Introvertit.net Keskustelufoorumi

Ala-asteella hyvä, yläasteella keskitasoa. Yläasteella olisi ilmeisesti pitänyt alkaa opiskella, mutta henkisesti köyhät kotiolot ja lähipiirin erittäin kielteinen suhtautuminen koulunkäyntiin tekivät sen, että yhteenkään kokeeseen en lukenut. Pitäisin todella outona, jos yksikään peruskoulun opettaja muistaisi opettaneensa minua. Itse muistan lähes kaikki ihmiset joiden kanssa olen ollut tekemisissä.

Peruskoulun jälkeen ammattikouluun vähiten epäkiinnostavalle linjalle, sen jälkeen pari muuta ammattia ja nyt amk-aikuislinjalla insinööriksi työn ohessa. Kielistä olen saanut yleensä hyviä numeroita ja matemaattisistakin kohtuullisia. En koskaan ole pitänyt itseäni matemaattisesti kyvykkäänä mutta halusin kokeilla, pystynkö omaksumaan sen laatuista ajattelua. Onneksi tekniikan puolen opiskelu on melko itsenäistä ja ryhmätöitä on ilahduttavan vähän. Todennäköisesti jatkan opiskelua tämän jälkeenkin, itselle todistamisen tarve on sen verran suuri.

Todellisuudessa haluaisin tehdä musiikkia ja kirjoittaa, mutta koska ajatusmaailmani edellyttää taloudellista vakautta, en ainakaan vielä voi antautua intohimoilleni muuten kuin harrastuksina.

Sen jälkeen, kun hylkäsin sosiaalisuuden muutuin harmaasta massasta priimukseksi. Lukiossa otin takapakkia ja sitten yliopistossa olin priimus jälleen, kun en osallistunut yhteenkään sosiaaliseen kokoontumiseen. Ja näin ollen valmistuin kortistoon erittäin hyvin paperein.

Olen muuten ekstrovertti... Olen jatkuvalla syötöllä tekemissä ulkoisen maailman kanssa valikoiden eli lähnnä informaation parissa, mutta en vaan yksinkertaisesti sanoen ihmisten parissa. Ekstrovertti nörtti...

Vastasin luokan priimus, vaikka ei todistuksessani nyt mitään kymppiriviä ollutkaan. Paras se silti siitä luokasta oli ja keskiarvo oli sekä yläasteella että lukiossa 9 tai vähän yli. Eli verrattuna muihin olin priimus. Ja teinkin kyllä paljon töitä sen eteen, koska äiti käski. No siitä sitten kun alkoi tulla omaa järkeä päähän, olen pystynyt laskemaan rimaa. Tällä hetkellä painotankin opinnoissani sitä, että tärkeämpää on se mitä opin ja mistä voi olla hyötyä omassa työssäni, eikä rivi kiitettäviä todistuksessa sen takia että olen opetellut kaiken ulkoa jonkun muun pakottamana.

Olin selvästi keskimääräistä parempi oppilas ja mahdollisuuksia olisi ollut päästä jopa kiitettävänään keskiarvoon, jos olisi ihan tosissani kouluun jaksanut panostaa. Mutta kun sain 8 ja 9 kokeista oikeastaan lukematta yhtään vaan pelkästään kuuntelemalla tunneilla, se riitti minulle. Yhden numeron korkeammat arvosanat eivät olleet minulle sen vaivan ja ajan väärti, joka olisi pitänyt vapaa-ajasta panostaa ne saamiseksi. Minulla oli jo nuorena paljon omia juttuja, joiden parissa halusin aikani viettää. Vaikka siis hyvä oppilas olinkin, mikään "hikke" en kuitenkaan koskaan. Minulla oli myös lukuaineissa kaikkia aineita korkeampi keskiarvo, joka tietysti ihmetytti monia. Olen enemmän älykkö, en mikään käytännönläheinen opiskelija joten huonommat numerot liikunnassa, teknisessä työssä ja muissa laskivat kaikkien aineiden keskiarvoani.

Kuitenkin vähäinen aktiivisuuteni tunneilla näkyi arvosanoissa. Olisi pitänyt jatkuvasti (uskaltaa) viitata, jos olisi halunnut hyvät pisteet siitäkin. Oikeastaan ironisesti sain tosi hyviä todistuksia aina 8-luokkaan asti, mutta viimeinen luokkavuosi meni puolestaan päin helvettiä. Tuntuu että kaikki se työ minkä kuitenkin näin koulun eteen oli merkityksetöntä, koska ratkaisevalla hetkellä sain käteeni vain jopa keskimääräistä huonomman päättötodistuksen. Tämä ei kylläkään ollut minun itseni vika, sillä raju kiusaamiseni ajoi minut niin loppuun etten yksinkertaisesti jaksanut edes koulussa enää käydä. Siispä edessä oli 9-luokan kertaaminen eikä toisellakaan kertaa todistus ollut juuri edellistä parempi, koska rankan kiusaamisen jäljet näkyivät minussa edelleen arkuutena, väsymyksenä ja myös masennuksena/yleistyneenä ahdistuneisuutena. Tavallaan siis toiset oppilaat pilasivat koulumenestykseni. Peruskoulun päättötodistukseen jäi 6,5 keskiarvo, kun se aiemmin oli 8,5. Mutta en jaksanut ottaa asiasta silloin enää pulttia, mulla oli elämässä muutenkin jo silloin niin vaikeaa että mulle merkitse eniten vain että pääsen läpi.

