Introvertit.net Keskustelufoorumi

Itse olen nyt muutaman kuukauden käynyt psykoterapiassa masennuksen ja traumaattisen menneisyyden takia. Terapeuttini on todella hyvä työssään ja ymmärtää introverttiyttäni todella hyvin. En edes itse nostanut sitä puheeksi, vaan hän kysyi, että onko mahdollista että olen introvertti.
Hänen kanssaan ollaan paljon käsitelty aihetta ja erityisesti etsitty keinoja miten selviäisin arjesta kaikista helpoiten tämän ominaisuuden kanssa. Sitä arvostan terapeutissani, hän ei yritä "korjata" minua, jos asiassa ei ole mitään korjattavaa.

Psykoterapia on kyllä ollut hämmentävä kokemus. Ensimmäistä kertaa koen, että joku ymmärtää. Olen INFP-persoona, eli ymmärretyksi tuleminen on usein vaikeaa. Käyn terapiassa kaksi kertaa vikossa, enkä ole kokenut kuormittavana. En edes koe terapeuttia ihmisenä, joka kuluttaa voimavarojani, sillä hänen edessään minun ei tarvitse väkisin "sopeutua" ekstroverttien maailmaan vaan saan olla ihan täysin oma itseni, joka on myös täysin uusi kokemus minulle.

Suosittelen vaihtamaan terapeuttia, jos homma ei toimi. Tai ainakin kokeilemaan jotakuta muuta. Itse koen, että terapiatyöskentelyni sujuu, koska vuorovaikutus terapeutin ja minun välillä on hyvää ja koen tulevani ymmärretyksi.

Luin äskettäin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittaman, temperamenttia käsittelevän kirjan. L K-J mainitsee, että suuri osa psykologian alan tutkimuksesta tehdään Yhdysvalloissa ja on täten amerikkalaisen kulttuurin värittämää. Ts. suurta osaa tutkimusten tuloksia ei pitäisi kritiikittä soveltaa esim. suomalaisessa (amerikkalaista introvertimmassa) kulttuurissa.

Mielenkiintoinen oli myös maininta kahdesta pitkäaikaistutkimuksesta, joissa seurattiin ihmisen kehitystä lapsuudesta aikuisuuteen Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Merkille pantavaa oli, että ns. "elämässä menestymistä" ennakoivat luonteenpiirteet olivat täysin päinvastaisia; Kiinassa menestyi persoona joka oli lapsena hiljainen ja mukautuva, kun taas äänekäs ja ulospäinsuuntautunut oli "syrjäytymisvaarassa". Yhdysvalloissa tulos oli toisin päin. Ympäristön ja kulttuurin odotukset määräsivät enemmän kuin persoonallisuus.

Toisin kuin yleensä luullaan, Fi on suhdefunktio. Se sosiaalisempi kuin Fe. Fe on emotionaalisuutta ja Fi tunnetta.

Itse olen välillä lirissä ENTP:nä INFP:n kanssa, kun en osaa luovia heidän mielestään "sosiaalisesti oikealla tavalla". Vaikka INFP on hiljainen, on hän sosiaalisesti läsnä. Sosioniikka luokittelee INFP:n/INFj:n/EII:n humanistiksi ja empaatikoksi ja se todellakin pitää paikkaansa.

No, minua hieman ihmetyttää se, että introvertti ei keskittyisi keskustelun korrektiuteen.

Jos MBTI:stä puhutaan, niin TJ ja FP sekä FJ ja TP (kuten myös FJ & FJ, TP & TP jne ) kommunikoivat parhaiten keskenään, koska heillä yhtenväisimmät arvot. Parhaiten toimivat SFJ & NTP, SFP & NTJ, STP & NFJ ja NFP & STJ. Jos haluaa tarkemman kuvan, kannattaa lukea sosionics-teoriaa tyyppien välisistä suhteista. Itse ENTP:nä en voi keskustella sosiaalisesti suuntautuneen ISFP:n kanssa juuri ollenkaan ilman, että alkaa pidemmällä aikavälillä hiertää ja pahasti.

Lisäksi moni introvertiksi julistautuva on todellisuudessa vähemmän sosiaalinen ekstrovertti ja päin vastoin. Minä olen ekstroverttina erittäin sosiaalisesti vetäytynyt, mutta osaan välittää ihmisiin energiaa verbaalisesti.

Yllätyksekseni olen löytänyt terapeutin, jolle sopii juuri se rytmi tapaamisissa, joka käy minulle. Hän ei ole lääkäri. Sekin osui sopivasti, että terapeutti on samaa sukupuolta kuin minä. - Vasta jälkikäteen luin jostakin, että tätä suositellaan. - Alkuun terapialla on ollut rauhoittava vaikutus olemiseen ja samalla kuitenkin varsin hyvin ajatuksia ja pohdintaa tuottava juttu.

