Introvertit.net Keskustelufoorumi

Olen ääniyliherkkä ja äidilläni on tapana reagoida kaikkeen negatiiviseen huutamalla. Jos on stressaantunut, niin huutaa hyvinkin pienistä asioista. Olen oppinut itsekin häneltä tämän tavan ja vasta nyt aikuisena ruvennut pääsemään siitä eroon. Reagoin kyllä edelleen huutamiseen joko itkemällä tai huutamalla takaisin. Nykyään ahdistun paljon jo siitä, jos joku huutaa jollekin toiselle lähelläni.

Hänellä on myös tapana piikitellä ja huomautella esim ulkonäöstäni. Teininä pukeuduin hevi/goottityylisesti ja hänen oli pakko kommentoida. Hänelle mustat vaatteet = saatananpalvoja = käyttää huumeita ja tekee rikoksia (ja sama hipeistä, maahanmuuttajista, romaneista jne. Kaikki erilaiset kuin hän ovat vaarallisia rikollisia). Minut tämä yleistäminen on aina saanut näkemään punaista. Nuorempana olen ihan miettinyt, että olenko vaihtunut synnytyslaitoksella, kun äitini ei suvaitse melkein ketään ja itse olen niin outo ja erilainen :?

Hän yrittää myös muuttaa minua syyllistämällä, esim. "me ollaan varmaan kamalia vanhempia, kun sä oot tuollainen", "mikset sä voi olla normaali", "etkö voi vaan yrittää olla olematta masentunut/ puhua ihmisille", "jos et halua nähdä meitä niin olkoon sitten niin, mutta me vanhetaan joka päivä eikä olla täällä ikuisesti". Juu, tällaisten kommenttien jälkeen huvittaa tosiaan tulla käymään...

Tuli vielä mieleen, että hänellä on ollut tapana "vakoilla minua". Lukenut tarinoitani ym yksityistä. Minun oli pakko poistaa vanhempani facebook-kavereista kun äitini oli tutkinut avomieheni koko facebook-profiilin, kun suhteemme oli melko tuore. Oli löytänyt festareilla otetun kuvan, jossa mies poseerasi kavereidensa kanssa taustalla jonkinlainen vesipiippu (ei ollut oma, vaan jotain festari-rekvisiittaa) ja tietysti riemastui siitä. Sen jälkeen tuli tasaisin väliajoin huutovaatimuksia tunnustaa että käytän huumeita, aina, kun kävin kotona. Eipä ole pitkään aikaan tullut tehtyä kun kohteliaisuuskäyntejä. Niinä päivinä olen ahdistunut aamusta saakka ja vierailuista palautuminen kestää, vaikka olisi mennyt hyvinkin.

Itse olen pyytänyt anteeksi jälkeenpäin sitä, että olen ollut vaikea teininä, mutta hän ei tunnu antaneen anteeksi. Omassa käytöksessään ei huomaa olleen mitään vikaa ja hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Isäni kanssa minulla ei ole ollut näin pahoja ongelmia. Hänellä ei ollut tapana karjua, joskus saattoi sanoa vähän vihaiseen äänensävyyn mutta yleensä asiasta. En edes muista, että hän olisi ollut minulle vihainen mistään teini-iän jälkeen. Häntä haluaisin nähdä useammin ja minun käy häntä oikeasti sääliksi, koska on joutunut näin kurjaan välikäteen.

[quote="Wolf89"]Onko täällä joku joka on vanhempien toimesta ajettu siihen pisteeseen,että oman herkkyyden takia ja sen hyväksikäytön vuoksi olisi passitettu mielenterveyshoitoon?[/quote]

Täältä löytyy ainakin yksi. Tosin itsellänikin on koulukiusaamistaustaa ja muita vaikeita kokemuksia, joten hoitoon joutumiseni on monen asian summa. Olen käynyt nuoriso-psyk. ja psyk. –polilla ala-asteen lopulta saakka. Teininä vietin muutaman jakson, kaikkiaan yli vuoden nuorisopsykiatrian osastolla, koska äitini syyllistäminen yhdistettynä koulukiusaamiseen teki elämisestä kotona mahdotonta. Karkasin myös teininä muutaman kerran, mutta ne olivat lyhyitä reissuja, kun ei ollut paikkaa mihin mennä.

