Introvertit.net Keskustelufoorumi

Passepartout kirjoitti:Vielä ulkopuolisuudesta: minä olen ylipäänsä niin omituinen että luultavasti on vain parempi että olen introvertti. Jos yhtäkkiä kaikki muu pysyisi ennallaan mutta muuttuisin ekstroksi varmaan kuolisin. Koska ihmiset tuskin ymmärtäisi minua yhtään sen paremmin, mutta itse tarvitsisin heitä enemmän.

Heh, tämä oli vallan hyvin lohkaistu, olen aivan samaa mieltä omalla kohdallani!

Kieltämättä olen usein toivonut, ettei ihmisten seura kuormittaisi niin paljoa. Sosiaaliset tilanteet kuitenkin ovat niin arkipäivää, että olisi mukavaa saada niistä enemmän irti sen sijaan, että asennoituisin niihin lähes aina väkisinkin suorituksena. Ryhmätilanteissa olen niin kehno että se ahdistaa ja pahimmillaan laskee itsetuntoa, joten ekstroverttien kyky heittäytyä niihin tilanteisiin olisi varsin tervetullutta myös itselle. Sitä taitoa olen kyllä koittanut harjoitella - tosin heikoin tuloksin, sillä pakotettuani itseni useisiin ryhmätilanteisiin olen vain saanut aikaan itselleni niin rasittuneen ja kuormittuneen olotilan, että akkujen lataaminen vaati useiden viikkojen yksinoloa Pitänee vain hyväksyä, ettei sellainen sovi meikäläiselle!

Overlord kirjoitti:Tällaisessa aiheessa kannattaa olla tarkkana, että ei pistä liikaa luonteenpiirteitään introversion piikkiin. Pohjimmiltaanhan siinä on kyse pelkästään siitä, miten pystyy lataamaan psyykkistä energiaansa; introvertti haluaa omaa rauhaa ja hiljaisuutta, ekstrovertti muita ihmisiä ja toimintaa.

Juuri näin. Ja koska kyse on neurologiasta, "ekstrovertimmaksi muuttuminen" ei ehken ole edes mahdollista. Ts. että yhtäkkiä alkaisikin saada energiaa ihmisistä eikä yksinäisyydestä.

Sosiaaliset taidot sitten ovat opittavissa. Minulle ne taottiin kalloon jo pienenä. Asiaa tietysti auttaa se, että olen hyvä näyttelijä. No, pystyn siis käyttäytymään juuri niin kuin pitää, pystyn small talkiin, pystyn esiintymään jne. Jos katson että se maksaa vaivan. Tuosta kaikesta teeskentelystä vaan saa sitten maksaa sillä että on rättipoikkiväsynyt.

Anyway jos olisin ujo, luultavasti olisin kovin iloinen jos voisin olla vähemmän ujo koska ujous on varmasti todella piinallista. Yhtään ekstrovertimpi en noin muuten haluaisi olla. Minusta on suunnaton voimavara että en tavallaan tarvitse ketään. Tietysti olisi kiva jos muiden seura olisi pikemminkin neutraalia kuin suunnattoman uuvuttavaa. Että ehkä voisin olla pikkiriikkisen ekstrompi jos se olisi mahdollista, mutta kun se ei ole.

Tai itse asiassa oletan, että vuosien ja taas vuosien meditaatioharjoitusten jälkeen opin ehkä olemaan niin zen että ihmiset ei kuormita enää niin hirvittävästi. Mutta mitään pikaista vippaskonstia siihen ei ole.

Todettakoon että kyllä sosiaalinen kanssakäyminen siis minustakin voi olla muuten palkitsevaa, se vaan väsyttää niin julmetusti. Mutta ei se muuten sillkkaa kärsimystä ole.


Mutta tuo hyväntekeväisyysjuttu on kyllä tärkeä näkökohta. Olen itsekin miettinyt että introvertin on todella vaikea tehdä mitään hyväntekeväisyyttä kun kaikki sellainen vaatii ihmisten pariin menemistä. Täytyykin käydä päivittämässä sitä kehua ekstroa-ketjua.

