Olen 54-vuotias lapseton leski. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen ovat aina tuntuneet etäisiltä asioilta, joita en halua ja jotka eivät kuulu minun elämääni. Ajatus toisesta ihmisestä reviirilläni on ollut aina vähintäänkin vastenmielinen.
Naimisiin menin "sattumalta" kun tapasin varsin itsenäisen ja vahvalla itsetunnolla varustetun miehen, jonka kanssa rakastuimme. Ehtona oli, ettei hankita lapsia ja ettei hän puutu työhöni enkä minä hänen (tein matkatyötä, hän oli pk-yrittäjä).
Nuorempana oli todella kiusallisia tilanteita kun sosiaalisissa tilanteissa oletettiin itsestäänselvyytenä nelikymppisen naimisissa olevan naisen olevan myös äiti. Kiusallisia ovat yhä tilanteet, joissa oletetaan, että jokainen nainen haluaa pitää vauvaa sylissään (minua vauvat ovat aina jotenkin inhottaneet ja ehkä pelottaneetkin) tai suostuu mielihyvin lapsenvahdiksi.

Minua ei pennut kiinnosta pätkääkään, en ole koskaan ymmärtänyt miksi sellaisia pitäisi vielä ite tehdä ja kasvattaa. Olen myös huomannut lähipiiristä että parien rakkaus on usein vaihtunut keskinäisestä rakkaudesta rakkaudeksi niihin pentuihin ja se keskinäinen rakkaus on sitten vähentynyt tai kadonnut. En missään nimessä haluaisi sellaista.

Näin se helposti voi mennä kun isä haluaa lapsensa elämässä olla.

Hei!
Onko täällä vielä aktiivista keskustelua aiheesta vapaaehtoisesti lapseton?
Yritin googletella keskustelupalstaa vapaaehtoisesti lapsettomille, mutten sellaista löytänyt. Tämä sen sijaan osui silmiini.

Tarvitisin tukea ja apua pohdintoihini. Olen parisuhteessa ihmisen kanssa jolla on lapsi, lapsi ei vaikuta minun elämääni eikä ole läsnä minun arjessani, mutta parisuhteen toinen osapuoli on tietenkin tekemisissä ja lapsi vaikuttaa kaikkiin isompiin päätöksiin ja juhliin, esim. joka toinen joulu toisella vanhemmalla, kaikissa lomissa yms muissa pitää ottaa lapsi ja sen vaikutus huomioon. Poihdintani on, että kestääkö muut velat parisuhteen toisen osapuolen lasta ja sen vaikutuksia parisuhteeseen? Mietin myös että pitäisikö minun lopettaa suhde vai sietää loppuikäni lasta ja sen vaikutusta parisuhteeseeni ja erilaisiin päätöksiin. Kesälomista puolet menisi siihen että parisuhteeni toinen osapuoli on lapsensa kanssa, joka toinen joulu, juhannus, uusivuosi, pääsiäinen ja puolet vuodesta on lapsensa kanssa. Jossain kohtaa muuttuu niin, että on joka toinen pidennetty viikonloppu joka tarkoittaa sitä että minä olen yksin nämä ajat ja silti minun pitäisi olla parisuhteeni toisen osapuolen saatavilla koko ajan ja yhteydessä häneen ja kuunnella näitä lapsijuttuja joita kyllä kuulen muutenkin.

Jos ihmettelette miksi olen alunperin lähtenyt suhteeseen jossa toisella on lapsi, ajattelin että siedätyn ajatukseen ja totun. Päinvastoin, en ole tottunut ja tämä asia ahdistaa minua aikalailla. Kaipisin kohtalontovereita, tukea ja neuvoja.

Mello kirjoitti:

Andras kirjoitti:Joka on subjektiivinen virhekäsitys, jos se poikkeaa todellisesta objektiivisestä tarkoituksesta.

Elämän tarkoitus kun on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen käsitys, koska se on ainakin ihmisellä mielen sisäinen kokemus..toinen kokee tarkoituksellisuutta toisista asioista ja toinen toisista.

Tässä oikeastaan vain toistat saman ajatusvirheen, jonka olen jo osoittanut virheelliseksi. Näillä subjektiivisilla merkityksillä, ei ole mitään merkitystä jos se subjekti katoaa täysin, sillon kun se ei pysty jatkamaan lisääntymällä. Ainoaksi merkitykseksi jää, että se on ravintoa muille eliöille, jotka mahdollisesti lisääntyvät.

Ajattele tätä kaavoina, missä X,Y,Z ovat subjektiivista merkitystä, ja ovat positiivisia lukuja:
(1-1)*X = 0
1*X + 1*Y = Z > 0

Andras kirjoitti:Joka on subjektiivinen virhekäsitys, jos se poikkeaa todellisesta objektiivisestä tarkoituksesta.

