Introvertit.net Keskustelufoorumi

kesäsade kirjoitti:Täytyypä sanoa että tämä ketju ja koko foorumi on kun olisi itse kirjoittanut. Ihan suu loksahti auki ja silmät pyöreänä luin kuin omaa tarinaani. Fantastista että löytyy tällainen paikka josta saa vahvistusta ettei olekaan sairas.

Jep, sama tuntemus itsellänikin kun olen näitä viestejä täällä lukenut.
Minulla on introvertille tyypillinen tarina: lapsena leimattiin milloin minkäkin asiantuntijan (opettaja, terkkari, lääkäri tms.) toimesta hiljaiseksi ja eristäytyneeksi. Tuli aina sellainen olo, että minun tulisi muuttua ja mukautua vallitsevan ympäristön mukaiseksi. En kuitenkaan koskaan onnistunut siinä. 20-vuotiaana yritin olla "kunnon kansalainen" ja ryhdistäytyä ja pyrinkin muuttamaan itseäni hirveästi eri suuntaan. Taas epäonnistuin ja ahdistuin enemmän.
Muutamia vuosia sitten tutustuin introvertismiin ja kuten moni on täällä jo sanonut, palaset loksahtelivat kohdalleen. Minut valtasi helpotus: en olekaan outo ja sairas! Nykyään mielenterveys pysyy paljon paremmassa balanssissa, kun hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä pyri olemaan väkisin ekstrovertimpi.

Olen aina ollut hiljainen ja melko hyvin yksin viihtyvä, mutta pidin ominaisuuksiani huonoina. Minulle puhuttiin lapsena, että hiljaisuuteni ja ujouteni on ongelma, joka pitää muuttaa. Minulle tuli aina huono omatunto, kun en hakeutunut muiden seuraan. Pidin itseäni virheellisenä ja sairaana. Sain kyllä muutaman kaverin, sellaisen joiden kanssa minun ei tarvinut viettää joka päivä aikaa tai viettää vapaa aikaa. Näin heitä opiskelujen parissa noin kerran viikossa. He hyväksyivät luonteeni. Noiden kaverien kanssa ei ole tullut pidettyä yhteyksiä koulun jälkeen.

Kun sitten muutin opiskelujen perässä pois lapsuuden kodista. Minun oli melko helppo saada kavereita opiskelupaikasta, mutta samalla minua ahdisti viettää lähes koko koulupäivä heidän kanssaan. Tarvitsin omaa aikaa ja hiljaisuutta, samalla minua hävetti vetäytymiseni. Lopulta olin niin ahdistunut elämän muutokseeni ja itsenäisymiseen, vetäydyin täysin koulumaailmasta ja kämppisten seurasta omaan huoneeseeni. Minua ahdisti ja pelkäsin kaikkia ihmisiä. Lopulta löysin itselleni poikaystävän ja pian olin raskaanakin. Erosin liian domimoivasta poikaystävästäni ja odotin ja synnytin lapsemme ilman hänen tukeaan. Raskausaikana sairastuin masennukseen. Kasvatin ja hoidin lastani yksin ja samalla vanhempani painostivat minua palaamaan opintojen pariin. Kun opinnot alkoivat sain uusia kavereita ja jaksoin olla heidän kanssaan niin pitkään kun söin masennuslääkkeitä. Sitten eristäydyin taas, mutta kävin silti koulua. Niinpä vuosi vuodelta stressaannuin vain enemmän eristäytymiseni ja pelkojeni vuoksi.

Lopulta sairastelin hirveästi, joka viikko minulla oli koulussa hirveä nuha. Viimen sairastuin psykoosiin. Psykoosin läpi käyminen herätti minut viimein miettimään, sitä millainen minä todella olen ja mistä minä todella tykkään. Havaihduin siihen, että olen selvä introvertti. Tämän hyväksyminen on nostanut itsetuntoani. Ajattelen nykään, että jos muut eivät hyväksy minua tälläisenään se on heidän ongelmansa. Olen ryhtynyt taas ottamaan kontaktia muihin ihmisiin, mutta nyt olen enemmän oma itseni. En jaksa enää esittää ektroverttiä. Saan tosin sietää kommentteja siitä, että olen välillä niin hiljainen. Niin olekin, minä olen sellainen.

Itsellä on sama juttu. Tämä sivusto teki minut niin onnelliseksi! Tiesin suurinpiirtein ennestään mitä introvertti tarkoittaa, mutta vasta tässä parin päivän sisällä olen vasta kunnolla sisäistänyt asian ja ymmärtänyt todellakin, että olen introvertti.

