Kirjoittaja niksuu93 » 20.08.2015 22:51
Minähän se taas sinulle
Anamaria vastailen.
Voit uskoa, että kaikki kertomasi kuulostaa hyvin tutulta. Sääntöjä, kaavoja, rituaaleja - kaikkia jo ihan lapsesta asti. Tällainen tietty rutiini ja tapa toimia on aina jotenkin tuntunut minusta luovan tietynlaista turvallisuuden tunnetta, oli se sitten kuvitteellista tai ei. Olen aina ajatellut, että noudattamalla tiettyjä toimintatapojani voin
pitää paketin kasassa ja
estää kaaosta syntymästä. Mutta tuntuu, että pikkuhiljaa nyt on aika (vihdoin) oppia päästämään irti, sillä elämä on usein varsin arvaamatonta eikä kaikkea voi hallita tai koordinoida oli kyse miten pahoista pakkomielteistä tahansa. Sekin on nimittäin melkoinen taito -
että osaa päästää irti.
Olen aina ollut äärimmäiseen järjestykseen taipuvainen ihminen, ihan suora perfektionalisti. Muistan pienenä, miten tärkeää minulle oli esimerkiksi asetella kaikki lelutkin oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan hyllyssä. Jos ne eivät olleet siinä toivotulla tavalla, en saanut mielenrauhaa kunnes asettelin ne uudestaan. Vielä tässä vaiheessa kyse ei kuitenkaan ollut varsinaisista pakkomielteistä tai myöhemmin pakko-oireista, mutta uskoakseni eräänlaisista manööreistä kuitenkin (miten lie lausutaan?). Itseasiassahan monella on näitä, lapsilla leikkimielisiä
ei saa astua suojatien viivoille vaan hyppiä välistä, aikuisena taas tehdä aina tietyt jutut jonkin tietyn asian yhteydessä. Ilmeisesti jonkinlainen suojamekanismi, joka luo jotain illuusiota turvasta? Kuten nämä ovien ja hellojen tarkastukset - mulla oli tässä luokassa nuorena myös ihan jatkuva iltarukoilu aina ennen nukkumaanmenoa (en ole varsinaisesti uskonnollinen, mutta hain tällä suojaa pakkomielteisiä järjettömiä pelkojani vastaan).
Ymmärtääkseni erilaisissa pakkomielteissä, mänööreissä ja OCD:ssa on kyse lähinnä tietyn (naurettavan suuren) kontrollin tarpeesta ja pelosta, että kaikki menee pilalle ellen ylläpidä järjestystä näillä oppimillani rituaaleilla. Siksi nämä usein vaivaavat enemmän stressin alla, koska tällöin tällaiseen käyttäytymiseen taipuvainen ihminen yrittää alitajuisesti tuntea edes jotain hallintaa elämäänsä - esimerkiksi juuri täydellisen järjestelmällisyyden, suorastaan leikkaussali-tason hygienian tai 100% ajatusten hallintansa kautta. Tällainen pakkomielteinen käyttäytyminen ei liity välttämättä mitenkään itse ongelmaan tai stressinaiheuttajaan, vaan enemmänkin kyse on mielen taidosta piilottaa kipeämmät asiat näiden (järjettömien) sääntöjen alle. Pakkomielteisiin mukaan lähteminen ruokkii niitä vielä enemmän: jos aina yrittää täydellistä kontrollia tai tulosta, tulee pettymään. Jos on herkästi taipuvainen suureen järjestykseen elämässään, tulee usein myöhemmin huomaamaan että loppupeleissä mikään ei tule riittämään. Tilanne on siis suht sama kuin tässä kuuluisassa vaaleanpunaisen elefantin tapauksessa: mitä tapahtuu kun ihmistä kielletään ajattelemasta ko. elefanttia? No, sehän pyörii vain entistä enemmän mielessä!
