Olipas mielenkiintoisia tarinoita!
Minulla on parisuhteet keskimäärin viiden vuoden mittaisia ja ne päättyvät aina likimain samalla kaavalla ja olen tiedostanut sen omalla tavallaan omaksi syykseni.
Suhteeni päättyvät aina miehen uskottomuuteen ja syy on se, että en huomioi ja tarvitse heitä tarpeeksi ja tämä on täysin introverttiuteni syytä.
Olen yrittänyt itseäni kumppaneilleni selittää, mutta ei kukaan normi laumasieluinen sosiaalisesta kanssakäymisestä, läheisyydestä, kehuista, huomiosta ja ihmiskontakteista elävä voi uskoa, että joku latautuu yksinäisyydellä ja jopa vaikeuksienkin hetkellä yksinäisyys on ainut mikä auttaa.
Ei voi uskoa, että en aina kaipaa läheisyyttä, en keskustelua, en yhtään mitään, eikä se silti tarkoita sitä, että rakkaus olisi loppunut tai että olen käynyt vieraissa.
Kun elämä heittelee haasteitaan, olen joutunut kerran yhden isomman haasteen edessä eroamaan, kun en saanut vapautettua voimavaroja muuten (lapseni sairastui).
Tässä tilanteessa oltiin jo niin pitkällä, että annoin miehelle jopa luvan hakea huomionsa huorilta, kun en häntä itse jaksanut enää huoltaa ja huomioida.
Eroonhan tuollainen suhde päätyi, koska en sietänyt kuitenkaan ajatusta huorissa makaavasta miehestä ja minulle tehtiin jälleen tietenkin selväksi, että olen kylmä ja viallinen nainen.
Ei minua kuunneltu, kun sanoin, että tarvitsen juuri nyt vain ja ainoastaan rauhaa!
Kun nainen on tälläinen, kun minä olen luullaan helposti kylmäksi ja jopa kevytkenkäiseksi.
Onhan sinulla nyt oltava joku toinen, kun et roiku hihassani ja kitise huomiota jatkuvasti eikös vain?
Ei nainen voi olla tälläinen, ei vain voi! Naisen kai pitää olla se riippuvainen, nalkuttava kaulinjustiina. Silloinhan nainen vain rakastaa eikö vain?
Miksi se on niin vaikea käsittää, jos haluaa olla rauhassa?
Sen vuoksi minulle tulee parisuhteessa ollessa usein sellainen olo, että olen jotakin velkaa, koska en vain kykene antamaan niin paljon ja se tehdään minulle aina lopulta hyvin selväksi!
Ajatuksissani joskus jopa katson alaspäin ihmisiä, jotka ovat toisistaan vailla niin hemmetin paljon.
Miksi he ovat toisistaan niin riippuvaisia?! Miten haavoittuvaisia he ovatkaan, miten hauras on voimavaransa?
Kun sitten olen sosiaalisella tuulella, olen sitä todella kyllä, mutta akku on todella pitänyt latautua. Olen asiakaspalvelutyössä nykyään ja moni ei uskoisi "ongelmaani", mutta olenkin sitten työpäivän jälkeen usein aika väsynyt. Yrittäjyys myös itsellä suunnitelmissa.
Osaan olla parisuhteessa kyllä huippupuoliso, olen sitä todella, kun minusta ei olla jatkuvasti jotakin vailla, vaan minun annetaan OLLA RAUHASSA välillä!
Tätä ei ole kukaan vielä ymmärtänyt
Olen itse sitä mieltä, että introverttiuteni on sen verran vallitsevaa laatua, etten voi ajatellakkaan elämänkumppaniksi muuta, kuin toista introverttia.
Eli missä on introverttien seuranhaku?