Olen aina tykännyt olla yksin enkä ole kaivannut seuraa. Toki lapsena olisin leikkinyt aamusta iltaan, jos kukaan ei olisi estänyt. Leikkiminen ei todellakaan vienyt energiaa, vaan se oli ihanaa! Ongelma alkoi varmaan yli 20 vuotiaana, kun vaihdoin paikkakuntaa ja kavereitakaan ei ollut. Silloinkin yritin tehdä jotain: harrastaa tai lukea. Lukeminen jäi kun yliopistossa sai jatkuavasti lukea johonkin. Silloin myös tuntui iskevän se tajuntaan, etten saa kovinkaan helposti kavereita. En kehtanut ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihin. Aloin pitämään itseäni kummallisena. Ex-avopuoliso huomasi tämän kaveripuutteeni ja alkoi jopa vaatimaan kavereiden hankkimista. Tämä ahdisti minua entistä enemmän ja aloin epäilemään olenko ihmisolento lainkaan. Syystäkin hän on ex.

Ensimmäinen ei-kesätyöpaikka oli minulle melkoinen helvetti: avokonttori. Tähän lisäksi vielä mölyapinat päälle, niin menetin kaiken itsekunnioitukseni ja -varmuuden: itseeni ja työhöni. Hyvä, että osasin edes laskea mitä on yks plus yks. Olin niin sekaisin ja väsynyt. Nyt työskentelen mukavasti huoneessa, mutta huoneessa on ekstrovertti, joka haluaa tietää mitä teen tai haluaa puhua muuten vain. Olen varma, että hiljaisuus musertaa hänet. Luulen, että hän kuvittelee, etten viihdy työssä, koska kyselee viihtymistäni lähes päivittäin. Nautin todellakin työympäristöstäni! Voisin tehdä työtä vaikka kellon ympäri, koska työ on mielenkiintoinen. Työtehoni ja -muistini on erittäin hyvä, ja olen todellakin tyytyväinen. Olen saanut itseluottamukseni takaisin, mutta koska itseluottamukseni on vasta palautunut takaisin monien todella pitkien masentavien ja ahdistavien kuukausien jälkeen, niin en uskalla altistaa itseäni vielä "huomaamattomille" kommenteille ja katseille kahvipöydän ääressä...

Eipä tuo tieto ole oikein mitään muuttanut, edelleen koen olevani yksin tuolla ulkona, töissä ja jokapaikassa, kun ei kaltaisiini tunnu törmäävän missään muualla kuin tällaisilla palstoilla. Missä kaikki kirjoittelijatkin on oletettavasti aina satojen kilometrien päässä, kuten aina tapana kun netissä johonkuhun tutustuu.

Onhan tuosta jo vuosia kun termin ensimmäisen kerran kuulin ja tunnistin heidän ominaiset piirteet . En vain oikein vielä tiedä helpottiko se asiaa millään lailla, ei ainakaan vielä tunnu siltä. Ehkä se tulee joskus myöhemmin ajan kanssa, toisaalta se antoi hieman näkemystä miten sen voisi kohdata omalla ja mahdollisesti myös muiden kohdalla.

Monet palaset loksahtivat paikoilleen omassakin päänupissa, kun törmäsin ihan äskettäin termiin introvertti ja kävin tekemässä testin. En ollut aikaisemmin ajatellut koko asiaa. Olin vain miettinyt, että miksi en oikein välitä toisten ihmisten seurasta ja tykkään olla lähinnä itsekseni. Jopa kännykän soiton ärsyttävyyttä ihmettelin. No nyt sekin selvisi. Aika upea tunne huomata, etten todellakaan ole yksin, vaan meitä on muitakin. Tämän selviäminen auttaa kyllä minua jatkossa.

Täytyypä sanoa että tämä ketju ja koko foorumi on kun olisi itse kirjoittanut. Ihan suu loksahti auki ja silmät pyöreänä luin kuin omaa tarinaani. Fantastista että löytyy tällainen paikka josta saa vahvistusta ettei olekaan sairas.
Minulla on ollut vahvana varsinkin tuo ettei viihdy kovin kauaa jossain kesteissä. Väsyn ja haluan päästä kotiin. Onneksi mies on samanlainen, joten ei tarvi kuin vilkaista toista ja sitten kiittää kovasti ja sanoa menevänsä kotiin kun koira on varmaan jo ulkoilun tarpeessa tms.