[quote="Wolf89"]Mietinkin nyt vain sitä,kun olen katkaissut välini äitiini ja isäpuoleeni,että onko se väärin? [/quote]

Minusta ei. Kyllä ihmissuhde, joka huonontaa elämänlaatua ja kuormittaa henkisesti pitää ”saada” katkaista, oli se sitten seurustelu-, ystävyys- tai sukulaissuhde.
Minulla ei ole ollut sydäntä katkaista välejä vanhempiini kokonaan, kun tiedän, että molemmat haluavat kuitenkin nähdä ja kuulla kuulumisia. Kompromissina olen vähentänyt tapaamiskertoja ja soittoja noin kertaan kuukaudessa-parissa.

- - - - - - -

Vähän arveluttaa julkaista tätä tekstiä, kun äitini tuntuu aina löytävän kaiken, mitä kirjoitan nettiin. En kuitenkaan haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Tuntuu vain kurjalta koko tämä vuosien vihanpito ja se kuinka suuri pettymys taidan olla hänelle.

Onnittelut, jos joku jaksoi lukea loppuun saakka, tuli pitkä teksti :oops:

Onko täällä joku joka on vanhempien toimesta ajettu siihen pisteeseen,että oman herkkyyden takia ja sen hyväksikäytön vuoksi olisi passitettu mielenterveyshoitoon?

Asiasta kyselen lähinnä siksi että itse olen tälläiseen tilanteeseen joutunut. Psykiatrit ja hoitajat ja lääkärit ovat hoitaneet "oireitani" jo 10 vuotta mitä kummallisimmilla diagnooseilla pääsemättä siitä kuitenkaan yhteisymmärrykseen.

Diagnoosilista on pitkä kuin nälkävuosi,mutta loppujen lopuksi on todettu vain että lievää masennusta ja erilaisiin psyykkisiin kuormiin eri tavoin reagoiva.
Olen menettänyt muutaman ystäväni joko heidän oman kätensä kautta tehdyin ratkaisuin tai sairauden vieminä. Olen itse menettänyt lapsen raskausviikolla 23 entisen naisystäväni kanssa,isäni kuoli,nykyisen isäpuoleni kanssa en tule toimeen(eikä moni muukaan sillä on riitaantunut kaikkiin mahdollisiin suuntiin). Äitini puhuu yksin ollessaan kuten aikoinaan kannustaen ja tukien,mutta isäpuoleni vahtiessa puhelua töykeästi,solvaavaksi ja henkisesti kuormittavasti.

Karkasin aikoinani kotoa,kun en tullut isäpuoleni kanssa toimeen ja koulussa olin koulukiusattu niin henkisesti kuin fyysisestikin.
6luokasta ammattikoulun viimeiselle luokalle asti asuin eri mielenterveyslaitoksissa,sillä hoitajatkin olivat sitä mieltä että se olisi parempi. Isovanhempani olisivat ottaneet minut huostaan,mutta äitini ja isäpuoleni eivät siihen taipuneet. Isäpuolihan sanoi minulle laitoksessa ollessanikin:"jos äitisi ei sinusta välittäisi niin saisit märäntyä tänne".

Mietinkin nyt vain sitä,kun olen katkaissut välini äitiini ja isäpuoleeni,että onko se väärin?
Lopputuloksena olen kuitenkin itsenäinen aikuinen mies,jolla on rakastava avovaimo,koira ja lämmin koti jossa tykkään viettää aikaa. Käyn isovanhemmillani säännöllisesti ja lääkitykseni on purettu pois ja takanani on pisin täysin oireeton ajanjakso ilman henkisiä loppuun palamisia.

Kyllä minun tarvitsee joskus jäädä kotiin latailemaan akkuja,pidän syvällisistä keskusteluista ystävieni kanssa ja puhelimeen puhuminen ahdistaa,mutta kun nämä tiedostan,enkä niitä pidä heikkouksina(toisin kun ympäröivä maailma) niin tekeekö se minusta huonon ihmisen?

