Introvertit.net Keskustelufoorumi

RAmasee MAsentaa VITuttaa. Ei jaksa tehdä mitään saati keskittyä mihinkään mutta ei kestä olla aloillaankaan ja tekisi mieli vaan tappaa itsensä. Ei jaksa keskustella eikä edes lähettää viestiä kännykällä, sanon vaan pakolliset asiat hiljaa ja kaikkeen ylimääräiseen murahdan ehkä okjoojookiva. Kuitenkin ahistaa yksin olo. Aika paljon vaikuttaa onko pakki sekaisin, yleensä stressi pahentaa tilannetta ja alkaa noidankehä joka stressaa enemmän ja josta pääsee eroon muutaman viikon erakoitumisella. Viime kesän neljän viikon loman vietin melkein kokonaan lapissa mökillä, oli paras loma pitkään aikaan. Nyt olisi tarkotus tehdä sama uusix. Millä vitulla jaksan loppuelämän jos tää on tämmöstä jo 23-vuotiaana?

Mäkään en tarvi montaa tuntia sosiaalista elämää, kun akut tyhjenee äkkiä.

Nuorempana se oli kauheaa, kun en tiennyt mikä on vikana ja väkisin yritin muokata itestäni toisenlaista.

Tällä hetkellä aivot on tulessa. Tiesin kyllä, että ne tulevat olemaan tulessa, kun nyt on kahtena päivänä ollut menoa aamusta iltaan (eilen Helsingissä musakonsertti ekstron ystävän kanssa). Yöllä kotiin tultaessa olin niin kuormittunut, etten saanut unta lainkaan, ja tiesin, että aamulla pitää lähteä sukuloimaan juhlimaan syntymäpäiviä parin kymmenen hengen voimin. Tänään illalla kotiin. Äsken JOUDUIN menemään vielä vastoin tahtoani kauppaan apuun äidille, tottakai siellä oli äidin tuttuja, joiden kanssa hänen piti jäädä suusta kiinni. Pari tuntia sitten pääsin kotiin, oon maannut sen jälkeen itku kurkussa, hermot riekaleina, aivan offline-tilassa. Luojan kiitos olen perheetön. Nyt oon päässy pahimman hohkan yli, mutta vuorokausi yksinoloa maistuisi ainakin. Huomenna työpäivä.

Stressaan jo nyt kesällä tapahtuvia sukulaisteni häitä, joihin on pakko mennä. Olen niin huono niissä.

Näissä aivot tulessa hetkissä tuntuu, että haluisi olla normaali.

Tunteeko ekstrovertti tällaista tunnetta koskaan? Ihan mielenkiinnosta ajattelen. Vai onko heillä ns. verrattava tunne, jos joutuvat vaikka olemaan kaksi päivää yksin? Ovatko he täysin lamaantuneita?

Tuttuja fiiliksiä kaikki, mutta lisäisin vielä, että minulle tulee konkreettinen bloggi kyvyssä kommunikoida. Kutsun sitä "aivosumuksi". Töissä esimerkiksi pahoina palaveripäivinä viikon loppupuolella kun aivosumu iskee, saatan vain katsoa minulle puhuvaa henkilöä ja havahtua hetken päästä siihen, etten ole kuullut mitään mistä hän/palaverin porukka on puhunut. Tämä on töiden kannalta todella huono juttu.

Tunnistan itsessäni yleensä jo varsin nopeasti sen, että akun ovat tyhjenemässä. Silloin tyhjennän kalenterin kaikesta ylimääräisestä ja ilmoitan töihin, että teen etäpäiviä. Kun sitten viikonloppu iskee, nukun molemmat päivät. Tämä on todella harmi, sillä sitten ei ole ehtinyt tehdä mitään virkistäviä juttuja, joita viikonloppuna haluaisi tehdä. Ja seuraavalla viikolla, kun lataavaa tekemistä ei ole tehnyt, saa olla todella tarkkana, että säästää niitä vähäisiä akkuja, mitä on käytettävissä.

Ahdistaa. Sitten hermostuttaa. Lopuksi migreeni.

Telkkari on päällä mutta tunnistan jos äänimaailma on väärä. Siis ohjelma, kanava tai jostain syystä vain ei kestä äänentuottajaa. Ärsyttävä puhetapa tms. vuoksi. Musiikki voi olla väärää. Siihen kulloiseenkin vireystilaan.

Töissä pidän tauot kaukana muista, mitä ei tietenkään hyvällä katsota. Olen kyllä sanonut osalle etten jaksa sitä ainaista hälyä.

Ahdistaa, vituttaa, masentaa.

Voi sitä tunnetta, kun saa olla yksin kotona sen jälkeen kun on ollut liian pitkään seurassa. Tuntuu, että aivot saavat happea, ja ajatus kulkee paremmin. Ihan kuin fyysisesti olisi ollut jumissa jossain ruuhkassa ja pääsee siitä pois ja voi taas liikkua vapaasti.

Miltä tuntuu kun akut tyhjenee?

Saamattomalta. Ahdistavalta. Ärtyneeltä.

Mitkä akkua tyhjentävät?

Ihmiset, ihmiset, ihmiset. Ei niinkään asiat.