Vieras kirjoitti:Minä tunnistin itseni introvertiksi lapsena jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun jostain kirjaston opuksesta nuo termit löysin. Silloin otin sen tosiasiana, että tällainen siis olen. En vain ole saanut puhutuksi siitä ääneen kenellekään, olen siis saanut vuosien kuluessa kuulla ne kaikki tyypilliset kommentit: pinko,nynny,itkupilli,olevinaan muita parempi, laiska, tuppisuu, nurkassa nyhjääjä, tyhmä... Lapsena kun sain sen käsityksen, että koska introverttius on saatu ominaisuus, niin on ihan ok "olla aina oma itsensä" muiden ihmisten seurassa ja että kyllähän
nyt muutkin sen ymmärtävät... Minä olen saanut helpotuksen vasta nyt kun mediassa on siitä alettu puhumaan. Tai on varmaan puhuttu aiemminkin, mutta nyt vasta tajusin googlata esim. tämän hyvän sivuston ja alkaa kerätä itsekunnioitukseni rippeitä siitä masennuksen suosta jonne ne vuosien varrella on tallaantuneet.

Sulla on kuitenkin toisaalta siinä mielessä parempi tilanne, että olet tunnistanut introverttiuden jo noin nuorena. Minä en ollut koskaan termistä kuullut, joten olen muiden ihmisten halveksinnan myötä pitänyt itseäni aina vaan vääränlaisena.Sä et saa olla tommonen, sun pitää olla tämmönen kuin me yms. sanonnat ovat täälläkin todella tuttuja, milloin olen ollut muista outo, erakko, syrjäytynyt, sairas, masentunut, nyhverö, säälittävä, epäonnistunut tapaus - voit uskoa että tämä on satuttanut paljon. Tätä kun on jatkunut koko elämä, niin siihen on alkanut itsekin uskoa. Onneksi nyt olen oivaltunut, että erilaisuuteni on vaan johtunut introverttiudesta ja sitä kautta olenkin hankkimassa olematonta itsetuntoani pikkuhiljaa takaisin.

Minä tunnistin itseni introvertiksi lapsena jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun jostain kirjaston opuksesta nuo termit löysin. Silloin otin sen tosiasiana, että tällainen siis olen. En vain ole saanut puhutuksi siitä ääneen kenellekään, olen siis saanut vuosien kuluessa kuulla ne kaikki tyypilliset kommentit: pinko,nynny,itkupilli,olevinaan muita parempi, laiska, tuppisuu, nurkassa nyhjääjä, tyhmä... Lapsena kun sain sen käsityksen, että koska introverttius on saatu ominaisuus, niin on ihan ok "olla aina oma itsensä" muiden ihmisten seurassa ja että kyllähän
nyt muutkin sen ymmärtävät... Minä olen saanut helpotuksen vasta nyt kun mediassa on siitä alettu puhumaan. Tai on varmaan puhuttu aiemminkin, mutta nyt vasta tajusin googlata esim. tämän hyvän sivuston ja alkaa kerätä itsekunnioitukseni rippeitä siitä masennuksen suosta jonne ne vuosien varrella on tallaantuneet.

Aivan kuin palapelini tärkein pala olisi löytynyt viime kesänä,kun havahduin introverttiuteeni. Olen syksyn ajan lukenut täällä teidän muiden kirjoituksia ja tuntemuksia introverttiudestanne. Tämän sivuston löytäminen on ollut äärettömän suuressa roolissa,kun olen yrittänyt rakentaa "minäkuvaani" paremmin kartalle,josta itseni olisi jatkossa helpompi löytää. Lisäksi lukemani Susan Cainin kirja avarsi introvertti asiaa hyvin. Todella paljon itselläni on samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia ollut ekstroverttien sekä ekstroverttiystävällisen ympäristön asettaessa paineita käyttäytymiselleni.

Minua on aina sanottu ujoksi ja hiljaiseksi ja tähänkin olettamukseen olen kasvanut pienestä pitäen,enkä ole ymmärtänyt kyseenalaistaa tätä ihmisten hokemaa . On minulla ystäviä ja kavereita ollut useita lapsena ja nuorena,mutta viime vuosina on enää harvat ja valitut. Monissa ihmissuhteissa olen joutunut menettämään luottamuksen syystä jos toisesta. Tuntuukin,etten enää osaa luottaa kuin omaan perheeseeni. Olen entisestään alkanut kääntymään sisäänpäin.

Minulla on mies ja lapsia ja he ovat elämäni valo ja suola. Nautin musiikista,luonnosta sekä lukemisesta ja tietenkin omassa rauhassa olemisesta. Nämä asiat tuovat vastapainoa työskentelyyni ihmisten parissa ja mahdollistavat latautumiseni. Erityisesti Luminaisen kirjoitus liippaa läheltä omia kokemuksiani,olisi joskus kiva vaihtaa ajatuksia enemänkin kanssasi .
Hyvää alkanutta vuotta kaikille introverteille ja heille jotka haluavat oppia ymmärtämään myös kolikon kääntöpuolta !