Hyvää syksyä kaikille ja ottakaa kupillinen kuumaa,istukaa laiskanlinnaan ja nauttikaa elämästä juuri niin kuin sen itse parhaiten näette

Tähän on näemmä vastanneet nuoremmat etupäässä mutta tässä nyt viiskymppisenkin "kuvio":

En ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä, no isäni kuoli kohta 20 v sitten mutta äitini unohti minut viitisentoista vuotta sitten. Muutama vuosi sitten ajattelin, että josko soittaisin äidille ihan muuten vaan, ei tästä ole kuin reilu 100 km matkaakaan... mutta sitten sain soiton lukioaikaiselta ystävältäni joka oli tahtonut jäljittää minut ja oli sitten soittanut äidilleni.. joka oli tokaissut lyhyesti "en mä edes tiedä mikä sen nimi on" joten päättelin siitä, että antaapa olla.

Ja tämä alkoi siitä kun en suostunut menemään isäni hautajaisiin. Ilmeisesti kuolleet ovat eläviä tärkeämpiä vaikkakin vanhempani olivat eronneet silloin kun olin kuusivuotias.

Juu a bit tutun kuulosta; kun isä jäi eläkkeelle on hänellä ollut vähän ajanvieteongelmia.. se meneekin sit ajelemal autolla ympäri ämpäri ja matkustaa pitää joka paikkaan (isoisä samanlainen).

Mutta no, ite asun yksin niin suhde vanhempiin on hyvä kun ei oo ketään muuta niin läheistä. Että tykkäävät kun soitan ja kyl sitä iteki tulee soiteltua. Välillä äiti tulee isää "pakoon" mun luo, kun ei jaksa/viitti passata häntä

Asun vanhempieni luona vielä 24 vuotiaana. Äitini on vakituisessa työssä, isä on määräaikaisessa työsuhteessa. Itse olen kuntouttavassa työtoiminnassa. Saan siis työmarkkinatuen + 9€ päivältä, kun osallistun kuntouttavaan työtoimintaan. Isä ottaa joka tilistäni rahaa yhteisiin menoihin niin paljon, ettei itselleni jää paljon mitään. Tilistä jää itselle noin 100 euroa. Sitten niistä jäljelle jäävistä rahoista hän on pyytelee lainaa, joita sitten makselee takas, kun pystyy. Vanhemmillani on ulosotossa perittävää, en tiedä paljonko.

Isälläni on peliriippuvuus. Hän pelaa ravia, ja meillä näkyy kesäisin maksullinen TotoTV-kanava. Lisäksi isäni pelaa netissä monilla eri kasinosivustoilla. Kaupoissa oleviin kolikkopeleihinkin hän pistää rahaa. Äiti sai isän jo aiemmin lopettamaan alkoholin. Ennen vanhaan isä veti kännit joka viikonloppu. Heillä oli jo erohakemus vireillä, mutta äiti lupasi jäädä, jos juominen loppuu. Eivät sitten eronneet, kun isä lopetti juomasta alkoholia. Hänen peliriippuvuutensa on puhjennut sen jälkeen, kun lopetti juomasta alkoholia.

Lisäks mun vanhemmat polttaa tupakkaa sisällä. Mun äitillä on astma, ja hän yskii pitkin päivää täällä kotona, välillä hän yskii öisinkin. Oon yrittäny puhua heille, että lopettaisivat tupakan kokonaan. Tämmöset vanhemmat mulla on.

[quote="Passepartout"]Itsekin ajattelin joskus että olisi hienoa olla niin itsenäinen kuin mahdollista, mutta olen tullut siihen tulokseen että hulluhan olisin jos en ottaisi rahaa vastaan vanhemmiltani jos sitä kerran tarjotaan. Tietysti en ole koskaan ollut (aikuisena) siinä mielessä riipuvainen että vanhempien apu olisi välttämätöntä; mutta se helpottaa elämää suuresti. Tottakai olisin opiskeluaikoinakin pärjännyt muutenkin, mutta miksi olisi pitänyt? Kenelle olisin siinä todistanut ja mitä?
[/quote]

Sama täällä. He itse haluavat auttaa ja monesti teen heille sitten vastapalveluksia tarpeen tullen. Eiväthän he tietenkään mitä vaadi, mutta ajattelen kuitenkin että voin hyvittää heidän apunsa jotenkin. Olen myös ihan suoraan joskus heille huomauttanut, että "kait sä ymmärrät, että mä en pysty maksamaan näitä takaisin". Melkein nauraen "loukkaantuivat" kun kyseenalaistin heidän tarkoitusperänsä, hyväähän he vain tarkoittavat.

