Introvertit.net Keskustelufoorumi

Joko tämä keskustelu kuoli?

No, itse olen ei-ujo intro. Hoidan sujuvasti asiat kun on pakko, lörpöttelen ehkä liikaakin jonkun "kirjastonhoitajan" tms. kanssa.

Silti kärsin suuresta esiintymiskammosta, joka on oikeastaan pahempi jos on tuttuja katsomossa. Vieraiden edessä voi nolata itsensä, he tuskin minua enää ikinä näkevät mutta joku tuttu voi vittuilla että niinpä taas änkytit... Hyrr.

Mutta erityisherkkyys. Jossain määrin koen olevani. Aistini ovat herkät, esim. kosketus tuntuu todella herkästi, kutisen pienestäkin ja se kutina alkaa sattumaan. Kirkkaat valot ärsyttävät, mieheni saa kohta hermoromahduksen kun sammuttelen "turhia" valoja asunnosta. Vihaan kovia, korkeita ja yllättäviä ääniä, esim lapset ovat muuten kivoja mutta ne äänet...

Ja kaikista pahin, elän niin tunteella. Haluaisin olla tyyni kuin viilipytty mutta ei, jokin piru sisälläni vaatii päästämään niin hyvät kun pahatkin tunteet pihalle mahdollisimman pian! Eli jos olen iloinen niin todellakin nauran, tanssin, hihkun ja heilun onneni kukkuloilla. Jos kiukuttaa niin vihaan, inhoan ja halveksin suunnilleen koko maailmaa.

Haluaisin päästä tästä tunteella elämisestä eroon, inhottavaa olla tällainen. Mutta se tunne sisälläni ei vaan anna armoa. Jos pidätän niin räjähdän vielä pahemmin myöhemmin.

Tältä alalta onkin tullut tietoa. Lataa esite täältä: http://www.hspelamaa.net/

Hmm, olen viime aikoina analysoinut itsessäni juurikin tätä herkkyyttä. Toiset ominaisuuteni viittaisivat testien ja määritelmien perusteella erityisherkkyyteen, mutta jotakin tuntuisi jäävän uupumaan. Reaktioni ympäristöön eivät nimittäin välttämättä ole kovinkaan vahvoja, itse asiassa päinvastoin: saatan välillä jättää kokonaan reagoimatta asioihin, jotka aiheuttavat muissa voimakkaitakin reaktioita, kuten pelkoa tai säikähdyksen. Toisaalta taas jotkut sellaiset asiat, jotka eivät yleensä muissa herätä juurikaan reaktioita, saattavat aktivoida itselläni vahvojakin emootioita. Mm. kauniit maisemat saattavat liikuttaa minua liki ahdistukseen asti.
Ärsyynnyn myös metelistä, enkä kertakaikkiaan siedä sitä, että päivittäisiä rutiineitani tai harrastuksia (kuten lukeminen, piirtäminen, ruokailutilanteet, opiskelu...) häiritään minkäänlaisella hälinällä, väsyneenä/kuormittuneena jopa tavallinen puhe voi olla liikaa.

Jos tuota Aronin luokitelman neljää pääryhmää (DOES [Depth of processing, Overarousability, Emotional intensity, Sensory sensitivity]) mietitään, niin tunnistan itseni kyllä jokaisesta tavalla tai toisella. Sitten onkin taas asia erikseen, ovatko esim. kuormittumisalttius ja taipumus syvälliseen pohdintaan vain normaaleja introvertin ominaisuuksia ilman, että kyseessä on mitään erityistä herkkyyttä. Tjaa'a!

Ujoudestakin voi olla omalla kohdallani montaa mieltä. On niin tilanne- ja fiiliskohtaista, olenko ahdistunut ja jännittynyt vai varsin supliikki ja jopa itsevarma. Vapaamuotoisissa tilanteissa ihmisryhmän keskellä olen "heikoimmillani", jopa arka. Tilannetta helpottaa huomattavasti, jos puheenaihe on itselleni hyvin tuttu ja kiinnostava, ja jos puheensorina ei ole kaoottista ja sekavaa, vaan jokainen puhuu vain selkeästi omalla vuorollaan. Ehkä tässä piirteessä päätekijänä onkin sitten varsinaisen ujouden sijaan taas se introversio.

