Introvertit.net Keskustelufoorumi

Uskon että menen tasolla normaali positiivinen jännitys. Sellainen jota uskon tarvitsevani edes jonkinlaiseen onnistumiseen.

Tietenkin jos laitetaan kylmiltään puhumaan aiheesta josta en tiedä niin sanat olisivat hakusessa.

Eli en koe esiintymisjännitystä.

Aloin tänä keväänä harrastaa stand-upia ja olen tehnyt muutaman open mic-keikan. Päivällä ennen esiintymistä jännittää, mutta kun pääsen lavalle, jännitys muuttuu positiiviseksi skarppiudeksi. Olen nauttinut esiintymisen antamasta täydellisen vallan ja hallinnan tunteesta. Koen esiintymislavan olevan ainoa paikka, jossa saan ihmiset todella kuuntelemaan mitä sanon. Vaikka puheeni sisältö onkin vain mielikuvitukseni synnyttämää puutaheinää, on se silti ollut itsetunnon kannalta merkittävää. Varsinkin kun olen ensimmäisestä keikasta lähtien saanut yleisön nauramaan. (Vrt. eräs lajilla itsensä elättävä henkilö, joka kertoi saaneensa ensimmäiset naurut kahdeksannella keikallaan.)

Pidän myös opiskeluun liittyvien esitelmien pitämisestä, mutta vain siinä tapauksessa, että saan pitää ne yksin. Ryhmässä tehtävät esitykset ovat aina karmeita, sekä esittää että katsoa. Jostain syystä AMK:n opettajat tuntuvat rakastavan juuri tämän tyyppistä "opiskelua". En koskaan lue mitään paperista, vaan opettelen asiat ulkoa. Inhoan katsoa esityksiä joissa vain luetaan ääneen samat lauseet, jotka on jo heijastettuna seinälle.

Rakastan myös musiikin esittämistä ja käyn jonkin verran keikkailemassa duona tai bändin kanssa. Myös siinä kiehtoo vallan, ja toisaalta osaamisen tunne.

Äänestin 2, koen esiintymisjännitystä hyvin vähän, jos lainkaan. En itse huomaa mitään fyysisiä oireita.

Mutta en kuitenkaan halua olla mitenkään erityisesti huomion keskipisteenä. Esiinnyn ongelmitta, jos täytyy.

Ehkä sen verran kuitenkin jännitän, että en rupea esiintymään mitenkään spontaanisti.

Vedän kaikki esitykset, esitelmät yms. täysin lonkalta. Olen sen verran laiska, että en jaksa valmistautua mitenkään etukäteen. Minulle on sanottu:"Olet ainoa ihminen, jonka tiedän, joka pystyy puhumaan puolituntia putkeen pelkästä kahdesta powerpoint sivusta".

Koen esiintymisjännitystä nelosen verran vaikka työskentelen ammatissa, jossa joudun olemaan puheenvetäjän roolissakin aika paljon. Olen käynyt esiintymiskurssiakin opintojeni tiimoilta, mutta silti olen tosi, tosi kova jännittämään esinntymistä, johtuu varmaan heikosta itsetunnostani. Ajattelen olevani mokaaja vaikka varsinaisia isoja monkia mulle ei edes ole puheita pitäessäni sattunut.

Itse asiassa omaan korkeintaan positiivista jännitystä, jos pääsen luennoimaan itseäni kiinnostavasta aiheesta, josta omaan hyvät taustatiedot tai selkeän mielipiteen, jonka pohjalta tietenkin löytyy loppuun asti mietityt ja perustellut argumentit. Siispä esitelmät luokan edessä eivät ole mikään ongelma.

Sen sijaan jos joudunkin huomion keskipisteeksi tilanteeseen, johon en ole päässyt lainkaan etukäteen valmistautumaan ja jonka teemaa en tunne tarpeeksi hyvin, ahdistun. En ole kovinkaan luonteva vapaamuotoisissa ryhmätilanteissa, eli kaikenlaisissa juhlissa ja illanistujaisissa esiintymisen koen ahdistavana.

Vastasin 3.
Oikeastaan riippuu täysin millaisessa seurassa on.
Luokan edessä jännittää ihan tosi paljon, kun on ryhmässä jossa toisia tai toisten näkökulmia ei juurikaan arvosteta.
Sitten taas jossain isommassa tapahtumassa voi olla ettei jännitä yhtään kun ei tunne ketään ja jossa ei ole niin väliä vaikka olisitkin aivan eri mieltä.