Musta ihmisen on hyvä oppia ottamaan muilta apua vastaan, jos sitä tarjotaan. Se ei tarkoita sitä että olisi heistä jotenkin riippuvainen tai turvautuisi aina muihin vaikka raha-asioissa, vaan on ihan tervettä pystyä toimimaan näin. Tunnen myös monia ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsisivat apua monessakin asioissa mutta heidän luonteensa on sellainen ettei se sitä heiltä sallia - ei edes vaikka suoraan tarjottaisiin ja ihan pyyttettömästi hyvällä.

Joillakin tuntuu myös olevan jotenkin suunnaton tarve päästä osoittamaan kuinka itsenäisiä ja omillaanpärjääviä ovat. Tämä näkyy mm. jo siinä että kotoa muutetaan viidentoista vanhana pois, kun ollaan vielä ihan lapsia ja täysin ulalla kaikesta. Ehkä tietysti itsellänsäkin olisi asiat toisin olleet, jos olisi ollut enemmän sitä kodin ulkopuolista elämää, seurustellut jne.. Tutkimustuloksethan ovat osoittaneet että esimerkiksi aivot kehittyvät vielä 25-vuotiaaksi asti, joten välttämättä vielä täysi-ikäistäkään ei voi sanoa kovin aikuiseksi. Mä olen aina ollut mielestäni hyvin kypsä ja kulkenut vahvasti yksin omia polkujani, mutta en silti tunne mitään tarvetta oikein todistella tai jopa leuhkia sillä, miten olen vapaa kuin taivaan lintu. Ei kuulu minun ajatusmaailmaani.

[quote="Passepartout"]Tämä menee jo aika offtopiciksi mutta varsinkin sen jälkeen kun päädyin kuntoutustuelle minusta on tullut aika häikäilemätön raha-asioissa. No, alkuun tunsin hirveää syyllisyyttä siitä millainen hyödytön yhteiskunnan elätti olen mutta en enää. Suurin huoleni onkin vain se, että tämä miellyttävä riippuvuussuhde jatkuisi ikuisesti.[/quote]

Aina on niitä, jotka rakastavat haukkua työttömiä, sairaita ja soskussa asioivia eläteiksi mutta tästä porukasta ei pidä välittää. Sinänsä sairasta, että he ovat ikääkuin kateellisia heitä heikommassa asemassa oleville ihmisille, kuten esim. masentuneille. Tuskin kukaan oikeasti siinä tilassa viihtyy, joten tälle syyllistämisella ja turhalle häpeilylle olisi saatava loppu. Veronsahan meistä jokainen maksaa, sai sitten Kelan tukia tai palkkaa. Ei se asiaa muuta.

Ja on ihan oikein että verotus on oikeudenmukainen, että rikkaat maksavat enemmän kuin pienituloiset. Mä en henkilökohtaisesti voi käsittää, miten jollekin voi olla raha niiiin rakasta että pitää lähtee jonnekin veroparatiiseihin sitä ihanaa kahisevaa suojelemaan. Mulle rahalla ei ole kovin suurta painoarvoa - kunhan vain pärjää ja tulee toimeen sekä voi käyttää osan kuukausituloistaan itselle tärkeisiin juttuihin. Ei muuta.

[quote="Tähtitonttu"]Itselle oli kyllä selvää, että kun kotoa pois muutin niin omillani sitten elän. Toki äiti joskus saattaa avustaa rahallisesti, jos tarvitsen esim. uudet juoksukengät tms. mutta vuokran, sähkön, ruuat ja muut maksan kyllä aina omasta pussista. Omasta mielestäni tuntuisi jotenkin inhottavalta olla riippuvainen muista (tai no joo siis Kelastahan kyllä olen hieman riippuvainen :D ). [/quote]

Niin. Ja maajussista joka kasvattaa ruokasi. Lääketehtaasta joka valmistaa lääkkeesi. Destiasta joka pitää tiet ajelukunnossa sinua varten. jne. Tätä John Donne tarkoitti sillä, että yksikään ihminen ei ole saari; me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme ja vapaus on valitettavasti vain kaunis illuusio.