Pakkomielteet, pakkorituaalit ja pakkoajatukset juontavat ihan suorasta ihmisten taikauskosta. Järki kyllä sanoo taustalla, että ei tuossa ole mitään mietittävää/pelättävää, mutta koska mistään ei voi olla täysin varma - se pieni 0,000000001% todennäköisyys kummittelee siellä taustalla. Näissä tilanteissa ihminen helposti kehittää jonkun vasta-ajatuksen, toimintamallin - rituaalin, jolla kumota tämä täysin hypoteettinen riski. Pian ihminen huomaa, että ahdistus/pelko/jännitys helpottaa kun hän aina suorittaa tuon kaavan ajatuksen/pelon tullessa mieleen. Ja oravanpyörä on valmis...
Kun luin tuon sinun viestisi, minulle tuli ihan väkisin mieleen omat (alku)aikani tämän OCD:n kanssa. Etenkin tuo
pakkomielteisyys ja lapsena kasa erilaisia pakkomielteitä, joita TÄYTYI noudattaa ettei mitään (pahaa?) tapahdu. Tuo nimittäin muodostaa koko häiriön ytimen -
kuvitteellinen "uhka", jolta vain tarkkaan vaalittu toimintamalli (rituaali) voi pelastaa. En sano ettäkö kärsisit samasta häiriöstä jollain asteella, mutta kieltämättä tuo kertomasi ajattelutapa tuntuu vain niiiiin tutulta. Sitä syvällä sisimmässään tietää ettei ole oikeasti mitään hätää, mutta se epävarmuus miltein kärventää sielun. Olen kuullut monen pakkoneurootikonkin sanovan, että he ottaisivat mieluummin täystuhon kuin eläisivät epätietoisuudessa. Allekirjoitan tämän myös itse täysin.
Mitä neuvoja minä sitten itse osaisin nuorena kaverina antaa - ainakin sen että on tärkeää ymmärtää että kaikkea ei voi hallita. Itseasiassa mitä enemmän yrität, sitä helpommin se korttitalo on sortumisvaaran alla. On myös todettu, että teet itseasiassa helpommin virheitä mitä parempaan tulokseen yrität. Pitäisi yrittää ottaa sellainen kanta elämään, että tekee minkä kykenee ja sillä sipuli. Keneltäkään ei voi enemmän vaatia kuin toinen jaksaa yrittää. On myös terveellistä yrittää opetella (turhista) säännöistään ja toimintatavoistaan pois ja oppia huomaamaan, että mitään pahaa ei tapahdu vaikka tekisitkin tämän asian nyt toisin - omassa mielessäsi siis tietysti "huonommin". Se tulee kyllä joka kerta helpommaksi, voin kertoa.
Voikun muistaisi nuo omat vinkkinsä myös itse huonolla hetkellä. Sitä kun vain on niin mukavuudenhaluinen ihminen, että ei uskalla päästää oppimistaan "säännöistä" irti. Usein haaveilen siitä, miten "pelottavan" hyvältä tuntuisi vain antaa kaiken olla - olla samanlainen "välinpitämätön lusmu", minä neurootikko helposti muut ihmiset näkee. Mutta olen viime vuosina oppinut huomaamaan, että elämä pelkkiä sääntöjä noudattamalla ei ole edes elämää. On opittava ottamaan "riskejä" - ja juuri tämä lainausmerkkeily kertoo sen, että ymmärtää itsekin että mitään riskejä ei edes ole mutta ei vain silti oikein uskalla päästää irti.
Itse olen huomannut kognitiivisen käyttäytymisterapian muotojen auttavan merkittävästi tällaisen liiallisten sääntörituaalien ja muiden tunnelukkojen kanssa. Noita tekniikoita on helppo hyödyntää myös itsenäisesti, netti on tietoa pullollaan. Itse sain eräänlaisen pelastuksen kirjasta Kerrasta Poikki, jota voin kyllä suositella.
--------------------
Melkoinen romaani, mutta en voi vastustaa kiusausta kun keskustellaan aiheesta josta itse ymmärtää niin paljon. Vähän liiankin paljon..