-----

Vielä ulkopuolisuudesta: minä olen ylipäänsä niin omituinen että luultavasti on vain parempi että olen introvertti. Jos yhtäkkiä kaikki muu pysyisi ennallaan mutta muuttuisin ekstroksi varmaan kuolisin. Koska ihmiset tuskin ymmärtäisi minua yhtään sen paremmin, mutta itse tarvitsisin heitä enemmän.

Anamaria kirjoitti:Toki kysymys on sitten monimutkaisempi, kuten haluanko edes sosiaalistua keiden tahansa ihmisten kanssa, ja tulisinko ulkopuolistetuksi missä tahansa ihmisryhmässä. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä ulossulkevia kuin toiset. (Juuri nyt mietin, pitäisikö jättää koko työpaikka, kun tavallaan lähin työtoverini ilmoitti että juuri päättyi pitkä sivusuhde... hämmentävää yrittää saada sellaisen ihmisen ystävyys, joka hyväksyy itselleen sivusuhteen. Sitä joutuu ikäviin pohdintoihin, pitäisikö minun kertoa hänen puolisolleen...)

Joskus tuli vastaan hyvä mietelause, se meni jotakuinkin näin: "Vain kuuntele, ja ihmiset kertovat sinulle kaiken itsestään." Luottamus on ihmissuhteiden tärkein, mutta samalla kaikkein vaikeimmin löydettävä valuutta. Tämä henkilöhän on jo nyt kertonut sinulle tarpeeksi tietääksesi että hän ei ole ystävyytesi arvoinen. Ilmeisestikin hän luottaa sinuun (mikä ei ole introille harvinaista, kärjistettynä meihin luotetaan helposti, stereotypialla hyvistä kuuntelijoista on pohjaa...) mutta sinun ei pidä ikinä luottaa häneen. Kaikki mitä kerrot hänelle muuttuu välittömästi juoruiksi, samoin voit odottaa ensimmäisissä YT-neuvotteluissa veistä selkääsi, jos hän pystyisi säilyttämään oman työpaikkansa sinun kustannuksellasi.

Laatu korvaa määrän. Mieluummin yksi oikea ystävä kuin kymmenen "ystävää". Johonkin toiseenkin ketjuun linkitin tämän laulun, se kun on todella hyvin sanoitettu.
Ystävän laulu

Kun pohdit ensimmäisessä viestissä tuota johtuuko käytöksesi varsinaisesta introverttiudesta vai enemmänkin ujoudesta, niin sinun kannattaa tosiaan miettiä haluaisitko sinä itse olla enemmän sosiaalisempi, ulospäinsuuntautuneempi ja pystyä keskustelemaan ihmisten kanssa vapaammin vai oletko harkitsemassa sitä vain lähinnä "syyllisyyden tunteesta", jotta et tuntisi oloasi niin ulkopuoliseksi tai outona pidetyksi. Tai kuten mainitsit sysätäksesi sosiaalisen viihtyvyyden vastuun muille.

Varmaankin vastaus tuohon kysymykseen antaa osviittaa siitä, kummasta kohdallasi on enemmän kyse.

Aiheeseen liittyvä mielenkiintoinen kysymys on myöskin se, miksi tietyt ihmiset joutuvat helposti ulkopuolisiksi. Tähän voi toki valita sen näkökannan jonka haluaa, kuten että vika on niissä ihmisissä, jotka sulkevat minut ulkopuolelle, ja varmasti se on osaltaan totta. Itse kuulun juuri tähän ihmisryhmään, johon ehkä alkuun tullaan iloisesti tutustumaan, usein olen se johon on helppo ja turvallista tutustua ja itse mielelläni tutustutan ihmisiä toisiinsa, mutta sitten ennemmin tai myöhemmin jään ulkopuolelle. Toisaalta viihdyn kyllä yksin, koska olen introvertti pohdiskelijaluonne. Toisaalta olen kuitenkin myös sosiaalinen olento ja ulkopuolelle jääminen myös helposti murehduttaa. Olen viime aikoina uuden työpaikan puristukseen joutuneena tutkinut paljon netistä persoonallisuuteen ja temperamenttiin liittyviä kysymyksiä. On ollut yllätys, että oikeastaan minkään ongelman kanssa en ole yksin, vaan jokaisesta kohtaamastani haasteesta löytyy paljon asiaa ja kokonaisia ihmisryhmiä, joilla on sama ongelma. Ja että ilmiö on ymmärrettävä ja siinä on tietty logiikka. Itse olen kokenut hyödylliseksi myös tutkia niitä puolia itsessäni, jotka ehkä aiheuttavat helposti ulkopuolisuutta. Ja koska ulkopuolisuus tekee minut sosiaalisessa työpaikassa onnettomaksi, niin olen halunnut vaikuttaa asiaan. Itselleni on ollut tavallaan lohdullista ymmärtää, että "ulkopuolistumiseen" on ymmärrettäviä syitäkin. Tästä aiheesta hyvä (taas enkunkielinen) juttu on tämä: http://www.peopleskillsdecoded.com/why- ... ignore-me/