Miun esiintymisjännitys on luokkaa [i]EN PYSTY![/i] Vei kyllä arvosanoja alaspäin, kautta aikain, ja joskus tuntuu aika katkeralta ku pahimpia heikkouksia arvostellaan. Kadulla voi näyttää vaikka liikennemerkiltä, mut se on aivan eri juttu kun sosiaalisointi. Aina ei uskalla kävellä edes postilaatikolle. Joku voi nähdä.

Vastasin 5. Kärsin kovasta esiintymisjännityksestä, sosiaalisten tilanteiden pelosta, auktoriteettikammosta, olen rauhallinen ja lisäksi herkkä - minulla on useimpia tyypillisen introvertin ja ujon piirteitä. Joskus selviän esiintymisistä hyvin, jos asia on itseäni kiinnostava ja tunnen sen hyvin. Useimmiten normaalitkin tilanteet ovat jännittäviä, jos kuulijoita on enemmän kuin yksi. Kahden kesken pystyn komunikoimaan ja silloin olen puhelias. Sosiaalinen elämä on olematon. Olen 49v mies pk-seudulta, urheilullinen, josta syystä ulkoinen vaikutelma "peittää" todellisen minän ulkopuolisilta. Noin muuten olen utelias, tiedonhaluinen ja kiinnostunut "liian monista asioista"..

Vastasin 4. Ensimmäisen esitelmän, minkä ylipäätään pystyin pitämään loppuun asti, tapahtui yläkoulussa (tunnettiin aiemmin yläasteena) äidinkielen tunnilla. Eivätkä ne pari kertaa kovin vahvasti menneet, se tärinä ja äänen hienoinen väpätys olivat vahvasti läsnä. Silloin luin myös viimeksi kirjan alusta loppuun ja siitä on jo aikaa, taitaa olla jo puolet nykyisestä iästä. Kiinnostaisi kyllä lukea, mutta se passiivisuus mikä on muutakin elämää haitannut, on osaltaan liittynyt tähänkin.

Esitelmiä ei ole tuon kerran jälkeen tarvinnut pitää, ei edes ns. päättötyön osalta. Se taisi venyä hieman aikataulusta, enkä enää muista tarkkaan miten lopulta asia meni kuin, että sitä ei tarvinnut esitellä kellekään, huh :)

Koen, ja paljon. Muistan joskus vuosia sitten, kun odottelin kotona, että pitäisi lähteä työhaastatteluun. Olin niin jännittynyt, että oksensin. Yleensä menee vähintään vatsa sekaisin, jos on tiedossa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jossa pitää puhua vieraiden ihmisten kanssa vieraassa tilanteessa.

En pidä yllättävistä kysymyksistä, minun on aina etukäteen mietittävä vastaukseni, muuten menee "pasmat sekaisin" ja aivot tyhjenevät yhtäkkiä kaikesta :D Kouluaikoina kiertävät puheenvuorot olivat kamalinta, mitä tiesin. Toisaalta pidin koulunäytelmistä, vaikka niitä jännittikin kovasti etukäteen. Lavalle päästyäni jännitys kyllä haihtui, ehkä kyse oli siitä, että sai näytellä jotain muuta kuin omaa itseään. Esitelmät ym. olivat aina kamalaa tuskaa, polvet tutisten änkytin ääni väristen luokan edessä.

Nyt kun ikää on tullut lisää niin alkaa pahin jännitys helpottaa. Saatan jutella ihan tuntemattomillekin ihmisille suht rennosti, vaikka usein punastunkin tahattomasti. Nyt olen hakemassa hyvinkin ihmisläheiselle alalle opiskelemaan, toivottavasti pääsen :) Siltikin edelleen, esim. lenkkipolulla, on tosi vaikea kohdata vastaantulijoita, tulen jotenkin supertietoiseksi omasta itsestäni ja huokaisenkin aina helpotuksesta niinä kertoina, kun ei ole ketään näköpiirissä. En tiedä, liittyykö välttämättä esiintymisjännitykseen, mutta vieraita ihmisiä on [i]todella[/i] vaikea katsoa suoraan silmiin, vaikka sitä kovasti yritänkin. Kamalaa tuskaa :D