Minähän se taas sinulle [b]Anamaria[/b] vastailen. :)
Voit uskoa, että kaikki kertomasi kuulostaa hyvin tutulta. Sääntöjä, kaavoja, rituaaleja - kaikkia jo ihan lapsesta asti. Tällainen tietty rutiini ja tapa toimia on aina jotenkin tuntunut minusta luovan tietynlaista turvallisuuden tunnetta, oli se sitten kuvitteellista tai ei. Olen aina ajatellut, että noudattamalla tiettyjä toimintatapojani voin [i]pitää paketin kasassa[/i] ja [i]estää kaaosta syntymästä[/i]. Mutta tuntuu, että pikkuhiljaa nyt on aika (vihdoin) oppia päästämään irti, sillä elämä on usein varsin arvaamatonta eikä kaikkea voi hallita tai koordinoida oli kyse miten pahoista pakkomielteistä tahansa. Sekin on nimittäin melkoinen taito - [i]että osaa päästää irti[/i].
Olen aina ollut äärimmäiseen järjestykseen taipuvainen ihminen, ihan suora perfektionalisti. Muistan pienenä, miten tärkeää minulle oli esimerkiksi asetella kaikki lelutkin oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan hyllyssä. Jos ne eivät olleet siinä toivotulla tavalla, en saanut mielenrauhaa kunnes asettelin ne uudestaan. Vielä tässä vaiheessa kyse ei kuitenkaan ollut varsinaisista pakkomielteistä tai myöhemmin pakko-oireista, mutta uskoakseni eräänlaisista manööreistä kuitenkin (miten lie lausutaan?). Itseasiassahan monella on näitä, lapsilla leikkimielisiä [i]ei saa astua suojatien viivoille vaan hyppiä välistä[/i], aikuisena taas tehdä aina tietyt jutut jonkin tietyn asian yhteydessä. Ilmeisesti jonkinlainen suojamekanismi, joka luo jotain illuusiota turvasta? Kuten nämä ovien ja hellojen tarkastukset - mulla oli tässä luokassa nuorena myös ihan jatkuva iltarukoilu aina ennen nukkumaanmenoa (en ole varsinaisesti uskonnollinen, mutta hain tällä suojaa pakkomielteisiä järjettömiä pelkojani vastaan).
Ymmärtääkseni erilaisissa pakkomielteissä, mänööreissä ja OCD:ssa on kyse lähinnä tietyn (naurettavan suuren) kontrollin tarpeesta ja pelosta, että kaikki menee pilalle ellen ylläpidä järjestystä näillä oppimillani rituaaleilla. Siksi nämä usein vaivaavat enemmän stressin alla, koska tällöin tällaiseen käyttäytymiseen taipuvainen ihminen yrittää alitajuisesti tuntea edes jotain hallintaa elämäänsä - esimerkiksi juuri täydellisen järjestelmällisyyden, suorastaan leikkaussali-tason hygienian tai 100% ajatusten hallintansa kautta. Tällainen pakkomielteinen käyttäytyminen ei liity välttämättä mitenkään itse ongelmaan tai stressinaiheuttajaan, vaan enemmänkin kyse on mielen taidosta piilottaa kipeämmät asiat näiden (järjettömien) sääntöjen alle. Pakkomielteisiin mukaan lähteminen ruokkii niitä vielä enemmän: jos aina yrittää täydellistä kontrollia tai tulosta, tulee pettymään. Jos on herkästi taipuvainen suureen järjestykseen elämässään, tulee usein myöhemmin huomaamaan että loppupeleissä mikään ei tule riittämään. Tilanne on siis suht sama kuin tässä kuuluisassa vaaleanpunaisen elefantin tapauksessa: mitä tapahtuu kun ihmistä kielletään ajattelemasta ko. elefanttia? No, sehän pyörii vain entistä enemmän mielessä!