Toki kysymys on sitten monimutkaisempi, kuten haluanko edes sosiaalistua keiden tahansa ihmisten kanssa, ja tulisinko ulkopuolistetuksi missä tahansa ihmisryhmässä. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä ulossulkevia kuin toiset. (Juuri nyt mietin, pitäisikö jättää koko työpaikka, kun tavallaan lähin työtoverini ilmoitti että juuri päättyi pitkä sivusuhde... hämmentävää yrittää saada sellaisen ihmisen ystävyys, joka hyväksyy itselleen sivusuhteen. Sitä joutuu ikäviin pohdintoihin, pitäisikö minun kertoa hänen puolisolleen...)

Overlord kirjoitti:Tällaisessa aiheessa kannattaa olla tarkkana, että ei pistä liikaa luonteenpiirteitään introversion piikkiin

Nimenomaan, sillä tämä on todella yleistä. Usein jako voi olla niinkin mustavalkoinen kuin että kauniit ja menestyvät ekstroja ja syrjäytynyt alamaailma introja - vaikka näillä asioilla ei siis olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Jotkut jopa käyttävät näitä termejä kuvatakseen sen hetkistä mielentilaansa, esim. yleensä olen suulas ekstrovertti, mutta tuntemattomien seurassa passivoidun introvertiksi. Tämä juuri kertoo ihmisten ymmärryksen tasosta näiden asioiden saralla.

INTPinson kirjoitti:Sanoisin, että kyseessä ei ole ekstrovertimmaksi muuttuminen, vaan pyrkimys vähentää tiettyjä elämänlaatua heikentäviä tekijöitä, kuten ujoutta

Kiteytit aivan loistavasti koko tarinani yhteen virkkeeseen. Vaikka introvertti olisikin, aina ei mullakaan aivot pelaa.

Mulla ja mun terapeutilla on ollut jonkin verran keskustelua tästä. Sanoisin, että kyseessä ei ole ekstrovertimmaksi muuttuminen, vaan pyrkimys vähentää tiettyjä elämänlaatua heikentäviä tekijöitä, kuten ujoutta. Näin saadaan juurikin tuota itseluottamusta ja itsetuntoa paremmaksi. Sosiaaliset tilanteet voi siis ajatella haasteina, joiden voittamisesta tulee hyvä fiilis. Eihän kukaan halua varmaankaan koko aikaa olla niin sanotusti mukavuusalueellaan.

Tällaisessa aiheessa kannattaa olla tarkkana, että ei pistä liikaa luonteenpiirteitään introversion piikkiin. Pohjimmiltaanhan siinä on kyse pelkästään siitä, miten pystyy lataamaan psyykkistä energiaansa; introvertti haluaa omaa rauhaa ja hiljaisuutta, ekstrovertti muita ihmisiä ja toimintaa. Esimerkiksi Al Gore, Clintonin varapresidentti ja ilmastonmuutoksen puhemies, on introvertti. Jokaisen julkisen tilaisuuden (kuten puheet, juhlat, varainkeruut jne...) jälkeen hän vetäytyy useaksi tunniksi omaan rauhaansa palautuakseen. Rautainen itseluottamus ja sosiaaliset taidot eivät siis tee kenestäkään yhtään ekstrovertimpaa.

Omallakin kohdallani vastaus on "Ei". Minun on todella vaikea edes kuvitella itseäni lähempänä aitaa, saati sitten sen toisella puolella.

