Introvertit.net Keskustelufoorumi

Olen ilmeisesti niin introvertti, etten edes ole vaivautunut vertailemaan itseäni muihin. En tunne olevani erilainen, vaan oikeasti olen erilainen ja hyvä niin. En osaa kuvitella millaista olisi olla jotain muuta.

Kyllä. Ajattelin pitkään että minussa oli jokin vika. Se helpotuksen tunne, kun löysin introverttiyden.

Juu, yksin oleminen on parasta.
Nukun kuten haluan, viihdytän itseäni kuten haluan ja teen kotityöt ilman painostusta keneltäkään.
Ei tarvitse kinata kenenkään kanssa eikä tehdä kompromissejä.
Ruokailu on just minua, eikä mitään puolison sinihomejuuston tyrkytystä.

En vaan jaksa toisten määräilyä, valittamista, valehtelua sekä itsekehua.
En vihaa toisia yksilöitä, mutta en myöskään halua niitä tontilleni.
Alfaurokset ovat pahimpia. Ne tietävät kaikesta kaiken, ovat helvetin fiksuja ja osaavat vaikka mitä!
Omasta mielestään.

Loppuelämä menee yksin, olen oman elämäni alfauros. Vaikka kaivan yhden perunan pellosta, se pottu on mulle. Ja se riittää mulle. Täts it.

Aina olen tuntenut olevani erilainen ja ehkä myös toisesta ulottuvuudesta. Kaikki äänet, melu ja hälinä vie hirveästi voimia. Olen vähän kuin hidastetussa filmissä tai unessa kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, johtuen siitä etteivät ihmisten asiat kiinnosta minua, vaikka toivon heille hyvää ja en vihaa ketään. Pidän vain pään sisäisistä maailmoista niin paljon, että elän siellä mielelläni. En vaadi paljon suorittamista ja tekemistä, en bailaa enkä muutenkaan omaa 10 harrastusta. Elikkä juu, tuntuu kuin olisin pikku prinssi yksin kuun kamaralla ( mutta en ole surullinen).

Mä oon aina tuntenut olevani jotenkin erilainen. Peruskoulussa minulla oli yksi tai kaksi kunnon kaveria, muut oli kulissia. Mua ei vaan kiinnostanut puheet mistään animepojista. Muutenkin ne mun niin sanotut kaverit oli oikeita elohiiriä. Intressit ei vaan koskaan kohdanneet. Yhden ihmisen kanssa tunsin syvää yhteenkuuluvuutta.

Lukiossa minulla on yksi ystävä. Luulin asioiden ratkeavan, mutta edelleen kaikki pitää mua outona. Opiskelijakunta järjestää ”hauskoja” ryhmäytymispäiviä, joissa leikitään ja pelataan pelejä. Niihin on kuulemma pakko osallistua, mutta siitä huolimatta olen skipannut ne kaikki.

Suurin osa opettajista ei ymmärrä. Ne ajattelee että tämä mun omissa oloissa viihtyminen on jokin vaihe, josta voi ”parantua”. Ne painostaa mua olemaan sosiaalisempi, vaikka tasapainoilen jaksamisen äärirajoilla. Mun vanhempien mielestä taas oon kehittynyt paljon sosiaalisesti peruskoulun ajoista. Ne ei oo koskaan yrittäneet muuttaa mua. Minkä takia nuo lukion ihmiset ei voi ymmärtää, että kaikki ei kaipaa jatkuvaa seuraa? Tuo munkin lukio mainostaa kovasti hyväksyvänsä kaikki, mutta ei siltä vaikuta.

Oon aina ollut opiskeluorientoitunut ja kunnianhimoinen. Haluan menestyä elämässä ja tehdä jotain mieleenpainuvaa. Tuo jatkuva sosiaalisuuteen painostaminen vain saa mut tuntemaan itseni huonommaksi ja poikkeavaksi.

Ehkä mun aspergerilla on osuutta asiaan...

Olen aina tuntenut olevani kuin vieraalta planeetalta. Ehkä olenkin, tupsahdin vain 50 vuotta sitten väärään paikkaan - eikä tämä tunne ole ajan myötä mihinkään hävinnyt. INTJ, mies 50v

Musta on aina tuntunut, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla muihin verrattuna. Ihan kun mun ja muun ihmiskunnan välissä olis sellanen kanjoni, minkä yli mä en vaan pääse ja en haluakaan. Välillä sitä kattelee tän maailman menoa ja miettii miten ihmiset vaan kuluttaa tätä plaaneettaa surutta loppuun ja tappaa eläimiä ja kasveja sukupuuttoon.
Mä olen vasta viime aikoina tajunnu, että olen introvertti. Mä olen aina kovasti koittanut sopeutua tähän ekstroverttien maailmaan, mutta osittaen johtuen mun työstäni hoitoalalla, mä en enään vaan jaksa teeskennellä. Mun työ on uuvuttanut mut ihan totaalisesti ja nyt on alanvaihto edessä, tähtäimessä olis yliopistoon lukemaan englantia ja sit ehkä johonkin käännöstöihin.
Helpottavaa on ollu tajuta, et mussa ei oo mitään vikaa ja mä en oo ainoa tällänen ''sosiaalisesti rajoittunut'', niin kuin eräs ihana kollegani mua kuvaili.

Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia kuin muillakin teillä kirjoittaneilla. Eräs tuttavani kertoi vasta, että tavatessaan minut ensimmäisen kerran ajatteli minun olevan ylimielinen. En ole saanut tätä kommenttia pois mielestäni, koska se piirre on täysin luonteeni vastainen. Minulle oli uutta, että ujous ja varautuneisuus voidaan ymmärtää tälläkin tavalla.
En pysty puhumaan uusissa tilanteissa varsinkaan useamman ihmisen porukassa yhtään mitään. Olen aloittanut opiskelun tänä syksynä ja siellä tietenkin oletetaan, että heti hankkii uusia ystäviä. Kaippa olen sitten ylimielinen, kun viihdyn omassa seurassani paremmin kuin, että jauhan small talkkia tuntemattomien ihmisten kanssa välitunneilla. Tunneilla oletetaan, että kommentoi opetusta. Ihmiset pitävät vapaaehtoisesti viiden minuutin puhevuoroja omista kokemuksistaan. Välillä kommentointi yltyy huutokuoroksi. Kyllä, koen olevani huonompi ja erilainen kuin ne muut sosiaaliset olennot, jotka uskaltavat kertoa mielipiteensä ääneen. Ilmaisen itseäni paremmin kirjoittamalla, mutta tämähän on jotenkin epänormaalia, kun en halua huutaa mielipiteitäni kaikille tunnilla.
Kuulostan katkeralta, mutta elämme ekstroverttien maailmassa. :|

Tuntenut olevani erillainen? Melkein koko ajan! 8-)

Kai mä nuorempana joskus kymmenisen vuotta sitten pidin itseäni erilaisena kuin muut. Nykyään en samalla tavalla. Tiedän olevani erilainen, mutta kun maailmassa kuitenkin on hyvin erilaisia ihmisiä hyvin paljon, niin vaikeaa olisi jotain stereotyyppistä normaalia ihmistä löytää, joten en hirveästi stressaa asiasta. Kyse on vain siitä, keitä kohtaa ja minkälaisia ihmisiä kuuluu omaan tuttavapiiriin. Muita introvetteja harvemmin löytää.

Introverttiutta enemmän koin nuorempana erilaisuutta siitä että tykkään jätkistä, kun taas tämä yksin viihtymisen puoli oli minulle selkeämpi juttu jo pienestä lapsesta saakka, eikä muutenkaan ihan sellainen julkisuudessa paljon parjattu asia. Jätkistä tykkäämisen huomasin sitten murrosiässä kun oli jo ennestään yhteiskunnasta tullut selväksi, että se ei ole kaikkien mielestä hyväksyttyä. Toki introverttiuskin on väheksyttyä ja ei toivottua, mutta siitä ei ole taidettu hirveästi lehtien otsikoissa revitellä. "Kirkon työntekijä paljastui introvertiksi!" ei välttämättä olisi erityisen kiinnostava otsikko :D. Varmasti erilaisissa sosiaalisissa piireissä käytännön elämässä introverttiutta kuitenkin saatetaan pitää negatiivisena asiana, vaikkei siitä hirveästi meuhkatakaan.

Introvertti-termin löytäminen ei siis sinänsä tuonut omaan identiteettiini hirveästi uutta, koska tiesin jo, millainen olen, mutta uutta oli se että löytyi termi jonka avulla löytää muita samanlaisia. Tai siis... löytää yhtä helposti kuin introvertti on löydettävissä :D. Moni introverttihan pysyy omassa kolosessaan eikä juuri ole uusien ihmisten löydettävissä :D. Netin foorumeilla ehkä kirjoittelee, mutta se kertoo vasta että muita on olemassa, mutta ei niinkään tunnu ainakaan minusta todelliselta ihmiskontaktilta.

Eli onhan meitä samanlaisia, mutta me vain emme juuri kohtaa toisiamme. :) (Nyt ihmiskontaktia kaipaava puoli minusta jäi pohtimaan, olisiko tuohon sittenkin kuulunut surunaama...)