Introvertit.net Keskustelufoorumi

Itse olen myös suhteessa ekstrovertin kanssa ja se on uuvuttavaa välillä jo ihan ajatustasolla. Viimeksi tänä kesänä käytiin keskustelua miehen aloitteesta siitä, että miksi meillä ei käy tuttavapariskuntia (miehen) kylässä, saati miksi emme itse käy. Ja miksi yleensäkin on niin vähän sosiaalista kanssakäymistä. Ei tunnu oikein ymmärtävän sitäkään, miksi emme ole koskaan vierailleet esim. minun sisarusteni luona. Ei kuulu tapoihin, enkä ainakaan itse osaa edes kaivata moista. Riittää, kun jouluna ja äitienpäivänä ollaan koolla. Soitellaan, jos on asiaa, eikä meidän puolelta oikein sitä kylättelykulttuuria tunneta. Taidetaan olla aika introa porukkaa koko sisarussarja.

Olen yrittänyt selittää asiaa, mutta ehkä ymmärrystä ei lopulta täysin tule, kun tarpeet asiassa ovat niin erilaisia. Välillä on pakko tulla pois omalta mukavuusalueelta ja sen jälkeen meneekin toipuessa hyvä tovi uusista ihmisistä ja small talkista. Alkuun olin varmasti enemmänkin mukana mm. miehen vanhempien ja sisarusten luona, kaveripiireissäkin varmaan jonkin verran. Mutta se väkisin pungertaminen noissa tilanteissa lähes ventovieraiden ihmisten kanssa ei vaan ole minun juttu. Paljon (turhaa) puhetta ja rallattelua. Ja sitten kun väsähtää itse, niin se heijastuu myös muuhun parisuhteeseen.

Pääsääntöisesti tämä on siis kääntynyt siihen, että mies käy jonkin verran yksinään noissa menoissa. Ilmeisesti ei kuitenkaan omaan tarpeeseensa riittävästi ja toisaalta haluaisi minut mukaan, joka on se klikki. En kyllä osaa sanoa, kuinka tämä tästä jatkuessaan tulee menemään. Puolen kymmentä vuotta on menty näin, aika usein on itsellä mielessä, että voi kun voisi olla yksinään. Tai siis omien lasten kanssa ihan vain rauhassa. Hyvääkin suhteessa kuitenkin on, mutta rehellisesti sanottuna tämä perusero luonteessa kuormittaa kyllä muitakin osa-alueita paljon.

Olen iloinen että löysin tämän sivun, koska voin samaistua paljon näihin kokemuksiin.

Harmittelin välillä yhteisten ystävien puutetta, koska kumpikaan ei ole tutustunut toisen kavereihin niin hyvin. Mutta viime aikoina olen tutustunut opiskelujen kautta ystäviin, jotka on minun tavoin pitkässä parisuhteessa, ja on ollut tosi kivaa hengata nelistään tällaisten ystävien ja poikaystäviemme kanssa. Asiaa helpottaa se, kun tunnen jo ystävän hyvin ja ei ole vaikeaa keksiä yhteisiä puheenaiheita. Ja se, jos tämä ystävä ei itsekään ole maailman ekstrovertein ihminen tai muuten vaan ymmärtää minun introverttiyden. Sitten ekstrovertit poikaystävät taas löytää aika helposti keskenään juteltavaa vaikka olisivat toisilleen vieraampia: eli kaikki on tyytyväisiä! Olen kyllä ollut viime aikoina onnekas tässä asiassa.

En tiedä kuuluuko tämä varsinainen asia edes tähän ketjuun.