Katkot keskittymisessä. On vaikea keksiä juuri mitään ärsyttävämpää kuin se, että olet juuri päässyt ns. zoneen ja keskityt 110% esim. käsillä olevaan työtehtävään ja seuraavaksi joku paukkaa luoksesi kertomaan jotakin. Ärsyttää niin paljon kun tiedät että keskustelun jälkeen menee taas useita minuutteja että keskittymisesi on samalla tasolla. Jos en olisi huomannut tätä puolta itsessäni kouluvuosina niin koulu olisi kyllä melko suurella todennäköisyydellä mennyt huonommin mitä se nyt meni. Kotonamme oli päärakennuksen lisäksi toinen rakennus johon pakenin aina opiskelemaan. Päärakennuksessa siitä ei olisi tullut oikein mitään. Vaikka omaan huoneeseen olisi voinut eristäytyä niin kuitenkin sinne olisi kantautunut hälyääniä muualta juuri sen verran että keskittyminen olisi ollut vaikeampaa ja tuskin olisin päässyt niin zoneen keskittymisen kanssa mitä omissa oloissa ollessani.

Kovat, epähalutut äänet. Stereot kyllä ajoittain raikaa kovallakin kun siltä tuntuu mutta epähalutut äänet ahdistavat kovin. Esim. imurin äänet. Peltorit päässä viikkosiivous onnistuu ja melu on siedettävä.

Miten lataudun?

Hiljaisuudella ja uppoutumalla omiin ajatuksiin. Tunninkin jälkeen ottaa ihan mielellään vastaan informaatiota muilta ihmisiltä. Noita hetkiä kuitenkin tarvitsee. Vaikeimmaltahan tuon ajan ottaminen tuntuu läheisimmiltä. Miten kertoa läheiselle että olen vain tyypiltäni sellainen joka tarvitsee ajoittain oman täydellisen rauhoittumishetken ja että tämä pätee tasapuolisesti kaikkiin ihmiskontakteihin?

Huoltomiehenä toimiessa oon aina todella kuitti kaikista niistä turhanpäiväsistä kuulumisienvaihdoista eri asiakkaitten kanssa. Sitten kun tulen kotiin, siellä odottaa avopuoliso joka haluaisi koko loppupäivän keskustella kaikesta mahdollisesta, kaverien meikkaamisesta naapurin Jouniin joka taas teki sitä ja tätä. Itse haluaisin vaan työpäivän jälkeen vaikka edes pariksi tunniksi upota kirjaan tai vaikka 9gagiin mihin voin hävitä itekseni. Mutta ei. Sitten alkaa jossain vaiheessa väsymys kasaantua. Avopuolison jatkuva höpötys alkaa pännimään. Ajatukset ei enää pysy kasassa. Vähänkin vaikeamman tehtävän pohtiminen kirjaimellisesti sattuu päähän. Sitten ärisenkin kohta jo kaikesta turhasta, suutun ja kitisen. Yritän vetäytyä johonkin vetämään happea kun ahdistaa. Avovaimo seuraa perässä ja kyselee mikä nyt vaivaa. Kerron että haluaisin olla vaan hetken rauhassa. Ei kelpaa selitykseksi. "Kyllä mää nään että joku vaivaa." Sitten räjähtää pää ja tulee riita... Ja taas herään seuraavana aamuna entistä väsyneempänä. Vedän työhousut jalkaan, laitan hymynaamarin päähän ja pakotan itseni keskustaan töihin kahdeksaksi tunniksi ihmisten keskelle vaihtamaan taas ne samat kuulumiset...

Miulla akkujen tyhjeneminen ilmenee pääosin kiukkuna. Tosin sen verran hillitsen itseäni automaattisesti, että en koskaan tuntemattomille tai hyvänpäiväntutuille kiukkua. Läheisemmille sen sijaan tulee joskus tiuskittua, mitä olen viime vuosina koittanut oppia hillitsemään. Ja onhan tuo itsehillintä kyllä kehittynytkin, vaikka sisäisesti kiehuisi sitten miten paljon tahansa.

Kaikista herkemmin akkuni tyhjenevät isommissa poruoissa. Ihmislaumat ovat todellisia energiasyöppöjä. Isoissa porukoissa sosiaalinen ähky ilmenee pääosin tietynlaisena vetäytymisenä ja puhumattomuutena. Tosin enpä mie muutenkaan ole kovin kova puhumaan isoissa porukoissa, mutta kuormittuneena olen varsinainen tuppisuu.

Jos olen niin sanotusti aivan loppu niin yleensä saatan vaan maata sängyllä vailla ajatusta.
Silloin kun tulen paikasta missä joudun olemaan "sosiaalinen" Esimerkiksi koulusta. Niin jotenki pakko vaan rauhoittua omassa rauhassa pari tuntia. Ehkä jopa nukkua. Tällä hetkellä on juuri semmonen tilanne. Itselläni se tyhjeneminen johtaa pahimmillaan siihen etten näe elämässäni tarkoitusta. Kaikki tuntuu jotenkin turhalta. En innostu mistään mikään ei kiinnosta jne....

Siihen tilanteeseen onneksi itelläni auttaa kunnon yö unet.
Kiva huomata että aika monella muulla on samaa vikaa.

Menenkin tästä nukkumaan.

Itellä on akut päässy kuolemaan muutaman kerran ammattikoulun ensimmäisen ja toisen vuoden aikana niin pahasti, että kouluun menenminen aiheutti niin kovaa henkistä väsymystä, että aloin lintsaamaan ja melkein lensin pihalle ja masentuakkin meinasin.
Olin yhteen menoon viikonkin poissa koulusta mitä ihmeellisiä syitä kertoen. Onneks tajusin ottaa itteeni niskavilloista kiinni, että valmistuin (hieman myöhässä tosin) kokiksi viime syksynä.

Toistaseksi on akut pysyny ladattuina