Itsekin ajattelin joskus että olisi hienoa olla niin itsenäinen kuin mahdollista, mutta olen tullut siihen tulokseen että hulluhan olisin jos en ottaisi rahaa vastaan vanhemmiltani jos sitä kerran tarjotaan. Tietysti en ole koskaan ollut (aikuisena) siinä mielessä riipuvainen että vanhempien apu olisi [i]välttämätöntä[/i]; mutta se helpottaa elämää suuresti. Tottakai olisin opiskeluaikoinakin pärjännyt muutenkin, mutta miksi olisi pitänyt? Kenelle olisin siinä todistanut ja mitä?

Tämä menee jo aika offtopiciksi mutta varsinkin sen jälkeen kun päädyin kuntoutustuelle minusta on tullut aika häikäilemätön raha-asioissa. No, alkuun tunsin hirveää syyllisyyttä siitä millainen hyödytön yhteiskunnan elätti olen mutta en enää. Suurin huoleni onkin vain se, että tämä miellyttävä riippuvuussuhde jatkuisi ikuisesti.

[quote="aura"]kysymys, kuinka riippuvaisia olette vanhemmistanne? Taloudellisesta, sosiaalisesta tai tiedollisesta tuesta, mistä tahansa?[/quote]

Olen mielestäni itsenäistynyt viime vuosina melkoisesti, vaikka olenkin aina pitänyt itseäni melko kypsänä. Aiemmin olin huomattavasti enemmän vanhemmissani ja läheisissäni kiinni, lähinnä kait koska yritin tavallaan saada seuraa/huomiota, jota en ollut aiemmin saanut. Samalla hain heistä myös eräänlaista perusturvallisuuden tunnetta, joka on mulla jotenkin ollut hakusessa. Myös tämä olettamus että "yksin ei ole hyvä/saa olla" ajoi minut pitkälti hakeutumaan muiden ihmisten seuraan, vaikka usein kyllä tunnistin itsestäni että olisin oikeasti halunnut olla vain kotona omissa oloissani.

Tämä introverttiuden löytäminen muutti suhtautumiseni täysin. Aivan kuin taakka olisi pudonnut harteiltani ja sain vihdoin olla aito oma itseni. Lopetin mm. vähäisten kavereideni perästä ajamisen, sillä huomasin hyvin nopeasti että minulla on mukavampaa yksinäni omien harrastusteni parissa kuin heidän kanssaan teeskennellen.

En koe olevani mitenkään erityisen riippuvainen vanhemmistani/läheisistäni taloudellisesti. Kaikki laskut pyrin maksamaan itse, joskus saattaa tarvita väliaikaisesti lainata pieniä summia - jotka maksan muutaman viikon kuluessa takaisin. Riippuu vähän kuukaudesta ja toisaalta myös Kelan toiminnasta. Joskus etuudet saattavat viivästyä, päätökset myöhästyä ja tai tulee joitain muita ihan mielipuolisia ratkaisuja heiltä (kokemusta on). Yhdessä vaiheessa jouduin olemaan myös täysin tuloitta, joten luojan kiitos että mulla oli säästöjä. Nykyisellä budjetilla niitä on vain melko mahdoton saada uudestaan kasaan.

Pyrin myös hankkimaan kaiken tarvitsemani tiedon itse (onneksi netti on keksitty!) ja kun koen että järkeäkin päässä riittää, niin en juuri tiedollistakaan apua kaipaa.

-----------------

Opiskelijan tuet ovat aivan kohtuuttoman pieniä. Minuakin kiinnostaisi jatko-opiskella, mutta ei ole mitenkään mahdollista taloudellisen puolen vuoksi - etenkin kun Crohn aiheuttaa vielä ylimääräisiä kustannuksia. Jos saisin jotenkin Kelan tukemaan jatko-opiskeluani ammatillisena kuntoutuksena, voisi harkita. Silloinhan se tekisi kuntoutusraha/-tuki netto 600-800e /kk + asumistuki + matkakorvaukset + opiskelukustannukset (kirjat yms.) Kelan piikkiin.