Onneksi kuitenkin ammattikouluaikana voin jo paremmin, ja sieltä sainkin hyvät tutkintopaperit 2,4 keskiarvolla 3:sta. Toivon mukaan työnantajat arvostavat tätä enemmän kuin sitä vain kohtalaista peruskoulun päättötodistusta.

Ala-asteella olin keskinkertainen, sellainen seiskan oppilas joka johtui motivaation ja mielenkiinnon puutteesta lähes kaikkia kouluaineita kohtaan. Saatoin tentata kokeisiin vanhempieni avulla jopa useampia tunteja päivässä, mutta kokeista tuli silti lähinnä kutosia ja seiskoja. Unohdin myös läksyjen teon useasti ja sainkin muutaman kerran päivän päätteeksi jäädä kouluun tekemään rästitehtäviä.
Poikkeuksena oli sitten kuudes luokka, jolloin pärjäsin kiitettävästi matikassa ja äidinkielessä. Muut arvosanat olivat sitä perus seiskaa, mutta jo pärjääminen parissa aineessa kohotti motivaatiota.

Tuo motivaatio kantoi seitsemännen luokan läpi, joka meni tavallista paremmin, mutta 8-9 -luokilla numerot laskivat jälleen 6-7 pintaan. Tuo ei johtunut pelkästään epäkiinnostavista aineista vaan myös uusista opettajista ja heidän tavastaan tehdä kokeista reilusti vaikeampia.

Ammattikoulu meni ehkä kaikkein parhaiten vaikkei valitsemani ala ollutkaan mikään kutsumusammattini. Sen takia unohdinkin monet oppimani asiat melkein heti valmistumiseni jälkeen, mutta töitä on onneksi riittänyt vajaasta tietotaidosta huolimatta.

Kokeilin myös ammattikorkeaa, mutta ryhmätöiden järkyttävä määrä ja muu pakkososiaalisuus teki minusta niin pahan hermoraunion että jätin leikin sikseen jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Tämä on sinällänsä harmi, sillä olisin muuten halukas kouluttautumaan uudelle alalle.

introbator kirjoitti: Yliopistossa olisi sitten pitänyt oikeasti ruveta jo skarppaamaan, mutta varsinaisen opiskelutekniikan puuttuminen yhdessä lopulta väärän alavalinnan kanssa saivat jättämään touhun kesken. Hankin nopeasti ammattitutkinnon aikuiskoulutuksena ja siirryin työelämään.

Kunnianhimoa pyrkiä elämässäni johonkin ei ole ollut koskaan. Kiinnostukseni vaihtelevat kausittain ja ajatteluni on nykyään jo aivan liian kokonaisvaltaista siihen, että osaisin irrottaa isosta kuvasta yhtä osa-aluetta ja ruveta hankkimaan siihen sopivaa nimellistä pätevyyttä. Nyt päivätyössä käyvänä voin vapaa-ajalla lukea omin päin mitä haluan, ja tunnen oppivani enemmän kuin missään koulussa ikinä.


--i

Itse olen tullut yliopisto-opiskeluissani siihen vaiheeseen, että pitäisi alkaa kirjoittamaan keväällä gradua, jonka ohjepituus on 80 sivua. Pienenä ongelmana vain olisi tällä hetkellä se, että kyseisen tehtävän aloittaminen ei tällä hetkellä kiinnosta paskaakaan kun en ole keksinyt mitään kiinnostavaa aihetta. Eikä oman alan työtkään vaikuta välttämättä sellaisilta, että niitä jaksaisi tehdä. Oikeastaan aivan sama, saanko ns. oman alan töitä vai jotain huomattavasti maisterikoulutusta "vaatimattomampaa", kunhan se vain on mukavaa ja palkalla tulee toimeen.

Ja kyllä, tuo omaehtoinen, sisäisestä motivaatiosta kumpuava oppiminen tuo minunkin mielestäni paljon parempia tuloksia kuin tutkintoa varten suoritettavat opinnot (kokemusta on).

900 kirjoitti:En myöskään tule lainkaan toimeen suurimman osan ikätovereistani (18v) kanssa, joten pääsin eroon kakaroina pitämästäni bileitä ja mopoja fanittavasta apinalaumasta.

