Kirjoittaja diesel » 16.01.2022 10:27
Tervehdys!
Koin eilen valaistumisen hetken, enkä osaa edes sanoin kuvailla, miten hienoa olla täällä!
Olen ollut koko elämäni sisimmissäni erittäin puhdas introvertti, mutta (kenties) harvinaisen sosiaalinen sellainen. Olen ollut osa isoa kaveriporukkaa, tehnyt myyntityötä, pitänyt puheita ja elänyt suurimman osan aikuisuuttani parisuhteessa. Mutta loppujen lopuksi olen aina nauttinut eniten siitä, että saan olla aivan ypöyksin, vailla mitään ihmiskontaktia. Ajatuskin siitä, että saan viettää viikonlopun täysin vailla suunnitelmia, on kutkuttava.
Muistan viime vuonna todenneeni muutamalle ystävälleni näillä sanoilla: "En tiedä mikä v***u mua vaivaa, kun toisaalta haluan olla parisuhteessa, mutta toisaalta haluan olla vain yksin."
Toissapäivänä otimme (ekstrovertin) puolisoni kanssa rajusti yhteen, kun minulle oli tiedossa pitkästä aikaa "oma viikonloppu", mutta suunnitelmat muuttuivat hieman ja kaksi omaa iltaa muuttuivatkin yhdeksi. Järkytyin siitä keveydestä, jolla puolisoni suunnitelmia muutti, koska tajusin, ettei hänellä ollut pienintäkään hajua siitä, mitä oma aika minulle merkitsee.
Ahdistuin ja toin asian varmasti todella huonosti esiin. Hän tietysti tulkitsi tilanteen niin, että ahdistun nimenomaan hänestä ja hänen läsnäolostaan, vaikka koitin uudelleen ja uudelleen kertoa, ettei kyse ole hänestä vaan puhtaasti minusta, ja siitä että haluan olla yksin. Hän kauhistui, kun sanoin rehellisesti, että joskus haluan nukkua yksin. En todella tiedä, miten sen olisin muuten voinut sanoa, koska näin asia on. Ei siksi, etten häntä rakastaisi tai etten hänen vieressään haluaisi nukkua, vaan siksi, että haluan joskus olla yksin.
En tietenkään halua ekstroverttia puolisoani muuttaa, mutta millä hemmetillä voisin saada hänet ymmärtämään, mitä päässäni oikeasti liikkuu? Hänellä ei aidosti ole lainkaan samanlaisia tuntemuksia.
Noh, aloin sitten ensimmäistä kertaa oikeasti miettiä, mistä tämä tarve olla yksin oikein voisi johtua. Taisin googlettaa sanoilla "tarve olla yksin" ja *boom*: nettihän on pullollaan artikkeleita, jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Niillä kaikilla on yhteinen tekijä: introverttius. Tajusin, että sellainen minä olen ja meitä on paljon. Olen normaali. Aivan mahtavaa!
Tervehdys!
Koin eilen valaistumisen hetken, enkä osaa edes sanoin kuvailla, miten hienoa olla täällä!
Olen ollut koko elämäni sisimmissäni erittäin puhdas introvertti, mutta (kenties) harvinaisen sosiaalinen sellainen. Olen ollut osa isoa kaveriporukkaa, tehnyt myyntityötä, pitänyt puheita ja elänyt suurimman osan aikuisuuttani parisuhteessa. Mutta loppujen lopuksi olen aina nauttinut eniten siitä, että saan olla aivan ypöyksin, vailla mitään ihmiskontaktia. Ajatuskin siitä, että saan viettää viikonlopun täysin vailla suunnitelmia, on kutkuttava.
Muistan viime vuonna todenneeni muutamalle ystävälleni näillä sanoilla: "En tiedä mikä v***u mua vaivaa, kun toisaalta haluan olla parisuhteessa, mutta toisaalta haluan olla vain yksin."
Toissapäivänä otimme (ekstrovertin) puolisoni kanssa rajusti yhteen, kun minulle oli tiedossa pitkästä aikaa "oma viikonloppu", mutta suunnitelmat muuttuivat hieman ja kaksi omaa iltaa muuttuivatkin yhdeksi. Järkytyin siitä keveydestä, jolla puolisoni suunnitelmia muutti, koska tajusin, ettei hänellä ollut pienintäkään hajua siitä, mitä oma aika minulle merkitsee.
Ahdistuin ja toin asian varmasti todella huonosti esiin. Hän tietysti tulkitsi tilanteen niin, että ahdistun nimenomaan hänestä ja hänen läsnäolostaan, vaikka koitin uudelleen ja uudelleen kertoa, ettei kyse ole hänestä vaan puhtaasti minusta, ja siitä että haluan olla yksin. Hän kauhistui, kun sanoin rehellisesti, että joskus haluan nukkua yksin. En todella tiedä, miten sen olisin muuten voinut sanoa, koska näin asia on. Ei siksi, etten häntä rakastaisi tai etten hänen vieressään haluaisi nukkua, vaan siksi, että haluan joskus olla yksin.
En tietenkään halua ekstroverttia puolisoani muuttaa, mutta millä hemmetillä voisin saada hänet ymmärtämään, mitä päässäni oikeasti liikkuu? Hänellä ei aidosti ole lainkaan samanlaisia tuntemuksia.
Noh, aloin sitten ensimmäistä kertaa oikeasti miettiä, mistä tämä tarve olla yksin oikein voisi johtua. Taisin googlettaa sanoilla "tarve olla yksin" ja *boom*: nettihän on pullollaan artikkeleita, jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Niillä kaikilla on yhteinen tekijä: introverttius. Tajusin, että sellainen minä olen ja meitä on paljon. Olen normaali. Aivan mahtavaa!