Ymmärrän täysin nuo tunteesi ja voin myöntää syyllistyneeni usein myös itse samaan. Ihmiset olettavat tässä sosiaalisessa maailmassa että seurassa on aina mukavampaa ja että hiljaa ei ole hyvä olla. Ihmettelin pitkään miksi minä ajattelen lähes kaikista asioista eri tavalla kuin useimmat ikäiseni. Nyt introverttiudesta enemmän lukeneena olen voinut todeta, että 99% kaikista muiden sanomista "ongelmista" on vain johtunut rauhallisesta, hiljaisesta ja analyyttisestä luonteestani.

Myös minä vietin lapsuuteeni ja nuoruutenikin pääasiassa kotona, kavereita ei juuri ollut. Tai no nimenomaan joitakin "kavereita" yksi tai kaksi saatto hetkellisesti joskus olla, mutta aitoa ystävää en ole koko elämäni aikana omistanut. Vaikka siis yksin paljon olinkin, harvoin kuitenkaan varsinaisesta yksinäisyydestä kärsin. Itseasiassa ihmettelin kovasti miksi kaikki jankkaavat että "kaverit ovat nuorelle se maailman tärkein asia", koska minulle se ei koskaan ole ollut. Viihdyn paremmin kuin hyvin yksin omien harrastusteni parissa, enkä juuri edes koskaan kaivannut seuraa. Luonnollisesti tästä oltiin perheessäni huolissaan, koska tällainen "syrjäytyminen" ei ole hyväksyttävää.

Oikeastaan suurin ongelma kontaktien luomisessa on minulle ollut se, että olen vain niin erilainen ikäisiini nähden. Minua ei kiinnosta juuri samat asiat, en ajattele samalla tavalla enkä viihdy paikoissa joissa ikäiseni yleensä pyörivät. Olen siis 22-vuotias. Kertaakaan en ole baarissa käynyt eikä kiinnosta pätkääkään jatkossakaan mennä. Jos saan valita esimerkiksi viikonlopulle mieleisen ohjelmiston itselleni, mieluummin vaikka liikun päivällä luonnossa ja lenkkeilen ja tulen illalla kotiin laittamaan hyvää ruokaa sekä saunon. Loppuilta menee paremmin kuin hyvin hyvän elokuvan parissa. Minnenkään kuuluisalle "viihteelle" en edes muiden pakottaman lähtisi, sillä sellainen elämä ei vain ole minua varten - ei ole koskaan ollut. Erityisesti murrosiässä oli hankalaa tulla toimeen juuri kenenkään kanssa, koska olin kaikista aivan liian kiltti, kunnollinen ja näin ollen "tylsä" nuori. Mielenkiintoista muuten tuo kun kerroit "vastustaneeni murrosikää" - olet ensimmäinen ihminen jonka olen kuullut itseni lisäksi ajetelleen tuossa iässä juuri noin.

Sosiaalisuudesta ei kannata ottaa liikoja paineita, jos se ei tunnu omalta jutulta. Toki minustakin introverttina on kohtuullista pystyä ilmaisemaan itseään tarvittaessa, vastaamaan kysymyksiin ja kysymään myös itse ja selviytymään päivittäisistä sosiaalisista tilanteista aina kin lähes ongelmitta. Mutta sosiaalisiin tilanteisiin ei siis tarvitse vartta vasten hakeutua, jos ei sellaista itse kaipaa. Ketään ei pakoteta sosialisoimaan jos ei halua, vaikka monet tietysti kieroon meitä hiljaisia ja yksin viihtyviä persoonia katsovat. Mutta on tärkeää muistaa, että hehän tässä tyhmiä ovat jos eivät ymmärrä toisen erilaisia tarpeita.

Oivalsin itsekin tämän introverttiuden vasta reilu kuukausi sitten, vaikka voikin tuntua että luennoin asiasta kuin ammattilainen. Minun hyvinvoinnilleni tämä "löytö" on ollut hyvin merkittävä asia, sillä se on antanut ikääkuin "luvan" olla minä itse. En ole koskaan tuntenut jatkuvaa lörpöttelyä, menevää elämää tai muuta omakseni ja pitkään yritin kuitenkin miellyttää muita olemalla tällainen "normaali". Se lopulta imi minut vain ihan loppuun. Nyt olen pyrkinyt elämään mahdollisimman introvertti-ystävällistä elämää, eli sanomalla vain puhtaasti EI aina kun tuntuu siltä. Ihmisiä on hyvin vaikea saada käsittämään sitä, että joillekin yksinolo, oma tila ja hiljaisuus ovat yhtä tärkeitä asioita kuin hengittäminen. Olen huomannut että jos minulta evätään nuo pitkäaikaisesti, väsyn, muutun ärtyneeksi ja alan kiukutella muille. Jatkuva säännöllinen sosiaalisuus vain syö niin paljon energiaani että voin rehellisesti myöntää että minulla tämä hektinen yhteiskunta saattaa olla osasyy jopa masennus/ahdistustaustaani.

Siinä ei ole mitään väärään jos viihtyy hyvin omissa ajatuksissaan. Niin teen nimittäin minäkin. Meillä introverteilla on tosiaan vaan sisäinen maailma paljon rikkaampi kuin ekstroilla - joskus jopa todellista maailmaa kiinnostavampi. Mulla voisi joskus mennä parikin viikkoa helposti etten näkisi muita ihmisiä kuin lähikaupan kassaa, ennen kuin alkaisin kaivata jonkin näköistä keskustelua. Tietenkin minullakin on joskus hetkiä, kun voi sanoa jopa nauttivansa jopa tuntemattomien kanssa juttelusta, mutta ne ovat tosiaan harvassa.

Merkittävin erohan introvertin ja ekstrovertin välillä on se, että introvertti kuluttaa energiaa muiden seurassa kun taas ekstrovertti saa sitä muista ihmisistä. Vastaavasti introvertti lataa akkujaan ollessaan yksin ja ekstrovertti puolestaan tylsistyy helposti vailla muiden seuraa tai muita ulkoisia ärsykkeitä. Nämä ovat siis pitkälti synnynnäisiä ominaisuuksia ja niihin pystyy vain hyvin vähän itse vaikuttamaan. Vaikka siis tavallaan nauttisitkin muiden ihmisen seurasta ja heidän kanssaan keskustelusta, menetät jokatapauksessa energiaasi tässä kanssakäymisessä. Tämä small talk taitaa vain olla pitkässä juoksussa aika mahdotonta useimmille introille. Ei siis kannata ainakaan oman hyvinvointinsa kustannuksella alkaa miellyttämään muita.

No mutta, jos pinnallisempi keskustelu ei ole intron vahvuus niin kuuntelu onkin sitten siitäkin edestä. Kuuntelusta voisi olettaa olevan suurta hyötyä seurakunnassa?

Kiitos vastauksesta.

Lapsena luin aina mieluummin sarjakuvia tai tein jotain muuta yksin kotona, kuin lähdin ulos kavereiden kanssa. Tätä vasten oon ajatellu, että olen todellinen introvertti. Vaikka voihan se olla, ettei vaan oltu yhteensopivia ihmisiä. Minua siinä aina väliin kiusattiinkin. Isompana sain kavereita, joiden kanssa halusin viettää aikaa. Kaikkiin murrosiän juttuihin tulin mukaan hirveästi jäljessä ja vastustin murrosikää hirveästi... ja olen kauhean taipuvainen olemaan omissa ajatuksissani.

Oikeastaan haluaisin ekstrovertimmaksi voidakseni jotenkin ikään kuin kantaa sosiaalista vastuuta. Tossa ekstroverttien kehumis -ketjussa just kehuttiin kivoja ekstroverttejä siitä, että pystyivät sosiaalisuudellaan ilahduttamaan. Oon työpaikassa, jossa vaan on pakko jotain small talkia pystyä puhumaan, ja parhaimmillaan se minusta kyllä on hyvä asia ja siitä tulee ainakin itselleni hyvä olo, jos minulle tullaan juttelemaan ystävällisesti ja kiinnostuneesti. Haluaisin itse pystyä tekemään toisille samoin ja tuntuu, että on väärin sysätä vastuu sosiaalisesta viihtyvyydestä aina muille... olen myös seurakunnan kerhossa, jossa pitäisi aina jonkun jaksaa mennä lämpimästi jututtamaan uusia tulokkaita.