Yhteenvetona minua sitten kuvaa kai yksiselitteisten termien sijaan parhaiten sellainen epämääräinen sepostus "pääasiassa introvertti, välillä enemmän ja toisaalta vähemmän herkkä ja joskus ujo, mutta ei aina" Vaan harvoinpa mikään on niin mustavalkoista, varsinkin kun on kyse ihmisen persoonasta!

kumpio kirjoitti:Kun olen lukenut tällä keskustelualueella esitettyjä kysymyksiä, jään usein miettimään, johtuuko tämä asia kohdallani nyt sitten introverttiudesta vai sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Mietin, miten introverttius, ujous, sosiaalinen jännittäminen, herkkyys ja arkuus suhteutuvat toisiinsa omalla kohdallani. En osaa antaa mitään selventävää vastausta. Tai niiden suhde näyttäytyy minulle jonkinlaisena yhteensulautumana. En ole erityisherkkä, enkä aistiyliherkkä.

Tavallaan olen aina unelmoinut suuresta ystäväporukasta ja tykkäisin järjestää juhlia - siis sellaisia mahtavia äänekkäitä megabailuja - mikä on kuitenkin ristiriidassa arkitodellisuuteni kanssa. Haluaisin viihtyä juhlissa ja ihmisryhmässä, mutta harvoin todella viihdyn. Parhaiten viihdyn yksin. Pidän kuitenkin ihmisistä ja seurasta. Koen jatkuvasti kaipaavani syvää yhteyttä toiseen ihmiseen. Minulla on myös kaipuu ryhmään, mutta tunnen etten voi olla ryhmässä. Tuntuu kuin osa minusta jäisi toteutumatta ja sitä olen vuosien saatossa surrut. Olen myös pettynyt itseeni, kun haluaisin pystyä olla sosiaalinen ja sujuva ihmisryhmissä, mutta todellisuudessa epäonnistun tässä.

Koen minussa olevan monenlaisia vastakkaisia suuntauksia: kohti ihmisjoukkoa, ihmisjoukosta pois, kohti parisuhdetta ja toisaalta kohti yksinäisyyden hyväksymistä.

Osui ja upposi, puit ajatukseni sanoiksi ja mitä näitä muita fraaseja vielä onkaan.

Kun olen lukenut tällä keskustelualueella esitettyjä kysymyksiä, jään usein miettimään, johtuuko tämä asia kohdallani nyt sitten introverttiudesta vai sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Mietin, miten introverttius, ujous, sosiaalinen jännittäminen, herkkyys ja arkuus suhteutuvat toisiinsa omalla kohdallani. En osaa antaa mitään selventävää vastausta. Tai niiden suhde näyttäytyy minulle jonkinlaisena yhteensulautumana. En ole erityisherkkä, enkä aistiyliherkkä.

Tavallaan olen aina unelmoinut suuresta ystäväporukasta ja tykkäisin järjestää juhlia - siis sellaisia mahtavia äänekkäitä megabailuja - mikä on kuitenkin ristiriidassa arkitodellisuuteni kanssa. Haluaisin viihtyä juhlissa ja ihmisryhmässä, mutta harvoin todella viihdyn. Parhaiten viihdyn yksin. Pidän kuitenkin ihmisistä ja seurasta. Koen jatkuvasti kaipaavani syvää yhteyttä toiseen ihmiseen. Minulla on myös kaipuu ryhmään, mutta tunnen etten voi olla ryhmässä. Tuntuu kuin osa minusta jäisi toteutumatta ja sitä olen vuosien saatossa surrut. Olen myös pettynyt itseeni, kun haluaisin pystyä olla sosiaalinen ja sujuva ihmisryhmissä, mutta todellisuudessa epäonnistun tässä.

Koen minussa olevan monenlaisia vastakkaisia suuntauksia: kohti ihmisjoukkoa, ihmisjoukosta pois, kohti parisuhdetta ja toisaalta kohti yksinäisyyden hyväksymistä.