Elämän tarkoitus kun on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen käsitys, koska se on ainakin ihmisellä mielen sisäinen kokemus..toinen kokee tarkoituksellisuutta toisista asioista ja toinen toisista.

Andras kirjoitti:Jos luet näiden "vapaaehtoisesti" lapsettomien muita kirjoituksia, huomaat että he ovat kaikki psyykkisesti moni-ongelmaisia. Tämä "vapaaehtoinen" lapsettomuus, on heidan oireistaan se vakavin. Se on yhtä vapaaehtoista kuin paniikkikohtaus.

Aika monella näistä ongelma johtuu siitä, että heidän itsetuntonsa on nujerrettu. Ja näin heidät nujertaneet henkilöt ovat saaneet lopullisen voiton.

Tässä on tietenkin perää. Monesti hankalan lapsuuden kokeneet eivät halua lapsia. Omat huonot kokemukset lapsuudesta ja elämästä johtavat siihen, että itse ei haluta lapsia. Huono itsetunto luonnollisesti johtuu usein omasta lapsuudesta.

Syitä tietysti on erilaisia kun lukee vapaaehtoisesti lapsettomien kirjoituksia.

Mello kirjoitti:Yksilötasolla näin ei ole, vaan ihminen itse luo merkityksen oman elämänsä tarkoitukselle.

Joka on subjektiivinen virhekäsitys, jos se poikkeaa todellisesta objektiivisestä tarkoituksesta.

Mello kirjoitti:Nimenomaan. Aidon halun puuttuminen on kyllä jo aika pätevä syy.

Ei oikeastaan, koska se ei ole aitoa halun puuttumista, vaan se johtuu vakavasta psyykkisestä ongelmasta. Se on varoittava merkki siitä, että joku on psyykkessä erittäin pahasti pielessä ja jotain pitäisi tehdä sen korjaamiseksi.

Jos luet näiden "vapaaehtoisesti" lapsettomien muita kirjoituksia, huomaat että he ovat kaikki psyykkisesti moni-ongelmaisia. Tämä "vapaaehtoinen" lapsettomuus, on heidan oireistaan se vakavin. Se on yhtä vapaaehtoista kuin paniikkikohtaus.

Aika monella näistä ongelma johtuu siitä, että heidän itsetuntonsa on nujerrettu. Ja näin heidät nujertaneet henkilöt ovat saaneet lopullisen voiton.

Mello kirjoitti:Kannattaa luoda elämälleen tarkoitus, niin ei elä yhdentekevää elämää.

Se keinotekoinen tarkoitus muuttuu samalla hetkellä tyhjäksi, kun sen luonut henkilö kuolee. Se on suppean maailmankuvan luoma harha, jos luulee että itseluodulla keinotekoisella tarkoituksella on jotain merkitystä.

Moi, vapaaehtoisesti lapseton ja sittemmin myös vakavan sairauden kautta biologisestikin lapseton täällä. Kun tuo biologinen lapsettomuus tuli eteen, keskustelimme hoitavan lääkärin kanssa asiasta, koska hän halusi luodata millainen asia lapsenlykyn menetys tälle naiselle on. Hän totesi, että olet ilmiselvästi täysin sinut tämän asian kanssa, joten ongelmaa ei taida olla. Eipä ollut ei.

Minusta olisi täysin itsekästä ja vastuutonta tehdä lapsi vain sosiaalisesta paineesta. Siksi, että niin "kuuluu tehdä". Tässä maailmassa on ihan tarpeeksi ihmisiä, jotka ovat syntyneet vanhemmille, jotka eivät syystä tai toisesta ole valmiita rakastamaan, hoivaamaan ja huoltamaan heitä niinkuin pitäisi. Itse olen tiennyt noin 15-vuotiaasta asti, etten halua elää perhe-elämää. Minulla on itseäni reilusti vanhempia sisaruksia, joilla oli jo perhettä silloin ja kun katselin sitä, ajattelin: ei koskaan tuota. Aivan varmasti omalla kohdallani suuri osatekijä on introverttius sekä tämä piirre, joka sittemmin on nimetty erityisherkkyydeksi. Itselläni se löydettiin jo noin 15 vuotta sitten, neurologi totesi, että meillä muilla on eräänlainen suodatin aivoissa, sinulla sitä ei ole.

Olen kyllä kuullut kaikki ne "kyllä se mieli muuttuu" - jutut vuosien varrella vaan ei ole muuttunut. Päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneempi olo minulla on ja sitä helpottuneempana katselen ystävien painiskelua perheruuhkiensa keskellä, kuuntelen jatkuvaa valitusta siitä miten raskasta ja väsyttävää kaikki on. Se on aivan mahtavaa, kun kaupassa tenava saa järkyttävät itkupotkuraivarit ja alkaa riehua, vanhemmat tuskailee ja sinä vain kävelet hymyillen kuulokkeet korvilla ohi kassalle ja siitä ulos aurinkoon.