Itselle oli kyllä selvää, että kun kotoa pois muutin niin omillani sitten elän. Toki äiti joskus saattaa avustaa rahallisesti, jos tarvitsen esim. uudet juoksukengät tms. mutta vuokran, sähkön, ruuat ja muut maksan kyllä aina omasta pussista. Omasta mielestäni tuntuisi jotenkin inhottavalta olla riippuvainen muista (tai no joo siis Kelastahan kyllä olen hieman riippuvainen :D ). Eihän sitä rahaa sitten mitenkään liikaa ole, kun säästöilläni elän nytkin, mutta eipä raha nyt ole mulle kuitenkaan niin tärkeää ikinä ollut. Ei mua haittaa jos en nyt aina voi ostaa juuri sitä mitä haluan, mieluummin kuitenkin vastaan itse itsestäni ja vähän kituutan.

Tämä ei siis ole tarkoitettu mitenkään loukkaamaan niitä jotka ovat vanhemmistaan riippuvaisia, mielestäni aivan jokaisen oma asia, miten asian hoitaa, mutta näin minulla :D

[quote="aura"][
Vaikka saan vähän opintotukea ja asumislisää, ja asun jo omillani, koen eläväni vielä 70% "pappa betalar"-elämää. Olen miettinyt, pitäisikö mahdolliseen opiskelupaikkaan päästäessä ottaa lainaa ja koettaa pärjätä omillaan, koska koen äärimmäisen turhauttavaksi ja häpeälliseksi tällaisen epäitsenäisyyden tilan, jossa olen. Koen olevani "velkaa" vanhemmilleni, ja niin paljon kuin heitä rakastankin, en tahtoisi olla niin tiiviissä yhteydessä kokoajan. Taloudellinen "itsenäisyys" (valtiolle velkaantuminen :lol: ) antaisi minulle myös varmuutta olla suorasukaisempi vanhempieni kanssa, tällä hetkellä en uskalla sanoa kaikista asioista suoraan, koska pelkään menettäväni saamani avustukset.[/quote]

Mä olin tietyllä tapaa aika riippuvainen vanhemmistani siihen saakka että muutettiin miehen kanssa yhteen. Oli itsestään selvää että porukat auttaa muutoissa ja iskä käy laittamassa mulle taulut seiniin vaikka matkankin takaa. :) Lisäksi olen aina saanut jonkin verran taloudellista tukea vanhemmiltani.

Saan itse asiassa edelleen aina silloin tällöin porukoilta rahaa. Olen kuitenkin päättänyt, että se raha ei sido minua mihinkään, koska en ole sitä pyytänyt. Lahja ei ole lahja jos vastineeksi siitä odotetaan jotain. Olen sen verran rahantunteva luonne että ei tulisi mieleenikään kieltäytyä rahasta. Sitäpaitsi minähän ne tulen lopulta perimään kumminkin. Siskon kanssa tietysti, mutta porukat pitää aika tarkan huolen siitä että antavat meille kutakuinkin saman verran "ennakkoperintöä".

Ajattelin kyllä nuorempana tuota itsenäisyysasiaa aika paljonkin. Ehkä tämä on vähän älyllistä epärehellisyyttä, mutta niin kauan kun en itse [i]pyydä[/i] mitään, annan tilanteen jatkua tällaisenaan. Enkä tosiaan ole koskaan pyytänyt esim. nimeä lainapapereihin minkä siskoni on kyllä tehnyt (hän on myös pyytänyt ihan lainaa ja ilmeisesti maksanut takaisinkin.) Tuo lainantakausjuttu oli minulle kyllä aikamoinen kynnyskysymys, kun kämppää ostettiin sanoin miehelle että jos ei saada lainaa ilman takaajia niin jääköön ostamatta. Tosin siihen kyllä vaikutti sekin, että minusta ei ole järkevää ottaa isompaa lainaa kuin minkä saa ilman takaajia. Silloin todennäköisesti yrittää ottaa liian isoa lainaa. Mulla oli kumminkin käsiraha säästettynä.