Nyt vaan tuntuu, että minun on vaikeaa löytää yhteistä säveltä mieheni ekstrovertin perheen kanssa. He ovat muutenkin hyvin erilaisia kuin minä. Asia meni lopulta niin pahaan jamaan, että peruimme minun takiani todella viime tingassa ja tekosyyhyn vedoten hänen veljensä ja veljen tyttöystävän kanssa sovitun menon. Nostin viime hetkellä kohtauksen, että en vaan jaksa ja pysty menemään sovittuun tapaamiseen, ja vasta sitten avauduin poikaystävälle kunnolla siitä miksi tällaiset tilanteet ahdistaa minua.
Poikaystävä yritti ainakin kovasti ymmärtää minua, mutta ei oikein tietenkään ymmärtänyt täysin miksi sitten en puhunut jo aiemmin vaan peruin vasta viime hetkellä. Käytökseni nolottaa näin jälkeenpäin aika paljon, olihan se aika idioottimaista. Mulle tuli teostani totta kai tosi paha mieli, koska petin poikaystävän. Toisaalta se johti tärkeään keskusteluun, joka olisi kyllä pitänyt käydä jo aiemmin. Onnekseni mies on todella hyvä puhumaan asioista ja myös kuuntelemaan.

Musta on aina tuntunut, että veli pitää minua tylsänä ihmisenä, koska se ei koskaan oma-aloitteisesti puhu minulle mitään. En usko että syy olisi siinä että se olisi itsekin vaan ujo tai introvertti, koska sillä on tosi laajat sosiaaliset piirit ja ymmärtääkseni jatkuvasti menoja.
Mieheni mielestä veli ei ole juuri puhunut minulle aiemmin, koska aiemmissa tilanteissa sen ei ole ollut pakko kun on ollut muuta kiinnostavaa ympärillä. Sama pätee varmaan toisin päin... Mutta en oikein jaksaisi tajuta, miksi minun pitäisi pakolla yrittää sosialisoida ihmisen kanssa, jos sitäkään ei kiinnosta.

Tuntuu että myös poikaystävän äiti vähän ihmettelee minua, kun en osaa olla oikein oma itseni. Tämä suhde on myös ensimmäinen (ja potentiaalisesti myös viimeinen) vakava suhteeni, mikä varmastikin vaikuttaa jännitykseeni. Ehkä jos saisin välit veljen kanssa paremmiksi (tai edes yrittäisin omalta osaltani tutustua), niin poikaystävän äitikin alkaisi arvostaa minua enemmän. Tiedän että hänelle on tärkeää, että veljekset tulevat toimeen, vaikka he eivät ole olleet kovin läheisiä teini-iän jälkeen. En tiedä oikein miten hyvittäisin veljelle, kun ei sovittu mitään uutta tapaamista. Olisi aika ahdistava ajatus sitä paitsi taas kuumotella seuraavaa tapaamista, kun nyt siitä on tullut mulle vielä isompi juttu...

Pitää varmaan yrittää hyvän suhteen takia mennä epämukavuusalueelle jatkossakin, ja yrittää löytää jotain yhteistä hänen perheen kanssa, vaikka se ei olekaan aina helppoa... He ovat kuitenkin ihan kivoja ihmisiä eikä minulla ole mitään heitä vastaan. Toisaalta mietin, miten pitkälle minun pitää mennä miellyttääkseni poikaystävän sukulaisia, enhän kuitenkaan ole heidän kanssaan parisuhteessa. Toivon, että onnistun vaan löytämään jonkinlaisen tasapainon asiassa, ettei poikaystävä kyllästy lopullisesti minun sekoiluun. Hän on kuitenkin kiltti ja mahtava tyyppi ja suhtautunut todella kärsivällisesti tähän asti, suhteemme toimii hyvin, enkä halua menettää häntä oman itsekkyyden takia.

Murheeni voi kuulostaa jonkun mielestä pienelle, mutta olisi kiva saada jonkun ulkopuolisen näkemys asiaan. Onko tähän joku ratkaisu, vai pitääkö minun vaan alkaa käyttäytymään epäitsekkäämmin? Pitäsikö minun pyytää aina poikaystävältä miettimisaikaa ennen kuin vastaan perhekutsuihin, että ehdin joko perustella itselleni miksi teen sen ja pysyä päätöksessä tai sitten tajuta ajoissa, että se on mulle liikaa?