Pakkomielteet, pakkorituaalit ja pakkoajatukset juontavat ihan suorasta ihmisten taikauskosta. Järki kyllä sanoo taustalla, että ei tuossa ole mitään mietittävää/pelättävää, mutta koska mistään ei voi olla täysin varma - se pieni 0,000000001% todennäköisyys kummittelee siellä taustalla. Näissä tilanteissa ihminen helposti kehittää jonkun vasta-ajatuksen, toimintamallin - rituaalin, jolla kumota tämä täysin hypoteettinen riski. Pian ihminen huomaa, että ahdistus/pelko/jännitys helpottaa kun hän aina suorittaa tuon kaavan ajatuksen/pelon tullessa mieleen. Ja oravanpyörä on valmis...
Kun luin tuon sinun viestisi, minulle tuli ihan väkisin mieleen omat (alku)aikani tämän OCD:n kanssa. Etenkin tuo [i]pakkomielteisyys ja lapsena kasa erilaisia pakkomielteitä, joita TÄYTYI noudattaa ettei mitään (pahaa?) tapahdu[/i]. Tuo nimittäin muodostaa koko häiriön ytimen - [i]kuvitteellinen "uhka", jolta vain tarkkaan vaalittu toimintamalli (rituaali) voi pelastaa[/i]. En sano ettäkö kärsisit samasta häiriöstä jollain asteella, mutta kieltämättä tuo kertomasi ajattelutapa tuntuu vain niiiiin tutulta. Sitä syvällä sisimmässään tietää ettei ole oikeasti mitään hätää, mutta se epävarmuus miltein kärventää sielun. Olen kuullut monen pakkoneurootikonkin sanovan, että he ottaisivat mieluummin täystuhon kuin eläisivät epätietoisuudessa. Allekirjoitan tämän myös itse täysin.
Mitä neuvoja minä sitten itse osaisin nuorena kaverina antaa - ainakin sen että on tärkeää ymmärtää että kaikkea ei voi hallita. Itseasiassa mitä enemmän yrität, sitä helpommin se korttitalo on sortumisvaaran alla. On myös todettu, että teet itseasiassa helpommin virheitä mitä parempaan tulokseen yrität. Pitäisi yrittää ottaa sellainen kanta elämään, että tekee minkä kykenee ja sillä sipuli. Keneltäkään ei voi enemmän vaatia kuin toinen jaksaa yrittää. On myös terveellistä yrittää opetella (turhista) säännöistään ja toimintatavoistaan pois ja oppia huomaamaan, että mitään pahaa ei tapahdu vaikka tekisitkin tämän asian nyt toisin - omassa mielessäsi siis tietysti "huonommin". Se tulee kyllä joka kerta helpommaksi, voin kertoa.
Voikun muistaisi nuo omat vinkkinsä myös itse huonolla hetkellä. Sitä kun vain on niin mukavuudenhaluinen ihminen, että ei uskalla päästää oppimistaan "säännöistä" irti. Usein haaveilen siitä, miten "pelottavan" hyvältä tuntuisi vain antaa kaiken olla - olla samanlainen "välinpitämätön lusmu", minä neurootikko helposti muut ihmiset näkee. Mutta olen viime vuosina oppinut huomaamaan, että elämä pelkkiä sääntöjä noudattamalla ei ole edes elämää. On opittava ottamaan "riskejä" - ja juuri tämä lainausmerkkeily kertoo sen, että ymmärtää itsekin että mitään riskejä ei edes ole mutta ei vain silti oikein uskalla päästää irti.
Itse olen huomannut kognitiivisen käyttäytymisterapian muotojen auttavan merkittävästi tällaisen liiallisten sääntörituaalien ja muiden tunnelukkojen kanssa. Noita tekniikoita on helppo hyödyntää myös itsenäisesti, netti on tietoa pullollaan. Itse sain eräänlaisen pelastuksen kirjasta Kerrasta Poikki, jota voin kyllä suositella.
--------------------
Melkoinen romaani, mutta en voi vastustaa kiusausta kun keskustellaan aiheesta josta itse ymmärtää niin paljon. Vähän liiankin paljon.. ;)