^ Kiitti aura. Tilanne ei tosin ole minulle mitenkään uusi, sillä aivot tuntuvat rasittuvan niin helposti jatkuvasta sosiaalisesta pommituksesta että lähes viikottainen ilmiö tällainen eräänlainen tuskaisuus uupumuksen kautta. Itseasiassa olenkin vasta tämän introverttiuden myötä herännyt tähän, että tämä tietynlainen "ahdistuneisuus" johtuu juuri liiasta "ekstrovertteilystä". Tämän oivaltaminen on ollut hyvin tärkeää hyvinvoinnin kannalta, sillä liian vähän olen itseäni tullut nuorempana kuunneltua. Sitä jotenkin muiden painostuksesta pakotti olemaan toimeliaampi ja juuri siitä johtuen sitten väsyi. "Koska pitäähän sitä ihmisen nyt jaksaa normaalia elämää". Jännä miten suorastaan masennun jos joudun liian hektiseen elämään. Ajatuksissani ja omissa oloissani en koskaan tunne oloani epämukavaksi - koskaan.

Ei tässä luovuttaa halua (eikä voikaan raha-asioiden takia), pitäähän elämässä päästä eteenpäin kaikesta huolimatta. Ensimmäinen työharjoittelupaikkakin tavallaan jo tuossa torstaina varmistui, että maanantaina vaan käyn sopimusta tekemässä. Homma heillä kuitenkin suht itsenäistä työskentelyä, eli eiköhän se siitä kun paikka ja käytännöt tulee vaan tutuksia niin ihan hyvin luista.

Jotenkin vaan tuntuu, ettei mua oikein vaan oo tehty tällaiseen kiireiseen elämään. Kaikesta huolimatta kuitenkin nautin siitä kun oon saanu keskustella työasioista jne. muiden ihmisten kanssa siellä, eli heti kun vaan ei ole smalltalkkia vaan ihan oikeaa järkevää asiaa, ei minua kyllä hiljaiseksi voi sanoa.

Ja juu, työharjoittelupaikoista oli kyse. Pitäs 6kk löytää tekemistä, aattelin tehdä kahdessa yrityksessä 3kk jaksot.

^
Voi ei ): toivottavasti saat järjestettyä asiasi niin, ettei tarvitse joutua tuollaisiin tilanteisiin kovin usein. Mutta ihailtavaa, ettet ole luovuttanut, moni saattaisi vaan heittää hanskat tiskiin energioiden vajaantuessa ja soittaa, ettei pääse tulemaan, että on kipeä tai jotain. Lisästressiä tuossa voi aiheuttaa se, että paikat ovat ilmeisesti vaihdelleet, ja on alituisen tuntemattomien ihmisten tapaamisen lisäksi joutunut uusiin ympäristöihin. Voi olla, että tutussa paikassa tutun työn tekeminen ja edes semisti tuttujen naamojen ympäröimänä oleminen voi olla vähemmän ahdistavaa kuin nykyinen rumba, missä on kokoajan vähän epävarmalla maaperällä, moni ekstroverttikin uupuisi tuosta. Siis mikäli ymmärsin oikein, että olet harjoittelupaikkaa yms käynyt hakemassa...? Joka tapauksessa, tsemppiä!

Täytyy ihan jatkaa tähän ketjuun tätä introverttiuden ja ujouden välistä analyysia. Nimittäin tässä kun nyt on tätä työharjoittelupaikkaa etsiskellyt, niin on joutunut väkisinkin poistumaan toistuvasti omalta mukavuusalueeltaan. En ole enää lainkaan varma johtuuko epämukavuuteni sosiaalisissa tilanteissa varsinaisesta ujoudesta vaan ihan puhtaasti introverttiudesta.

Missään vaiheessa tätä paikkojen kiertelyä en nimittäin ole varsinaisesti erityisemmin jännittänyt, saati ollut missään "paniikissa". Yritykseen kysymään meno on ollut joka kerta vaan entistä helpompaa, tosin vuorosanat olen edelleen miettinyt aina ennen kontaktin ottoa valmiiksi. Mutta joka kerta olen tuntenut vain oloni eri asteissa epämukavaksi näissä tilanteissa. En koe olevani luontevasti tilanteessa, kun olen useiden eri (tuntemattomien) ihmisten ympäröimänä. Tämä tunne ei ole juuri kaikonnut, vaikka paikkoja olen päivittäin monia kierrellyt jo yli viikon.