Anni kirjoitti:Mieheni on ekstrovertti, mutta hän saa työpäivän aikana riittävästi sosiaalisia kanssakäymisiä joten töiden ulkopuolella hän ei sitä niinkään kaipaa.

Tuo ei minusta kuulosta aivan tyypilliseltä ekstrovertille. Tyttöystäväni on ekstrovertti, joka saa kyllä töissä varmasti paljonkin sosiaalista kontaktia, mutta silti hän haluaa tavata ystäviään vapaa-ajalla ainakin omalla mittapuullani melko usein. Meillä ei ole yhteisiä ystäviä, koska olemme etäsuhteessa. Tyttöystäväni on kyllä vihjaillut, että hänen ystävänsä haluaisivat tavata minut ja hieman houkutellut joihinkin illanviettoihin, mutta olen suhtautunut toistaiseksi varauksella.

Anni kirjoitti:Mieheni on ekstrovertti, mutta hän saa työpäivän aikana riittävästi sosiaalisia kanssakäymisiä joten töiden ulkopuolella hän ei sitä niinkään kaipaa. Alussa hänellä oli vain kova tarve saada minulle niitä sosiaalisia suhteita, kunnes vasta vuosi sitten hän ymmärsi että ne vievät minulta energian ja saavat alakuloiseksi, koska joudun esittämään jotain mitä en ole.

Mutta edelleen miehen sukulaisten ja ystävien tapaaminen on vaivaannuttavaa ja henkisesti raskasta. Ajattelen vain että minun täytyy välillä poistua sieltä omalta epämukavuus alueeltani hänen takiaan, koska se on hänelle tärkeää. Ja hän taas vuorostaan tekee samoin. Jos vietämme illan hänen ystävien tai sukulaisten kanssa, seuraavan illan vietämme kahdestaan kotona omassa rauhassa.

Parisuhde on kompromisseja. Toista ei tarvitse muuttaa tai aina miellyttää, mutta päätökset tulee tehdä yhdessä molempien mielipiteet huomioiden.

Kiitos Anni. Juuri näin itsekin ajattelen: kompromisseja tarvitaan. Että jossain määrin minun on tultava ulos omalta mukavuusalueeltani miehen tarpeiden eteen - että se on sitä, että kunnioitan hänen erilaisuuttaan.

Mikä on sitten kohtuullinen kompromissi? Mistä sen tietää? Kun oma sisäinen tunne on, että EI mitään uusia ihmisiä mun elämään! On tosi hankala ajatus, että pitäisi tutustua uusiin ihmisiin miehen kanssa, kun vanhojakaan (rakkaita) ystäviä koen tarvetta nähdä vain harvoin. Harvakseltaan riittää mulle ja ystävyyden perusta on se, että ystävät hyväksyvät ja eivätkä ota nokkiinsa, vaikka tavataan vain silloin tällöin. Mutta miehen on vaikeampi tajuta tätä introverttiyttä minussa. Ja siksi mua varmaan pelottaakin tämä miehen toive uusista ihmisistä meidän elämään. Se on jotain, mitä hän tarvitsee, ja minä en yhtään. Itselleni se on vain projekti, jossa tiedossa on masentavia yhteenottoja miehen kanssa siitä, että tarvitsen kontaktia ihmisiin harvemmin kuin hän, ja haluan kieltäytyä joskus kutsuista, ja hän loukkaantuu. Ja taas minä olen outo ja epäsosiaalinen. Siis mihin pisteeseen tulla häntä vastaan? Milloin olen oma itseni, joka venyttää mukavuusaluettaan miehen toiveiden eteen - milloin alan jo teeskennellä, että olen joku muu kuin olen?

