Introvertit.net Keskustelufoorumi

Nostetaanpa taas yksi wanha ketju ylös.

Vanhempani ja pikkuveljeni ovat hengenpelastajiani. En tiedä, mitä tekisin, jos heitä ei olisi. Parhaita hetkiä elämässäni ovat ne, jolloin me ja vain me neljä olemme koolla, plus tietenkin vanhempieni tiibetinspanielit. Mitään ihmeempää meidän ei silloin tarvitse yhdessä tehdä, riittää vaikkapa olohuoneessa istuskelu ja pieni jutustelu. Tällaisia hetkiä osuu kohdalle noin joka toinen kuukausi, saisi osua useamminkin, mutta asumme kaukana toisistamme.

Muita sukulaisia on mukava nähdä silloin tällöin. Pelkkä näkeminen ja pikaisten kuulumisten vaihto kerran tai pari vuodessa riittää. Kukaan lähisukulaisistanikaan ei asu 150 kilometrin säteellä minusta, joten kohtaamiset rajoittuvat lähinnä juhlapäivien yhteyteen. En todellakaan kaipaa tilannetta, jossa olisin alituiseen tekemisissä kymmenien* setieni, tätieni ja enojeni sekä heidän perheidensä kanssa. Ajatuskin uuvuttaa.

* hypoteettinen tilanne, todellisuudessa vanhemmillani on yhteensä kahdeksan sisarusta, joista vain osa perheellisiä ja joista osa jo kuollut

En tapaa sukulaisiani , serkkuneito on naamakijassani kaveri.

Mulla on ollut se `onni` että erittäin introvertti äitini on aikoinaan pistänyt välit isoon sukuunsa poikki. Olen tämän suvun kohdannut siis vain kerran vaarini hautajaisissa. Se riitti. Edesmenneen isäpuolen veli ja hänen sukunsa täysiä vatipäitiä jok`ikinen, joten heistä olemme tietoisesti pysyneet erossa jo yli 10 vuotta.

Oma ydinperhe läheinen, mutta emme mekään (äiti ja sisko vielä pahemmin sisäänpäinlämpeneviä kuin minä) toisiimme yhteyttä pidä. Kukaan meistä ei oikein tykkää puhelimessa puhua ja jos soitetaan niin se on aika lyhyt se puhelu yleensä. Mutta kun kerran/pari kuussa tavataan niin sitten on ihanaa olla yhdessä.

Ja niinkin usein tavataan vaan sen vuoksi nykyisin, kun siskollani on kaksi lasta ja äitini asuu heitä lähellä. Kun me porukalla kokoonnutaan, tärkeintä ei ole puhuminen niinkään vaan yhdessäolo. Vaikka kyllä kahden tempperamenttisen mukulan paimentaminen tietysti lisää volyymiä ;)

*Jotenkin kuvaavaa, että Suomessa kyläilemään tulevat ihmiset ovat "vieraita", olipa tuttuuden aste mikä tahansa... eikä tarkemmin ottaen tuo "kyläilykään" kuulosta kovin kodikkaalta.

Mutta kyllä, samoilla linjoilla ollaan. Sukulaisia ei valita, joten lähtökohta on yhtä hedelmällinen kuin opiskelijasolussa asumisessa... Tuurilla voi löytää jopa hengenheimolaisia, mutta todennäköisyys puoltaa kyllä sitä, että "vierailulla" on kahvipöydässä tarjolla pakkopullaa, sairauskertomuksia ja tapettien ihastelua.


--i

Mulla on ISO suku. Lähinnä iskän puolelta. Sieltä en edes iskän serkkuja kaikkia nimeltä muista, puhumattakaan mun pikkuserkuista. En ole juurikaan heidän kanssaan tekemisissä. Ne lähimmät sukulaiset, joita nään kerran pari vuodessa, ml. sukujuhlat. Ja se riittää. Nykyään ei kutsuja juuri mihinkään tule, koska oon irrottautunu mun sukulaisista aika voimakkaasti. Kauheasti ei siis kieltäytyä onneksi edes tarvitse, kun kutsuja ei tule.

Kyllä vanhempani kovasti haluaisi että pitäisin sukulaisiini yhteyttä, mutta mielenkiintoa ei ole. Mulle sukulaisuus ei oo mikään sen vahvempi side. Kai ne sen hyväksyy vaikkeivat siitä pidä.

Mulla on alle kymmenen sukulaista jota näen, kutakin keskimäärin noin viiden vuoden välein. On niitä ihan kiva nähdä, on ne jotenkin "läheisiä" ja "samankaltaisia". Vois nähdä useemminkin.

Sukulaiseni ovat minulle täydellisen yhdentekeviä ihmisiä. Siis ihan perheperhettä lukuunottamatta. Niihin olen kiintynyt.

En pysty käsittämään, miksi minun pitäisi tavata ihmisiä jotka eivät kiinnosta minua vähääkään ja joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin se maaginen "suku". Minusta on todella epämiellyttävää oikeastaan edes saada muistutuksia siitä, että minulla ylipäänsä [i]on[/i] suku. Ihan kuin sukulaisilla, minulle yhdentekevillä ja jokseenkin epämiellyttävillä ihmisillä olisi minuun jonkinlainen oikeus. En halua millään tavalla tulla liitetyksi heihin. En tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta (tosin en kyllä tunne yhteenkuuluvuutta oikein kehenkään).

Tuo yhteenkuuluvuusjuttu on varmaan yksi syy siihen, että vierastan sukuani aivan erityisesti; en kykene tuntemaan yhteenkuuluvuutta enkä edes HALUA tuntea sitä. En tahdo että minut nähdään jonkin kokonaisuuden osana. En minä ole sukuni edustaja vaan minä.

Sukulaiseni eivät siis ole mitään kirvesmurhaajia, ovatpahan vain perustylsiä ja itsekeskeisiä ihmisiä jotka nauravat liian kovalla äänellä.

Minua muuten ärsyttää hirveästi se, että jos johonkin sukujuhliin on kutsuttu (meillä ei koskaan kutsuta henk.koht. vaan äidin kautta) ja sanon äidille että en tule, se aina kysyy että mitä hän sitten sanoo että miksi en tule? En käsitä miksi minun pitäisi keksiä selityksiä, kun kerran ei edes henkilökohtaisesti kutsuta? Miksi oletusarvo on se, että pitäisi tulla, ja täytyy olla joku syy miksi en tule? Miksei riitä, jos toteaa, että en tule tällä kertaa?

Mitä sukulaisuus merkitsee teille? Kuinka koette sukulaishenkilön tapaamisen, jos tunnette hänet yhtä hyvin kuin kaupan kassan?
Liityykö sukulaisuuteen syvempi merkitys, joka kannustaa/velvoittaa pitämään yhteyttä tai vaihtamaan kuulumisia? Eroaako henkilö jollain tavalla kenestä tahansa vieraasta ihmisestä? Olen kokenut ristiriitaa näissä tilanteissa. Olisi mielenkiintoista löytää samankaltaisuutta, pohtia sukuhistoriallisia käänteitä tai vertailla ammatteja ja ulkonäköä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi luoda monia uusia ihmissuhteita. Ehkä sukulaisita voisi tehdä jonkinlaisen tietokannan, jota tutkia "rauhassa" :)