Näistä tilanteista johtuva väsyminen/uupuminen on sit toinen juttu. Nimittäin kun on kokonaisen viikon ensin ollut 8h päivässä eri ihmisten kanssa tekemisissä sekä kuntoutuslaitoksessa että työpaikoilla, olen tälläkin hetkellä niin loppuun imetty että aivoni ovat aivan ihan "tulessa" - suorastaan hehkuisivat punaisina magneettikuvissa. Aivan ylirasittuneet kaikesta tästä touhusta. Tiuskin helposti läheisilleni, enkä voisi kuvitellakaan koko vappuna tai viikonloppuna olevani missään tekemisissä kenenkään kanssa. Jos pelkkä luentojen kuunteleminen sekä työpaikan etsiminen ja kyseleminen aiheuttavat minussa tällaisen väsymyksen, miten voin kuuna päivänä tehdä säännöllistä työtä 40h viikossa? Vapaa-aikani menee kokonaisuudessaan pelkästään rasituksesta toipumiseen. Toivon mukaan olen taas jo maanantaina iskussa.

Analyysini perusteella en siis tunnu kärsiväni varsinaisesti ainakaan sosiaalisesta fobiasta, enkä erityisemmin kyllä enää ujoudestakaan. Että se epämiellyttävyys taitaa ihan puhtaasti tulla vaan luonteen puolelta.

En tiedä.

niksuu93 kirjoitti:Kiitos. Ja kyllä -93 on syntymävuosi, eikä ikä. Ehkä se sitten siitä johtuu että tuntuu olevan jotenkin henkisesti niin yksin, kun ei löydä toista samalla tavalla asioita käsittelevää ihmistä elämäänsä. Mutta ei siitä sen enempää.

Aivan varmasti vielä löydät.

niksuu93 kirjoitti:Tosiaan tuosta itsetutkiskelusta on ollut paljon apua oman minän löytämisessä. Olen oppinut paljon uutta itsestäni ja samalla oivaltanut monia seikkoja, jotka auttavat minua pärjäämään paremmin elämässä. Itsetuntemus on niin tärkeä asia, että siihen tutustumista voi suositella kenelle tahansa. Enitenhän sitä itsensä kanssa "joutuu" elämänsä aikana olemaan, joten parempi tuntea se "tyyppi" paremmin kuin kukaan muu.

Näin on. "γνῶθι σεαυτόν", "tunne itsesi", sanoivat jo muinaiset kreikkalaiset. Olisi hyvä, jos jo koulussa saisi hieman opastusta siihen, kuinka tärkeää itsetuntemuksen kehittäminen on. Mutta ei ainakaan "ennen vanhaan" saanut. (Olen kirjoittanut ylioppilaaksi samana vuonna kun sinä olet syntynyt! Tunnen itseni aivan vanhukseksi. )

Theo kirjoitti:Kirjoitat kyllä ihailtavan analyyttisesti ja selkeästi nuoreksi ihmiseksi, olettaen että 93 on synnyinvuotesi eikä ikäsi. Olisinpa minäkin ymmärtänyt pohtia temperamenttiin liittyviä asioita jo varhain. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itsetuntemuksen tie on elämän pituinen matka.

Kiitos. Ja kyllä -93 on syntymävuosi, eikä ikä. Ehkä se sitten siitä johtuu että tuntuu olevan jotenkin henkisesti niin yksin, kun ei löydä toista samalla tavalla asioita käsittelevää ihmistä elämäänsä. Mutta ei siitä sen enempää.

Tosiaan tuosta itsetutkiskelusta on ollut paljon apua oman minän löytämisessä. Olen oppinut paljon uutta itsestäni ja samalla oivaltanut monia seikkoja, jotka auttavat minua pärjäämään paremmin elämässä. Itsetuntemus on niin tärkeä asia, että siihen tutustumista voi suositella kenelle tahansa. Enitenhän sitä itsensä kanssa "joutuu" elämänsä aikana olemaan, joten parempi tuntea se "tyyppi" paremmin kuin kukaan muu.