Kirjoittaja Kummitus » 14.11.2017 23:45
Helmi kirjoitti:Sekä minä että mies ollaan introvertteja ja tarve niin läheisyydelle kuin sille omalle ajallekin kohtaavat hyvin.
Tuli luettua tätä ketjua läpi ja löytyi nyt jotain mihin tarttua.
Näiin minäkin ajattelin tässä joskus, noin vuosi sitten. Olin kiinnostunut naisesta, jonka tunsin jo ennalta. Muutaman kerran vietettiin aikaa yhdessä ennen kuin kerroin tunteistani, eikä sen jälkeenkään kieltäytynyt yhteisestä ajanvietosta, vaikka alkuun menikin tästä tiedosta hämilleen. Vaikka olin innoissani niin ihmettelin miksei hän itse tehnyt alotteita yhteisen ajanvieton suhteen, vaikka sanoikin viihtyvänsä seurassani. En kuitenkaan luovuttanut, vaikka tästä epävarma olo tulikin.
En siis tuolloin viellä tiennyt hänen olevan introvetti. En tuntenut koko introversio-käsitettä, joten en tiennyt itsekään olevani jossain määrin samanalainen. Kun tuo asia sitten selveni kaikin puolin, tajusin itsekin miksi olen luonteeltani mitä olen, niin koin sen pelkästään hyvänä asiana. Ajattelin että tämän täydellisempää potentiaalista kumppania en löydä.
Yhteinen ajanviettomme oli noin 1-3 kertaa viikossa. lähinnä lenkkeilyä tai vietettiin iltaa hänen luonaan, joskus käytiin uelokuvissa yms. Ja vaikka olin tässä vaiheessa tietoinen hänen luonteestaan ja siitä, että hän tarvitsee oman aikansa latautuakseen, taustalla oli koko ajan epävarmuus. Siis vaikka olin tiedostanut itse olevani samanlainen, ainakin jossain määrin. Lähes aina kun sovittiin yhteisestä ajanvietosta, jännitin kuitenkin että toteutuuko se mitä oltiin sovittu. (No ei tietenkään joka kerta toteutunut, mutta kenelelpä niitä esteitä ei tulisi?) Vaikka toteutuikin, niin en osannut rentoutua täysin hänen seurassaan. Luulen että tämä aiheutti sitten epävarmuutta toisessakin osapuolessa, kun halusin viettää hänen kanssaan aikaa, mutta en osannut näyttää mitä oikeasti tunnen. Mutta edelleen jaksoin yrittää, vaikka epävarmuus stressasi taustalla kokoajan.
Koko "suhde" päättyi sitten siihen, että päätin kesällä muuttaa toiselle paikkakunalle kun työelämässä avautui uusia mahdollisuuksia. Vaikein päätös oli tuo, että haluanko jatkaa yrittämistä tämän naisen suhteen, vai jätänkö kesken ja lähden elämässä uusille urille. Itseasiassa niin vaikea että yritin vielä "kompromissia" ehdottamalla etäsuhdetta, vaikka tiesin itsekin etukäteen, ettei se toteutuisi.
Edelleen, vielä jälkeenpäin ajatellenkin, ihmetyttää miksen osannut rentoutua sen suhteen, minkälainen hän on luonteeltaan. Koko ajan pyöri mielessä, ettei hän ole kiinnostunut ja vietti aikaa vain minua miellyttääkseen. Vaikka toisaalta tiesin hänellä olevan kiinnostusta. Lisäksi olin tähän mennessä tietysti ottanut selvää, miten introvetti käyttäytyy parisuhdeasioissa, ja kyllähän lähes kaikki täsmäsi tähän henkilöön. Ja kun tosiaan itsekin olen vielä samanlainen latautumisaikansa tarvitseva ihminen.
Toki taustalla oli varmasti muitakin syitä, miksi epävarmuus haittasi liikaa. Itse täytän muutaman vuoden päästä 30 eikä parisuhderintamalla ole kovin montaa lukua luettavaksi, nainen vielä muutaman vuoden vanhempi samoin vähäisillä parisuhdekokemuksilla. Ja oma lähestymistapani asian suhteen oli näin jälkeenpäin ajateltuna täysin väärä. Nuo nyt varmasti vaikutti osaltaan siihen epävarmuuteen. Mutta jälkiviisaus on helppoa. Samoin sitä on miettinyt kuinka tekisi nyt monet asiat toisin, mutta en tiedä olisinko tajunnut ajoissa kuitenkaan, jos olisin tuohon tilanteeseen jäänyt.
Mutta vinkkinä niille, jotka lukevat ätät ketjua miettien kannattaako introvertin ihmisen kanssa lähteä virittelemään parisuhdetta: Omasta kokemuskestani huolimatta sanon, että ehdottomasti kannattaa (jos vain muuten synkkaa). Ei ole aina helppoa sellaisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta introvertista voi löytyä niin paljon hyviä puolia, että tuo oman ajan tarvitseminen on kokonaisuuden kannalta vähäinen haitta.