Mieheni on ekstrovertti, mutta hän saa työpäivän aikana riittävästi sosiaalisia kanssakäymisiä joten töiden ulkopuolella hän ei sitä niinkään kaipaa. Alussa hänellä oli vain kova tarve saada minulle niitä sosiaalisia suhteita, kunnes vasta vuosi sitten hän ymmärsi että ne vievät minulta energian ja saavat alakuloiseksi, koska joudun esittämään jotain mitä en ole.

Mutta edelleen miehen sukulaisten ja ystävien tapaaminen on vaivaannuttavaa ja henkisesti raskasta. Ajattelen vain että minun täytyy välillä poistua sieltä omalta epämukavuus alueeltani hänen takiaan, koska se on hänelle tärkeää. Ja hän taas vuorostaan tekee samoin. Jos vietämme illan hänen ystävien tai sukulaisten kanssa, seuraavan illan vietämme kahdestaan kotona omassa rauhassa.

Parisuhde on kompromisseja. Toista ei tarvitse muuttaa tai aina miellyttää, mutta päätökset tulee tehdä yhdessä molempien mielipiteet huomioiden.

Hei introt, nyt tarvitsen tukea ja näkökulmianne.

Olen jo useamman vuoden tiedostanut, että olen introvertti ja mieheni taas hyvin ekstrovertti. Olemme olleet yhdessä jo 10 vuotta, ja minä olen ajan mittaan, introversioni hyväksynnän myötä, vetäytynyt yhä enemmän sosiaalisista tilanteista. Minulle raskainta on vieraiden tuleminen kylään, ja etenkin jos tiedossa on jonkinlainen toistuva "kyläily/tapaamisperinne". Tämän takia olen karttanut yhteisten pariskuntaystävyyksien muodostamista. Sellaisissa minulla on suuri pelko, että todennäköisesti koolla on 3 ekstroverttia ja minä, ja tämän seurauksena minun on todella vaikea pitää kiinni omista rajoistani: milloin jaksan ottaa ihmiset kylään, miten usein jaksan neljästään ylipäätään tavata. Pahinta on se paine ja odotus, että pitää tavata, kun kolmella muulla riittää itseä monin verroin enemmän sosiaalista tarvetta ja virtaa. Yksi pariskuntaystävyys on juuri tällä tavalla päättynyt: en jaksanut jatkuvaa oletusta siitä, että aina kun he ovat kaupungissamme käymässä, jotain tarvitsee tapahtua neljästään. Sanoin, etten jaksa ja että tarvitsen tauon tuolle pariskunnan naiselle. Mieheni loukkaantui. Tuo nainen loukkaantui. Ja tästä on nyt kolme vuotta. Kokemukseni siis pariskuntaystävistä on karvas.

Luulin kaiken kuitenkin parisuhteessa olevan hyvin: mieheni näki ystäviään vapaasti, meni oluelle tms niin usein kuin halusi, välillä osallistuimme juhliin yhdessä, välillä hän meni yksin. Kunnes tänä kesänä hän alkoi äyskiä ja käyttäytyä pikkumaisesti. Kun lopulta sain hänestä ulos, mikä on vialla, hän sanoi: sinun epäsosiaalisuutesi. Hän kaipaa parisuhteeseemme sisältöä, joka olisi asioiden tekemistä yhdessä ihmisten kanssa, ja uusiin ihmisiin tutustumista yhdessä. Hän miettii, että onko minusta ylipäätään sellaiseen. Ahdistus!

Nyt pohdin sitä, miten joku toinen introvertti on mahtanut ekstrovertin kumppaninsa kanssa löytää kompromisseja tällaiseen "yhteiset ystävät" - toiveeseen. Oletko sinä introvertti kanssakulkijani joutunut tällaista pohtimaan? Olisin kiitollinen, jos sinulla olisi näkökulmia miten voisin tulla rakentavasti miestäni vastaan joutumatta itse myymään sisäistä rauhaani. Parisuhteessamme on paljon hyvää, enkä ole valmis luovuttamaan tämän ristiriidan tähden.