Minä tunnen täysin samoin ikäisistäni lukiolaisista koulussani. Täälläkin suurin osa pojista puhuu vain mopoista, bileistä ja alkoholista. Jotkin heidän jutuistaan kuulostavat niin lapsellisilta, että voisi luulla heitä viitisen vuotta nuoremmiksi kuin he todellisuudessa ovat. Luulin lukioon tullessani täällä olevan kypsempää porukkaa yläkouluun verrattuna, mutta sama meininki jatkuu yhä täälläkin.

Onneksi sentään yksi tyyppi on erilainen kuin muut, niin kuin minäkin. Hänen kanssaan vietän valtaosan oppituntien ulkopuolelle jäävästä ajasta, yleensä puhuen jostain syvällisestä aiheesta, joka on muuten melkein täysin mahdotonta muiden ikätovereideni kanssa keskustelun aina siirtyessä jossain vaiheessa mopoihin.

^Puoli vuotta sitten olisin voinut allekirjoittaa tuon kaiken täysin (paitsi etten osaa englantia kovinkaan hyvin).

Nyt viimeiseksi lukiovuodeksi vaihdoin sitten aikuslukion iltaopintoihin, ja arvosanat pomppasivat kutosen keskiarvosta ysin keskiarvoon. Tämä johtuu siitä, että tuolla keskitytään opiskelemaan, ja kaikki päivälukion ryhmätyöt yms. lastentarhameininki loistavat poissaolollaan.

En myöskään tule lainkaan toimeen suurimman osan ikätovereistani (18v) kanssa, joten pääsin eroon kakaroina pitämästäni bileitä ja mopoja fanittavasta apinalaumasta. Iltalukiossa porukka on paljon kypsempää ja fiksumpaa, sikäli kun niiden kanssa edes joutuu olemaan missään tekemisissä. Kolmasosa on keski-ikäisiä, ja loput ovat sitten nuoria aspergereita tai ääri-introvertteja.

Lähitulevaisuudessa en tule tosin lukion papereita tarvitsemaan mihinkään vaan tarkoitus on armeijan kautta päätyä rekkakuskin ammattiin, mutta onpahan edes jotain koulutuspohjaa, jos vaikkapa terveys pettää eikä mitään duunaritason töitä pysty enää tekemään...

Yläkoulussa olin keskivertoa hiukan parempi koulussa. Pärjäsin hyvin englannissa ja matemaattisissa aineissa varsinkin matematiikassa, josta sain parikin kertaa kympin todistukseen. Muissa aineissa saavutukseni olivat keskiluokkaa. Nyt lukiossa oppiaineiden arvosanat ovat romahtaneet, varsinkin matematiikassa, josta nykyään en saa seiskaa parempia numeroita. Yhdestä oppiaineesta tulee jopa hylättyjä. Muuten numeroni ovat kuutosen ja seiskan luokkaa. Ainoat aineet, joissa pärjään ovat äidinkieli ja englanti, niitä kun minun ei tarvitse kauheasti opiskella pärjätäkseni.

Luullakseni tämä arvosanojen lasku johtuu olemattomasta opiskeluinnostani. Tuntuu kuin tekisin koulutehtävät ja läksyt opettajien iloksi enkä oman oppimisen edistämiseksi. Suurin osa lukion oppiaineista ei kiinnosta minua, enkä ole aikomassa mennä aloille, joista niistä saattaisi olla hyötyä. Niitä on kuitenkin pakko opiskella, jos tahdon saada kaikki vaadittavat kurssit suoritettua. Tulin lukioon pääasiassa siksi, etten tiennyt minne muualle olisin lähtenyt opiskelemaan yläakoulun jälkeen. Välivuottakaan en halunnut silloin pitää. Saapahan nähdä miten aion opiskeluissani edetä, ja mitä sitä lähtisi lukion jälkeen opiskelemaan.

^Heh... täällä palstalla on tosiaan hengenheimolaisia.

Mahtaako olla niin, että kunnianhimon puuttuminen on introverteilla aika yleistä? Itse miellän "kunnianhimon" olevan pohjimmiltaan kunnian himoa, ts. ihminen tekee asioita näkyvästi nostaakseen sosiaalista statustaan? Ja jos näin määriteltyä kunnianhimoa ei ole ihmisessä sisäänrakennettuna työntövoimana, tuppaa koulutus- ja työurilla eteneminen jäämään alle oman kykypotentiaalin, kun ihminen tekee asioita lähtökohtaisesti omaksi ilokseen? Motivaattorina voi olla tällöin pyrkimys tulla jossain lajissa koko ajan paremmaksi, ja jos pyrkimyksestä säteilee sivutuotteena iloa ja hyötyä toisillekin, hieno juttu.

Arvostan korkealle ihmisiä, jotka tekevät humanitaarista työtä, ympäristönsuojelua tms. kaikessa hiljaisuudessa. "Roska päivässä" -periaatetta voi soveltaa muillakin elämänalueilla.

--i