[quote="Helmi"]Sekä minä että mies ollaan introvertteja ja tarve niin läheisyydelle kuin sille omalle ajallekin kohtaavat hyvin. [/quote]
Tuli luettua tätä ketjua läpi ja löytyi nyt jotain mihin tarttua.
Näiin minäkin ajattelin tässä joskus, noin vuosi sitten. Olin kiinnostunut naisesta, jonka tunsin jo ennalta. Muutaman kerran vietettiin aikaa yhdessä ennen kuin kerroin tunteistani, eikä sen jälkeenkään kieltäytynyt yhteisestä ajanvietosta, vaikka alkuun menikin tästä tiedosta hämilleen. Vaikka olin innoissani niin ihmettelin miksei hän itse tehnyt alotteita yhteisen ajanvieton suhteen, vaikka sanoikin viihtyvänsä seurassani. En kuitenkaan luovuttanut, vaikka tästä epävarma olo tulikin.
En siis tuolloin viellä tiennyt hänen olevan introvetti. En tuntenut koko introversio-käsitettä, joten en tiennyt itsekään olevani jossain määrin samanalainen. Kun tuo asia sitten selveni kaikin puolin, tajusin itsekin miksi olen luonteeltani mitä olen, niin koin sen pelkästään hyvänä asiana. Ajattelin että tämän täydellisempää potentiaalista kumppania en löydä.
Yhteinen ajanviettomme oli noin 1-3 kertaa viikossa. lähinnä lenkkeilyä tai vietettiin iltaa hänen luonaan, joskus käytiin uelokuvissa yms. Ja vaikka olin tässä vaiheessa tietoinen hänen luonteestaan ja siitä, että hän tarvitsee oman aikansa latautuakseen, taustalla oli koko ajan epävarmuus. Siis vaikka olin tiedostanut itse olevani samanlainen, ainakin jossain määrin. Lähes aina kun sovittiin yhteisestä ajanvietosta, jännitin kuitenkin että toteutuuko se mitä oltiin sovittu. (No ei tietenkään joka kerta toteutunut, mutta kenelelpä niitä esteitä ei tulisi?) Vaikka toteutuikin, niin en osannut rentoutua täysin hänen seurassaan. Luulen että tämä aiheutti sitten epävarmuutta toisessakin osapuolessa, kun halusin viettää hänen kanssaan aikaa, mutta en osannut näyttää mitä oikeasti tunnen. Mutta edelleen jaksoin yrittää, vaikka epävarmuus stressasi taustalla kokoajan.
Koko "suhde" päättyi sitten siihen, että päätin kesällä muuttaa toiselle paikkakunalle kun työelämässä avautui uusia mahdollisuuksia. Vaikein päätös oli tuo, että haluanko jatkaa yrittämistä tämän naisen suhteen, vai jätänkö kesken ja lähden elämässä uusille urille. Itseasiassa niin vaikea että yritin vielä "kompromissia" ehdottamalla etäsuhdetta, vaikka tiesin itsekin etukäteen, ettei se toteutuisi.
Edelleen, vielä jälkeenpäin ajatellenkin, ihmetyttää miksen osannut rentoutua sen suhteen, minkälainen hän on luonteeltaan. Koko ajan pyöri mielessä, ettei hän ole kiinnostunut ja vietti aikaa vain minua miellyttääkseen. Vaikka toisaalta tiesin hänellä olevan kiinnostusta. Lisäksi olin tähän mennessä tietysti ottanut selvää, miten introvetti käyttäytyy parisuhdeasioissa, ja kyllähän lähes kaikki täsmäsi tähän henkilöön. Ja kun tosiaan itsekin olen vielä samanlainen latautumisaikansa tarvitseva ihminen.
Toki taustalla oli varmasti muitakin syitä, miksi epävarmuus haittasi liikaa. Itse täytän muutaman vuoden päästä 30 eikä parisuhderintamalla ole kovin montaa lukua luettavaksi, nainen vielä muutaman vuoden vanhempi samoin vähäisillä parisuhdekokemuksilla. Ja oma lähestymistapani asian suhteen oli näin jälkeenpäin ajateltuna täysin väärä. Nuo nyt varmasti vaikutti osaltaan siihen epävarmuuteen. Mutta jälkiviisaus on helppoa. Samoin sitä on miettinyt kuinka tekisi nyt monet asiat toisin, mutta en tiedä olisinko tajunnut ajoissa kuitenkaan, jos olisin tuohon tilanteeseen jäänyt.
Mutta vinkkinä niille, jotka lukevat ätät ketjua miettien kannattaako introvertin ihmisen kanssa lähteä virittelemään parisuhdetta: Omasta kokemuskestani huolimatta sanon, että ehdottomasti kannattaa (jos vain muuten synkkaa). Ei ole aina helppoa sellaisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta introvertista voi löytyä niin paljon hyviä puolia, että tuo oman ajan tarvitseminen on kokonaisuuden kannalta vähäinen haitta.