Minäkin käyn kognitiivisessa ja kerran viikossa. Omat kokemukset olleet kyllä hyviä, ihan mukaavaahan siel on ollu käydä.

Mun käsittääkseni noita "monta kertaa viikossa" -tapaamisia vaatii vain psykodynaamisesti suuntautuneet psykoterapeutit. Kognitiivisessa normitahti on kerran viikossa eikä Kelakaan korvaa enempää. Ja mun terapeutille tosiaan sopi ihan hyvin tahti joka toinen viikko.

Psykiatri sitten taas on lääkäri, jonka luona harvemmin käydään vaan juttelemassa, yleensä aina joko uusitaan lääkkeitä, kirjoitellaan todistuksia tms. Ei mulle ainakaan ole koskaan edes tarjottu psykiatrikäyntejä kuin jotain 3 kk välein. Toki joku ihminen voi olla sekä psykoterapeutti että psykiatri, mutta silloinkin nuo keskustelukäynnit hoidetaan epäilemättä psykoterapeutin, ei psykiatrin ominaisuudessa.

Psykiatriassa rasittavinta on vaatimus käydä monta kertaa viikossa vastaanotolla. Kuinka on mahdollista, etteivät niinkin koulutetut ihmiset käsitä miten rasittavaa ja ahdistavaa tuollainen olisi? Tuntuu siltä, ettei paraskaan psykiatri pysty hyväksymään sitä, että potilas käy rupattelemassa vaikkapa kuukauden välein. Jos se hyväksytään, samalla kuitenkin kerrotaan sen olevan jotenkin epäsuotavaa, vaikka se potilaalle toimisikin.

[quote="Leiseluise"]Minulla on hämmästyttävän sama alkutilanne kuin aloitajalla. Olen käynyt useamman kuukauden Kelan korvaamassa kuntoutusterapiassa masennuksen ja AS-piirteiden takia. Olen myös introvertti. Valitettavasti kokemukseni eivät ole kannustavia ja oikeastaan siksi löysin tänne.

Terapia tuntuu ajautuvan umpikujaan. Terapeutti tyrkyttää tiettyjä menetelmiä, jotka eivät ole olleet sellaisia, joista olisi minulle hyötyä. Kun hänen menetelmänsä eivät ole toimineet, hän alkaa epäillä, että vastahankaisuuteni on luottamuksen puutetta häneen, ilkeyttä, puolustusmekanismeja, kyvyttömyyttä tarkastella itseäni jne. Minun kannaltani hän näyttää haluavan, että tunnustan itsessäni ongelmia, joita hän haluaa minulla olevan. Juuri nyt tuntuu aika epätoivoiselta ja mietin terapian lopettamista, mutta katsotaan...

Elämäni on ulkoisesti aivan kunnossa. On työ ja perhe (=lapsia ja puoliso), ei kriisejä tai ongelmia kotona, töissä tai muualla. Olen hirveän väsynyt, kun en mielestäni saa palautua riittävästi eli en saa olla tarpeeksi yksinäni ja rauhassa. Tämän takia kärsin pahasta unettomuudesta. Olen hiljalleen onnistunut järjestämään vähän lisäaikaa itselleni, mutta olosuhteita en pysty tästä enää kovin paljon muuttamaan. Toinen ongelmani poikii introverttiydestäni ja AS-piirteistäni. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa. Minulla ei ole kavereita, on vain tuttuja. Osaisin ottaa kantaa vasta, kun keskustelu on jo päättynyt. Jos jonkinlainen ihmissuhde alkaa, se hiipuu. Ajaudun ulkopuolelle. Ihmisistä. Elämästä. Kaikesta.

Olo on ristiriitainen: haluaisin olla enemmän yksin ja rauhassa, mutta mieltä kalvaa syvä yksinäisyys, koska en tunne kuuluvani mihinkään joukkoon. Haluaisin olla levätä enemmän yksin ja omassa rauhassa, mutta toivoisin, että olisi olemassa pari ihmistä, joihin ottaa yhteyttä, jos tarvitsisin apua tai kuuntelijaa. Sitä kautta saisin ehkä myös sellaista apua, että pystyisin olemaan itseksenikin enemmän aikaa kuin nyt. Terapeutin toivoisin auttavan minua siinä, että saisin nuo muutamat ihmissuhteet. Hän ei kuitenkaan ymmärrä alkuunkaan, mikä minua siinä rajoittaa tai estää.[/quote]

Voin kuvitella että kokisin armeijan samoin kuin sinä.