Kirjoittaja Helmi » 16.03.2016 13:25
Tämä on muuten ollut itselleni viime aikoina melko ajankohtainen aihe. Olen joutunut miettimään elämäni tavoitteita uusiksi syksyllä tajuttuani, että mikään ei oikein kiinnosta. Jotenkin aina ennen on sinisilmäisesti halunnut uskoa, että elämä kyllä kantaa ja kyllä täällä pärjätään. No, niin kai kantaakin, onhan Suomessa (ainakin vielä toistaiseksi) melko hyvä sosiaaliturvajärjestelmä, eikä nälkäkuolemaa ainakaan tarvitse nähdä. Mutta mikä onkaan itselle sitä elämisen arvoista, nautinnollista elämää? Onko se minimaalisesti elämistä pienimmillä mahdollisilla tuloilla tai elämänsä omistamista rahan hankkimiselle ja samalla työnteolle?
En itse sanoisi, että raha on ainakaan mikään itseisarvo elämässä. Mutta raha tuo samalla mahdollisuuksia, toisin sanottuna vapautta. Rahaan olen aina suhtautunut enemmän haaveenomaisesti kuin tavoitteellisesti. Koska kuitenkin haluaisin sen oman kodin rauhallisen luonnon keskeltä, hemmotella läheisiäni, matkustella ja nähdä maailmaa, ehkä joskus hankkia lapsia, syödä hyvin ja valita tuotteista ja palveluista niitä arvoihini sopivia vaihtoehtoja, pitäisi kyllä alkaa pikkuhiljaa kiinnostua siitä rahastakin ihan eri tavalla. Haaveilen myös siitä, että voisin olla merkittävä osa tätä yhteiskuntaa ja tehdä jotain ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Nykyisellä alallani tämä osin toteutuukin, mutta ihmisläheinen työ on melko uuvuttavaa, enkä koe työssä olevan tarpeeksi ongelmanratkaisua/luovaa haastetta. Tavoitteenani siis on vielä päästä yliopistoon opiskelemaan unelma-alaani. (Pitäkää peukkuja, hakuaika alkoi tänään! ;D) Tietysti myös pysyvä parisuhde kuuluu tavoitteisiin ja toivon, että olen sen jo löytänyt (ja pyrin itse toimillani tätä edesauttamaan - eihän hyväkään parisuhde kestä, jos sen eteen ei tee mitään). Siinä kait ne tärkeimmät eväät, joilla koitetaan mennä eteenpäin ja tavoitella onnellisuutta tällä hetkellä. Ajoittain tosin vaivun edelleen nihilistiseen "mitä merkitystä on millään" -ajatteluun.
Tuollainen Mawerickin kuvaama päivä kerrallaan -tyyli on oikeastaan melko kadehdittavakin, mutta tuntuu, että näin reilu parikymppisenä on vielä kovat paineet siitä, että koko aikuiselämä on oikeastaan vielä edessä. Ehkä sitten, kun olen saavuttanut elämässä edes jotain pysyvää (tai joutunut hyväksymään sen, etten saavuta), voin hieman löysätä pipoa.
Tämä on muuten ollut itselleni viime aikoina melko ajankohtainen aihe. Olen joutunut miettimään elämäni tavoitteita uusiksi syksyllä tajuttuani, että mikään ei oikein kiinnosta. Jotenkin aina ennen on sinisilmäisesti halunnut uskoa, että elämä kyllä kantaa ja kyllä täällä pärjätään. No, niin kai kantaakin, onhan Suomessa (ainakin vielä toistaiseksi) melko hyvä sosiaaliturvajärjestelmä, eikä nälkäkuolemaa ainakaan tarvitse nähdä. Mutta mikä onkaan itselle sitä elämisen arvoista, nautinnollista elämää? Onko se minimaalisesti elämistä pienimmillä mahdollisilla tuloilla tai elämänsä omistamista rahan hankkimiselle ja samalla työnteolle?
En itse sanoisi, että raha on ainakaan mikään itseisarvo elämässä. Mutta raha tuo samalla mahdollisuuksia, toisin sanottuna vapautta. Rahaan olen aina suhtautunut enemmän haaveenomaisesti kuin tavoitteellisesti. Koska kuitenkin haluaisin sen oman kodin rauhallisen luonnon keskeltä, hemmotella läheisiäni, matkustella ja nähdä maailmaa, ehkä joskus hankkia lapsia, syödä hyvin ja valita tuotteista ja palveluista niitä arvoihini sopivia vaihtoehtoja, pitäisi kyllä alkaa pikkuhiljaa kiinnostua siitä rahastakin ihan eri tavalla. Haaveilen myös siitä, että voisin olla merkittävä osa tätä yhteiskuntaa ja tehdä jotain ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Nykyisellä alallani tämä osin toteutuukin, mutta ihmisläheinen työ on melko uuvuttavaa, enkä koe työssä olevan tarpeeksi ongelmanratkaisua/luovaa haastetta. Tavoitteenani siis on vielä päästä yliopistoon opiskelemaan unelma-alaani. (Pitäkää peukkuja, hakuaika alkoi tänään! ;D) Tietysti myös pysyvä parisuhde kuuluu tavoitteisiin ja toivon, että olen sen jo löytänyt (ja pyrin itse toimillani tätä edesauttamaan - eihän hyväkään parisuhde kestä, jos sen eteen ei tee mitään). Siinä kait ne tärkeimmät eväät, joilla koitetaan mennä eteenpäin ja tavoitella onnellisuutta tällä hetkellä. Ajoittain tosin vaivun edelleen nihilistiseen "mitä merkitystä on millään" -ajatteluun.
Tuollainen Mawerickin kuvaama päivä kerrallaan -tyyli on oikeastaan melko kadehdittavakin, mutta tuntuu, että näin reilu parikymppisenä on vielä kovat paineet siitä, että koko aikuiselämä on oikeastaan vielä edessä. Ehkä sitten, kun olen saavuttanut elämässä edes jotain pysyvää (tai joutunut hyväksymään sen, etten saavuta), voin hieman löysätä pipoa. :mrgreen: